Tuuli puhalsi rajusti Sunagakuren yllä kuljettaen mukanaan hiekkaa aavikolta. Kaduilla kulkevat ihmiset yskivät ja peittivät kasvonsa hiekan lentäessä heidän kasvoilleen.
Leikkikentällä pelaavat lapset eivät välittäneet kovenevasta tuulesta, vaan olivat kuin mitään tuulta ei olisi ollutkaan. Välillä pyyhkäistiin silmäkulmasta pahimmat hiekat pois tai yskäistiin pikaisesti, mutta peli ei keskeytynyt hetkeksikään. Lopulta kun hämärä hiipi kylän ylle, lapset lähtivät kotiin illalliselle hyvästeltyään ensin toisensa.

Kylän Kazekage, Sabaku no Gaara käänsi katseensa ikkunasta, josta oli katsellut lasten leikkejä. Hänen katseensa osui romahtamaisillaan olevaan paperipinoon jotka odottivat lukijaansa. Gaara huokaisi syvään. Hän oli aivan unohtanut nuo tärkeät asiapaperit jotka pitäisi lukea ja allekirjoittaa. Jos hän ei olisi unohtunut tuijottelemaan ikkunasta, hän olisi jo lukenut ainakin kolmasosan!
Gaara huokaisi jälleen, istuutui työpöytänsä ääreen ja kurottautui ottamaan päällimmäisen paperin. Silloin koko pino meinasi kaatua ja Gaara sai juuri ja juuri estettyä sen tarttumalla nopeasti paperipinoon, jolloin päällimmäiset paperit levisivät hänen syliinsä.
Hän nappasi paperit rivakasti sylistään ja laittoi ne sikin sokin jo muutenkin epäsiistin pinon päälle. Sitten hän käänsi katseensa ensimmäiseen paperiin ja alkoi lukea.
Luettuaan ensimmäiset kymmenen riviä, hän tajusi ettei ollut ymmärtänyt lukemastaan yhtään mitään. Pinnistellen Gaara luki nuo rivit uudestaan niin hitaasti, että varmasti ymmärtäisi ne. Samaan tahtiin hän luki paperin loppuun ja kirjoitti nopeasti nimensä alle. Hän vilkaisi paperipinoa jälleen ja tarttui uuteen paperiin.

Kun Gaara oli käynyt puolet papereista läpi, hän oli nukahtaa työpöytänsä ääreen. Hän vilkaisi seinällä tikittävää kelloa, ja havaitsi sen olevan kolme aamuyötä. Gaara venytteli käsivarsiaan niin, että ne ruksuivat ja nousi työpöytänsä takaa. Lähtiessään huoneesta, hän sammutti valot ja lukitsi oven perässään.

Gaara käveli käytävää pitkin, jota reunustivat satunnaiset vartijat, kohti omaa makuuhuonettaan. Jokainen vartija nyökkäsi hänelle, kun hän käveli ohitse, ja hän nyökkäsi heille epävarmasti takaisin. Gaara ei ollut vieläkään tottunut asemaansa, tai ainakaan kunniaan jota kyläläiset hänelle soivat. Gaara kyllä vaistosi, että joidenkin asenteessa oli edelleen pientä vihamielisyyttä, mutta enää kukaan ei uskaltanut sitä hänelle suoraan osoittaa, olihan hän sentään Kazekage.

Päästyään makuuhuoneensa luo, hän otti avaimen taskustaan ja käänsi sitä oven lukossa. Gaara astui huoneeseensa ja sulki oven perässään. Hän ei vaivautunut edes laittamaan valoja päälle, vaan vaihtoi vaatteensa pilkkopimeässä ja heittäytyi sängylleen. Gaara ei kuitenkaan sulkenut heti silmiään vaan tuijotti mitään näkemättä huoneensa kattoa ja tuli samassa ajatelleeksi poikaystäväänsä Uchiha Itachia. Ikävä kouristi hänen rintaansa, sillä he eivät olleet nähneet pitkään aikaan. Itachi kun kuului rikollisjärjestö Akatsukiin, he eivät voineet nähdä kuin vain salaisesti, mikä tarkoitti sitä, että tapaamisia oli vain harvoin.
Milloin hän oli nähnyt Itachin viimeksi? Oliko siitä jo kolme kuukautta? Ennen he olivat tapailleet varsin tiheään tahtiin, koska Itachi oli sattunut liikkumaan juuri silloin Sunagakuren lähistöllä. Mutta nyt Itachi oli kuulemma lähtenyt suorittamaan jotakin suurempaa tehtävää jonnekin kauemmas, tehtävää joka veisi pidemmänkin tovin.
Gaara ja Itachi kirjoittelivat kyllä kirjeitä, mutta se oli tehtävä aina Itachin aloituksesta, sillä eihän Gaara voinut tietää missä Itachi par aikaa majailisi. Moneen kuukauteen ei ollut kuulunut Itachista mitään ja Gaara kyllä ymmärsi, ettei hän voinut kovin usein lähettää kirjeitä, sillä se olisi aiheuttanut liikaa epäluuloja. Turhauttavinta oli se, että kirjeet olivat nopeasti suherretuja, eikä niistä ottanut paljoa selvää.

Hei,
Olen ollut jonkin aikaa liikekannalla, mutta en voi kertoa missä olen siltä varalta, että tämä joutuu vääriin käsiin. Kysyit viime kirjeessäsi milloin palaan, mutta en osaa lainkaan sanoa, sillä tehtävä on hankaloitunut ja joudun koko ajan olemaan varuillani.
En ehdi vähään aikaan enää kirjoittaa, sillä seuraavaksi on vuorossa tehtävän luultavasti vaarallisin vaihe. Lisäksi Kisame alkaa jo epäillä, kun kirjoitan jatkuvasti kirjeitä.

– Itachi
PS. Älä vastaa tähän kirjeeseen, sillä se ei välttämättä päätyisi luokseni.

Gaara oli vastentahtoisesti totellut Itachin pyyntöä ja toivoi, että mies lähettäisi pian uuden kirjeen. Häntä hieman ärsytti, kuinka Itachi kertoi jokaisessa kirjeessään melkein samat asiat. Itse hän kirjoitti pitkiä kirjeitä varoen kuitenkin kertomasta mitään, mistä voisi olla hyötyä viholliselle.

Gaara tunsi kuinka silmäluomet painuivat kiinni ja hän vaipui levottomaan uneen.

*

Seuraavana aamuna Gaara heräsi, kun aamuauringon säteet loistivat hänen ikkunastaan, osuen suoraan pojan kasvoille. Hän siristeli silmiään epämiellyttävässä valossa ja tihrusti yöpöydällään sijaitsevaa kelloa; kello oli varttia vaille yhdeksän.
    ”Hitto!” Gaara älähti ja hyppäsi salamana sängystään ja alkoi vetää kaapuaan päälle.
    ’Neuvoston kokous alkaa yhdeksältä ja siihen on alle vartti aikaa! Olisi pitänyt mennä aikaisemmin nukkumaan tai edes pyytää, että joku tulisi herättämään’ hän ajatteli tuskastuneena ja tajusi pukeneensa kaapunsa väärinpäin.

Hiljaa itsekseen kiroillen Gaara sai vaivoin kaapunsa oikein päin ja lähti huoneestaan suljettuaan oven perässään. Hän riensi käytävää eteenpäin pitkin harppauksin yrittäen kuitenkin näyttää arvokkaalta. Eihän Kazekagen arvoon sopinut juosta pitkin käytäviä niin, että kaapu hulmuaisi perässä kuin teltta.

Nuori Kazekage ehti kuin, kuin ehtikin ajoissa paikalle, tosin lähes viimeisten joukossa. Kaikki neuvoston jäsenet tervehtivät häntä seisten ja istuutuivat vasta kun Gaara antoi heille siihen luvan.
    ”Höm, höm!” sanoi mies hänen vierestään hinkuvalla äänellä.
Mies oli vanha ja ryppyinen ja muistutti kovasti kilpikonnaa. Hänen silmänsä olivat pienet ja sameat, harmaakaihin sumentamat ja päässä törrötti vain muutama hassu harmaa hius.

Kaikki käänsivät katseensa tuohon kilpikonnavanhukseen ja tämä jatkoi:
    ”Olemme saaneet tietoomme, että muutaman rikollisjärjestö Akatsukin jäsenen on nähty liikkuvan aavikon länsiosissa.”

Tieto sai muut neuvoston jäsenet puhumaan kiivaasti keskenään ja Gaaran vatsassa muljahti. Voisiko se olla Itachi? Vanhus nosti kuitenkin kätensä ja kaikki hiljenivät.
    ”Lisäsimme tietysti vartiointia, sillä muutamia vartijoita on löydetty kuolleena. Vai onko teillä arvoisa Kazekage jotain sitä vastaan?”

Gaara käänsi katseensa vanhukseen ja epäröi vain nanosekunnin ajan ennen kuin vastasi:
    ”Ei, ei minulla ole mitään sitä vastaan.”

Mies nyökkäsi hyväksyvästi ja alkoi sitten oitis selitellä ääni pihisten:
    ”Minä vain sitä, että toivottavasti ei haitannut, vaikket itse antanutkaan käskyä, arvoisa Kazekage!”
    ”Kyllä minä ymmärrän”, Gaara sanoi melkeinpä väsyneesti; häntä ärsytti moinen nöyristely. ”Jos turvallisuus sitä vaatii, voi lisätä turvatoimia, kunhan siitä ilmoittaa minulle.”
    ”Ja tietysti Konohaan on ilmoitettava, että osaavat varautua”, eräs pitkä ja tumma keski-ikäinen mies ilmoitti pyöreän pöydän toisesta päästä.
    ”Tietysti. Lähetän kirjeen, kunhan kokous on päättynyt”, Gaara vastasi.

Tämän jälkeen neuvosto ei enää puhunut Akatsukeista, vaan puhuttiin muista valtion ja kylän sisäisistä asioista, joilla ei niinkään ollut paljoa merkitystä.
Viimein kokous päättyi ja kaikki nousivat seisomaan odottaen, että Gaara poistuisi ensimmäisenä. Gaara keräsi paperinsa pöydältä ja poistui nyökättyään ensin neuvoston jäsenille.

Gaara käveli työhuoneeseensa ja istui työpöytänsä ääreen. Hän veti työpöydän laatikon auki ja alkoi penkoa sieltä kirjoitusvälineitä. Hän näki laatikossa valokuvan ja nosti sen sieltä pois. Hän huomasi sen olevan valokuva hänestä ja Itachista suutelemassa toisiaan. Ensin punapää tuijotti kuvaa suuren kiintymyksen vallassa, mutta sitten hän tajusi, ettei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt tätä kuvaa. Eiväthän he koskaan olleet ottaneet mitään valokuvia ja kuka sen olisi muka ottanut? Kuinka tämä valokuva oli päätynyt hänen työpöytänsä laatikkoon ja ennen kaikkea, kuka sen oli ottanut?
Kylmät väristykset ravistelivat Gaaran kehoa ja hän tunsi tärisevänsä rajusti. Lopulta kuva putosi ylösalaisin lattialle pojan tärisevistä käsistä. Gaara katsoi valokuvaa ensin hieman hämmentyneenä, kuin ei olisi tajunnut kuinka se oli lattialle päätynyt. Sitten hän tajusi, että kuvan kääntöpuolelle oli jotain. Gaara nosti kuvan lattialta ja luki lyhyen tekstin; Varo vain, me kyllä tiedämme.
Gaara haukkoi henkeään ja pudotti kuvan jälleen lattialle.
    ”Ei, ei voi olla”, hän henkäisi ja tarttui päästään kaksi käsin.
    ’Joku on saanut siis selville. Mutta kuka? Sen on pakko olla joku kylän jäsenistä, sillä kukaan ulkopuolinen ei voisi tunkeutua tänne ilman, että minä saisin tietää. Onko tämä jotain kiristystä?’ hän mietti kuumeisesti.

Samassa ovi pamahti auki ja Gaara hätkähti katsomaan ovelle. Ovella seisoi hänen veljensä Kankurou ja hänen käsivarrellaan istui vieraan näköinen haukka. Kankurou käveli Gaaran työpöydän eteen ja sanoi:
    ”Sinulle tuli kirje. En tiedä mistä se on peräisin, haukka on aivan vieraan näköinen”

Gaara vilkaisi haukkaa, muttei sanonut mitään; hän oli edelleenkin shokissa valokuvan takia.
    ”Gaara, oletko kunnossa? Olet aivan kalpea”, Kankurou kysyi pystymättä peittämään huolta äänestään.

Gaara käänsi hitaasti katseensa Kankurouhun ja vastasi vaimeasti:
    ”Joo ei tässä mitään. Pelästyin vain kun tulit sisään.”

Kankurou kohotti toista kulmakarvaansa, sillä Gaara ei säikähtänyt yleensä pienistä. Itse asiassa hän ei ollut nähnyt moniin vuosiin Gaaralla tuota olemusta. Katse oli kuin nurkkaan ajetulla elukalla, keho oli jäykkä ja jännittynyt ja iho oli kalpea marmori.
    ”Oletko nyt aivan varma?”
    ”Olen, olen, annatko sen kirjeeni”, Gaara sanoi kiireesti ja ojensi tärisevän kätensä.

Kankurou katsoi hetken veljensä kättä, joka tärisi kuin vanhuksella, mutta otti sitten kirjeen pois haukan jalasta ja ojensi sen Gaaralle. Gaara nappasi kirjeen ja aukaisi sen nopeasti.
    ’Ehkä se on Itachilta?’

Hän keinotteli kirjeen ulos kuoresta ja kuoresta lensi samalla toinenkin lappu ylösalaisin Gaaran työpöydälle. Gaara nosti sen ja huomasi sen olevan toinen valokuva hänestä ja Itachista istumassa vieretysten katselemassa auringonlaskua. Itachin toinen käsi oli kietoutunut Gaaran olkapäiden yli.
Gaaran silmät levisivät ja hän alkoi hengittää tiheästi. Mitä tämä oikein tarkoitti?
    ”Hei Gaara, mikä hätänä?”

Vasta siinä vaiheessa Gaara tajusi, että Kankurou oli yhä hänen huoneessaan ja katseli häntä huolestuneesti.
    ”E-ei mitään hätää”, Gaara vakuutteli ääni täristen.
    ”Mutta Gaara sinähän suorastaan hermostuit kun katsoit tuota. Jospa-”
    ”Ei, kaikki on hyvin”, Gaara sanoi ja painotti erityisesti ’hyvin’- sanaa. ”Oliko sinulla muuten jotain asiaakin, kun jäit tänne?”
    ”Ajattelin vain, jos olet jo kirjoittanut sen Konohaan lähtevän kirjeen, olisin voinut viedä sen”, Kankurou sanoi hiukan hämmentyneenä.

Gaara huokaisi; hän oli jo ehtinyt unohtaa koko kirjeen.
    ”Ai, no en minä ole vielä, mutta lähdetkö nyt, haluan lukea tämän kirjeen”, hän sanoi ja loi hiukan huolestuneen katseen kirjeeseen joka oli yhä hänen toisessa kädessään.

Kankurou lähti pikaisesti paikalta, mutta katsoi oven suussa taakseen ja näki veljensä katsovan kirjeen mukana tullutta pienempää lappua huolestunut ilme kasvoillaan. Kankurou teki mieli palata takaisin ja riuhtaista kirje pois Gaaran käsistä, mutta sai vaivoin hillittyä itsensä, ja poistui huoneesta.

Gaara katseli uutta valokuvaa täydellisen järkytyksen vallassa. Hän ei uskaltanut katsoa kirjettä, sehän saattaisi olla vaikka joku kiristyskirje. Lopulta monen piinaisen minuutin kuluttua hän laski valokuvan käsistään, tarkoituksellisesti ylösalaisin, tarttui kirjeeseen ja luki:

Joko huomasit sen aikaisemman valokuvan? Se on työpöytäsi laatikossa, jos et tiennyt. Tahdomme vain tehdä selväksi, että tiedämme kaiken mitä sinun ja Itachin välillä on. Sinun on turha kieltää, sillä meillä on paljon kuvia teistä kahdesta ja olemme kuulleet ja nähneet kaiken. Surettaako, ettet ole saanut vähään aikaan häneltä kirjeitä? Haluatko tietää miksi et ole saanut yhtäkään? Koska Itachi ei enää tahdo nähdä sinua, vaan yrittää kaikin keinoin vetäytyä sinusta.
Ja sinä olet sitten näistä kirjeistä ja kuvista aivan hissukseen tai muuten levitämme kuvat!

Gaara tuijotti sanoja suuren järkytyksen vallassa. Sitten hän rypisti paperin palloksi ja heitti sen roskakoriin. Seuraavaksi hän tarttui valokuvaan, repi sen silpuksi ja pudotti senkin roskikseen. Gaara hengitti nopeasti ja sulki silmänsä pidellen kättä otsallansa hirvittävän pääkivun vuoksi.
Lopulta kun hän oli saanut hengityksensä tasaantumaan, hän avasi hitaasti silmänsä ja huomasi keskeneräisen paperipinon odottavan pöydällä.
    ”Ei voi olla totta”, punapää huokaisi ja tarttui vastentahtoisesti päällimmäiseen paperiin.

Mutta lukemisesta ei tullut mitään. Valokuvat ja kirje pyörivät taukoamatta hänen päässään ja lopulta Gaara luovutti luettuaan yhtä ja samaa lausetta jo puoli tuntia ymmärtämättä sen merkitystä.
    ’Outoa, ettei Temari ole tuonut minulle tämän päivän papereita’, hän mietti asettaessaan paperin takaisin pinon päälle.
Gaaran siskolla Temarilla oli tapana tuoda hänelle tärkeät paperinsa, ja jos tyttö ei ehtinyt, Temari pyysi jotakuta tuomaan ne hänen puolestaan. Tilanne oli outo, katsoi sitä miltä kantilta tahansa. Temari ei ollut suorittamassa tehtävää, siitä Gaara oli varma, eikä hän voinut unohtaa tuoda papereita koska hänen siskonsa oli erittäin tarkka ja täsmällinen. Temari ei voinut olla sairaana, sillä kyllä Kankurou olisi siitä hänelle maininnut. Ainoa järkevä, tosin epätodennäköinen vaihtoehto olisi ollut se, että Temari oli aikaisin lähtenyt kouluttamaan oppilaitaan ja jättänyt paperit jollekin, joka olisi sitten unohtanut ne tuoda. Gaara kyllä tiesi, ettei hänen siskonsa pitänyt aikaisista herätyksistä, joten tämäkään vaihtoehto ei käynyt täysin järkeen.
Gaaran pää tuntui räjähtävän liioista ongelmista ja raastavasta pääkivusta, mutta hän päätti silti yrittää kirjoittaa kirjettä Konohaan, sillä se olisi tärkeämpää ja kiireellisempää kuin hänen henkilökohtaiset ongelmansa.

Gaara nosti kirjoitusvälineet esiin, kastoi kynänsä musteeseen ja alkoi kirjoittaa laiskasti. Hän raportoi lyhyesti kuinka Akatsukien oli nähty liikkuvan lähistöllä ja mahdollisesti suunnistavansa joko Konohaan tai Sunagakureen, sekä mahdollisista varatoimista joita hän aikoisi järjestää.
Kun nuori Kazekage oli saanut kirjeen kirjoitettua, hän sinetöi sen ja laski sen pöydälleen. Hän hymyili ilottomasti ajatellessaan kuinka hän suoritti puolustussuunnitelmia mahdollisesti poikaystäväänsä vastaan. Mutta hänen virkansa vaati tiettyjä itsestäänselvyyksiä joita ei tulisi ohittaa. Gaara oli kyllä päättänyt välttää Itachin pidätystä viimeiseen asti, muttei voinut jättää kyläänsä vaaraan muiden Akatsukien varalta.

Punapää nousi seisomaan, aikomuksenaan viedä kirje viestinviejä haukalle, mutta silloin hänen työhuoneensa ovi pamahti auki sellaisella voimalla, että se kimposi seinästä sisään tulijan kasvoihin. Gaara vilkaisi kummissaan veljeään, joka hieroi nenäänsä oven suussa. Seuraavaksi hän tajusi, että Kankurou vuosi verta käsivarrestaan.
    ”Kankurou! mitä on tapahtunut?” Gaara huudahti ja riensi veljensä luo.
    ”He… sieppasivat hänet”, Kankurou sopersi.
    ”Kuka sieppasi ja kenet?”, Gaara kysyi ja talutti veljensä läheiselle tuolille istumaan.
    ”Akatsukit… Temarin”, Kankurou henkäisi.

Gaaran silmät levisivät järkytyksestä. Siksi Temari ei siis ollut tuonut papereita!
    ”Meidän on lähdettävä perään”, hän sanoi päättäväisesti, mutta Kankurou pudisti päätään.
    ”Ei, ei! He ovat vielä täällä, kylän ulkopuolella.”
    ”No olisit aikaisemmin sanonut. Minä lähden hakemaan hänet.”
    ”Mutta Gaara ole varovainen! He sanoivat, että haluavat tavata sinut, muuten Temari kuolee!”
    ”Älä huolehdi. Mene nyt sairaalaan hoitamaan haavasi”, Gaara sanoi.
    ”Ei, minä tulen mukaasi”, Kankurou sanoi päättäväisesti ja nousi ylös.
    ”Mutta-”
    ”Älä unohda, että Temari on myös minun siskoni!”

Gaara epäröi hetken, mutta nyökkäsi sitten hyväksyvästi.
    ”Voit ilmoittaa Akatsukeille, että olen tulossa. Vaihdan vain vaatteeni.”
    ”Selvä”, Kankurou sanoi ja lähti huoneesta kiireen vilkkaa.

Hän juoksi kylän läpi kuin viimeistä päivää niin, että hiekka pöllysi ikävästi silmiin. Kankurou ei kuitenkaan välittänyt vaan juoksi pitkin katuja, kunnes päätyi portille. Hän pysähtyi ja katsoi pimeää kujaa, josta pääsisi ulos kaupungista. Mies veti syvään henkeä ja juoksi koko matkan ulos asti.
Kun hän pääsi kaupungin muurien ulkopuolelle, hän huomasi kolme Akatsukia jotka katsoivat hänen tuloansa ivallisesti. Yhdellä heistä oli punaiset lyhyet hiukset ja jotenkin mekaaninen olemus, kuin nukella. Sitten Kankurou käänsi katseensa seuraavaan mieheen, jolla oli vaaleat pitkät hiukset, jotka oli sidottu poninhännälle. Hän piti kunai-veistä Temarin kaulalla ja virnisti itsetyytyväisesti Kankuroulle. Kankuroun kädet puristuivat nyrkkiin vihasta, mutta hän piti suunsa kiinni.
Kolmas mies oli mustahiuksinen ja hänellä oli punaiset silmät, Sharinganit.
Kankurou varoi katsomasta hänen silmiinsä, ettei joutuisi miehen illuusion uhriksi. Muut Sunagakuren ninjat katsoivat epäröivästi Kankurouta ja odottivat, että hän sanoisi jotain.
    ”Kazekage on tulossa”, Kankurou sanoi lyhyesti saaden ystävänsä rauhoittumaan.

Silloin hiekka pöllähti rajusti ja peitti näkyvyyden hetkeksi. Kun hiekka laskeutui, kaikki huomasivat, että Gaara seisoi Kankuroun vieressä kädet puuskassa ja tuijotti haastavasti Akatsukeja. Hän käänsi katseensa mustahiuksiseen mieheen ja hänen suunsa avautui hieman hämmästyksestä.
    ’Itachi!’
    ”Halusitte keskustella”, Gaara töksäytti.
    ”Aivan. Jos haluat, että tämä neitokainen jää henkiin, sinun on paras tulla mukaamme”, vaaleahiuksinen Akatsuki sanoi ja painoi kunaita lähemmäs Temarin kaulaa.
    ”Ei! Et voi tehdä sitä Gaara! Olet Kazekage!” Temari huusi.
    ”Tsot, tsot! Olepas sinä ihan hiljaa”, blondi sanoi ja painoi kunain kiinni tytön kaulaan.
    ”Noh koetas päättää, pikku Kazekage!”
    ”Deidara, riittää jo”, Itachi sanoi äkkiä ja blondi vaikeni.
    ”Tahdomme, että kaikki muut palaavat kylän sisälle, paitsi Kazekage”, hän jatkoi.
    ”Ei onnistu!” Kankurou huusi ja muut ninjat yhtyivät huutoihin

Mutta Gaara kohotti kätensä ja vaikenivat.
    ”Kaikki palaavat kylän muurien taakse”, hän sanoi ja katsoi Kankurouta tahtoen katseellaan viestittää, ettei tahtonut vastaväitteitä.

Kankurou puri huultaan, mutta lähti paikalta kyläläiset perässään. Tosin he jäivät vain kaupungin portin varjoihin piiloon, valmiina hyökkäämään jos tarve vaatisi.
Gaara käänsi katseensa takaisin kolmeen Akatsukiin, jotka tuijottivat häntä kiinnostuneesti.
   ”Ehtonne?” Gaara sanoi lyhyesti.
   ”Tahdomme, että tulet mukaamme tuon tytön sijasta, eikö se jo käynyt selväksi?” sanoi punahiuksinen Akatsuki ärtyneesti.
   ”Ohhoh Sasori käy kuumana”, Deidara virnuili, mutta sai osakseen vain äkäisen katseen Sasorilta.
   ”Ehkä olisi parempi, että te menisitte selvittämään riitanne muualle ja minä puhun Kazekagelle”, Itachi sanoi, ennen kuin riita ehti paisua suuremmaksi.
    ”Entäpä tyttö?” Deidara kysyi ja kiusasi Temaria nuolemalla hänen korvaansa.
    ”LOPETA!” Temari kiljaisi, mutta Deidara ei välittänyt hänestä.

Itachi mietti hetken ja teki itsestään kloonin. Itachi-klooni käveli Deidaran ja Temarin luo ja otti Deidaran paikan veitsen pitelijänä. Sasori ja Deidara katosivat siinä samassa kuin tuhka tuuleen.
    ”Gaara, Gaara, Gaara”, oikea Itachi sanoi venyttelevästi ja käveli aivan Gaaran eteen.
    ”Miksi sieppasit sisareni?” Gaara sanoi kommentoimatta mitenkään Itachin sanoja.

Itachi virnisti erittäin epä-Itachimaisesti ja sanoi:
    ”Voidakseni puhua sinulle.”
    ”Ikään kuin et olisi voinut muuten sitä tehdä?”, Gaara kysyi töykeään sävyyn.
    ”Oletpas sinä epäkohtelias. Luulin, että olisit kaivannut minua.”
    ”No, kyllähän minä kaipasinkin.”

Temari katsoi Itachia ja Gaaraa täydellisen ihmetyksen vallassa, sillä ei käsittänyt lainkaan mistä he puhuivat. Kumpikaan ei kuitenkaan kiinnittänyt häneen huomiota.
    ”Vapauta siskoni”, Gaara sanoi käskevään sävyyn.
    ”Tottahan toki, mutta älä ole noin äkäinen”, Itachi sanoi ja poisti klooninsa Temarin luota.

Temari nousi kiireesti jaloilleen ja katsoi Itachia raivon vallassa. Itachi puolestaan astui aivan Gaaran eteen ja Gaara tunsi kuinka miehen käsi hipaisi hänen vatsaansa.
    ”Sinähän et Gaaraa vie, senkin paskiainen!” Temari sylkäisi ja tarttui viuhkaansa.

Itachi kääntyi ja lähti kävelemään verkkaisesti kohti tyttöä ja sanoi:
    ”En suosittele, että yrität taistella minua vastaan. Tapatat vain itsesi”,
    ”Ole sinä hiljaa!” Temari huusi ja kohotti viuhkaansa valmiina huiskaisemaan sillä ilmaa.

Samassa kuuli räjähdyksen ääni ja tuskan huuto. Temari tajusi, että huuto oli ollut Gaaran.
    ”Gaara!”

Gaara makasi kyljellään maassa ja hänen vatsastaan valui verta hiekalle. Hän hengitti vaivalloisesti ja piteli kaksin käsin vatsastaan kiinni.
Itachi juoksi hänen viereensä, hän kumartui Gaaran puoleen ja otti hänen ruukkunsa irti kovakouraisesti, mikä sai Gaaran hengityksen korisemaan ilkeästi.
Temari lähti juoksemaan heidän luokseen niin nopeasti kuin pystyi, mutta silloin Itachi nosti Gaaran velton käsivarren olkapäälleen ja he katosivat. Temari pysähtyi kuin seinään ja voihkaisi hiljaa.
Juuri silloin Kankurou ja muut kylän ninjat tulivat paikalle.
    ”Veivätkö he Gaaran?” Kankurou kysyi hädissään siskoltaan.
    ”Kyllä”, Temari vastasi ja vajosi polvilleen.
    ”Emme päässeet tulemaan kuin vasta nyt, sillä emme päässeet piiloistamme ulos, koska jokin näkymätön este esti meitä”, Kankurou selitti katkerana ja kyykistyi sisarensa vierelle.
    ”Kuinka he onnistuivat?” kysyi Gaaran entinen oppilas Matsuri järkyttyneenä.

Temari pudisti päätään ja sanoi:
    ”En tiedä. Kaikki kävi niin äkkiä. Mutta meidän on pelastettava Gaara, hinnalla millä hyvänsä!”

Kaikki huusivat kovaan ääneen ilmaistakseen suostumuksensa.

*


Gaara avasi silmänsä heikosti; hän oli ilmeisesti ollut tajuttomana. Hän yritti nousta ylös, mutta kipu vatsassa esti häntä liikkumasta ja hän vinkaisi tuskissaan.
    ”Noh ollaanko sitä hereillä?” kuului Itachin ääni ja Gaara tunsi potkun ristiselässään.

Gaara retkahti potkun voimasta vatsalleen ja hänen suustaan purskahti verta. Gaara veti väristen henkeä ja vilkuili varovasti ympäristöään; hänet oli tuotu epämääräiseen puumökkiin, jossa ei ollut lainkaan huonekaluja. Mökki käsitti vain yhden ison huoneen, jossa oli kaksi ikkunaa ja yksi puinen ovi. Lattian ja seinän päälle oli kerrostunut saastaa, josta Gaara ei tahtonut tietää enempää.

Itachi tarttui hänen hiuksistaan ja nosti hänet kovakouraisesti seisaalleen. Gaaran jalat eivät kuitenkaan pitäneet, vaan hän rojahti maahan.
Itachi huokaisi kyllästyneesti ja istui Gaaran viereen. Punapää käänsi katseensa häneen ja Itachi katsoi häntä melkeinpä pitkästyneesti.
    ”I-Itachi” Gaara kähisi ja ojensi heikosti kättään.
    ”No mitä?”
    ”Auta.”
    ”No enkö ole jo auttanut tarpeeksi? Tyrehdytin jo verenvuotosi, ainakin osittain”, Itachi ärähti.
Gaara katsoi Itachia, kuin ei olisi oikein käsittänyt mitä tämä oli juuri sanonut. Sitten Itachi naurahti kolkosti ja lähestyi aivan Gaaran kasvojen eteen.
    ”Et kai oikeasti kuvitellut”, hän kähisi pojan korvaan.
    ”Kuvitellut mitä?” Gaara sanoi tukahtuneesti, sillä Itachin läheisyys alkoi äkkiä inhottaa häntä.
    ”Että olisin rakastanut sinua?” Itachi kuiskasi ja näykkäsi Gaaraa korvasta.

Gaaran vatsassa alkoi kiertää, eikä se liittynyt mitenkään vatsassa olevaan haavaan.
    ”Mitä tarkoitat?!” Gaara sanoi hätääntyneesti.
    ”Sitä, etten koskaan rakastanutkaan sinua. Vihasin sinua, kaikki ne rakkaudentunnustuksesi olivat naurettavia. Niistä sai kyllä jälkeenpäin hyvät naurut”, Itachi kähähti ja alkoi nuolla Gaaran kaulaa kiusoittelevasti.

Gaara yritti työntää Itachia pois, muttei voinut, koska hän oli liian heikko. Pahanolon tunne kasvoi ja levisi ympäri kehoa, niin että se alkoi oksettaa.
Itachi siirtyi nuolemaan Gaaran kasvoja, hän nuoli veret pojan suupielistä ja yritti tunkea kielensä hänen suuhunsakin, mutta Gaara nipisti huulensa tiukasti kiinni ja tuijotti kattoa mitään näkemättä.
    ”Älä pistä vastaan, sinähän niin pidät tästä etkö vain?” Itachi nauroi ja runnoi väkivalloin huulensa Gaaran huulille.

Gaara yritti kääntää päätään sivulle, mutta Itachilla oli napakka ote hänen hiuksistaan, eikä pyristelemisestä tullut mitään. Viimeisenä hätäkeinonaan Gaara puraisi Itachia kipeästi huulesta, jolloin mies huudahti kivusta ja irrotti otteensa hänestä. Itachi katsoi Gaaraa silmät leimuten ja sanoi hiljaa muristen:
    ”Kuinka uskallat! Itsepähän kerjäsit tätä!”

Gaara värähti peloissaan. Ei hänen tuntemansa Itachi ollut tuollainen, oliko kaikki ollut todellakin vain silmänlumetta?
Gaara suojasi vaistomaisesti päänsä käsillään ja Itachi alkoi potkia häntä kaikkialle minne ylsi. Gaara yritti olla päästämättä äännähdystäkään, mutta se oli vaikeaa, sillä potkut olivat kovia. Sitten Itachi potkaisi häntä vatsaan ja punapää suorastaan huusi tuskasta ja hän siirsi kätensä päästä vatsalleen.
    ”Onko nyt kiva? Onko? VASTAA MINULLE!”

Mutta Gaara ei vastannut vaan huohotti maassa verivanan valuessa hitaasti hänen suustaan. Hän tunsi myös käsiensä alla jotain märkää; haava oli auennut uudelleen. Itachia ärsytti pojan puhumattomuus ja hän tarttuikin Gaaraa kauluksista ja roikotti häntä käsivarren mitan päässä.
Molemmat huohottivat raskaasti; Itachi vihasta ja Gaara tuskasta.
    ”Minä-käskin-sinun-vastata!”, Uchiha sihisi hampaidensa välistä.
    ”E-ei ole”, Gaara kuiskasi, muttei katsonut poikaystäväänsä.

Itachin vihainen ilme vaihtui tyytyväiseen virneeseen ja hän pudotti Gaaran jälleen alas, mikä sai punapään henkäisemään terävästi.
    ”Alat pikkuhiljaa ymmärtää kuka määrää ja ketä”, Itachi tokaisi ja käveli mökin ovelle.

Mies avasi oven ja kääntyi Gaaran päin juuri ennen kuin astui ulos.
    ”Hyvää yötä rakas”, hän sanoi ja paukautti oven kiinni.
Heti kun ovi oli sulkeutunut, Gaara tarttui kaksin käsin päästään ja vaikeroi hiljaa. Henkinen kipu korvensi kovempana kuin fyysiset vammat. Pojan päässä pyöri, oksetti ja silmät harittivat eri suuntiin. Hänet oli taas petetty, pidetty pilkkanaan, hän oli kuvitellut, että voisi joskus saada tuntea rakkautta, mutta taaskin kaikki oli riistetty häneltä petoksin ja valhein. Monien vuosien takainen tapahtuma tulvi taas hänen mieleensä; yö jolloin Yashamaru oli yrittänyt tappaa hänet.
Suru ja epätoivo vaihtuivat äkkiä suunnattomaan raivoon, se korvensi hänen sydäntään, jäädyttäen sen lopulta tunteettomaksi ja kylmäksi. Äkkiä Gaara alkoi nauraa hiljaista, kylmää ja tunteetonta naurua, aivan kuin olisi nauranut omille kärsimyksilleen.

*
    ”Älä naura minulle!”
    ”En minä naura”,
    ”Miksi sitten täriset tuolla tavalla?”
    ”Minulla on kylmä”
    ”Hah, älä yritä, nyt saat kyytiä!”

Mustahiuksinen mies repesi avoimeen nauruun ja lähti juoksemaan pakoon punahiuksista poikaystäväänsä, joka ei pitänyt siitä, että hänen kustannuksellaan pilailtiin.
Äkkiä Itachi kompastui mättääseen ja lensi naamalleen niityn heinikkoon. Gaara loikkasi kuin villipeto Itachin selän päälle istumaan ja kutitti toisen niskaa.
    ”Okei, okei, luovutan!” Itachi nauroi ja Gaara nousi miehen selän päältä, näyttäen tosin nyrpeältä.

Itachi nousi naurahtaen seisaalleen ja yritti tarttua Gaaraa kädestä, mutta poika laittoi kätensä itsepäisesti puuskaan.
     ”Ääh. Älä mökötä pikku-Kazekage.”

Mutta Gaaran ilme pysyi järkähtämättömänä, sillä hän tiesi, että Itachi teki kaikkensa saadakseen hänet nauramaan. Sitten Itachi alkoi leikkisästi kutittaa etusormellaan Gaaraa leuan alta.
    ”Kuti, kuti”

Siinä vaiheessa Gaaran pokka ei enää pitänyt, vaan hän tyrskähti naurusta.
    ”Ei uskoisi, että sinä olet vaarallisen rikosjärjestön jäsen.”
    ”No eipä uskoisi, että sinä olet Kazekage. Mikä se tiikerin loikka oli olevinaan?”
  
Gaara yritti pidätellä hymyään, mutta siitä ei tullut mitään. Yleensä niin vakava Itachi muuttui suorastaan lapselliseksi, kun oli kysymys hänen naurattamisestaan.

He heittäytyivät heinikkoon pitäen toisiaan käsistä kiinni. Hetken he katselivat Shikamarumaisesti taivaalla lipuvia pilviä, sitten Itachi käänsi katseensa Gaaraan. Gaara vaistosi toisen katseen ja käänsi myös päänsä.
    ”Gaara, minä rakastan sinua niin paljon. En voisi kuvitella eläväni ilman sinua”
    ”En minäkään”
    ”Onko tämä liian kliseistä?”
    ”On, mutta niinhän se aina on.”

Itachi painoi huulensa hellästi Gaaran huulille, ja he suutelivat pitkään lempeän kesätuulen hyväillessä heidän hiuksiaan.

*

Gaaran silmät täyttyivät kyynelistä muiston tulviessa hänen mieleensä. Viha alkoi hellittää ja suunnaton suru iski häneen kuin veitsi. Pian kyyneleet valuivat jo vuolaina pitkin hänen kasvojaan lattialle äänettömän nyyhkytyksen väristäessä hänen kehoaan.
     ”Itachi…miksi?” hän parkaisi ja antautui kokonaan itkulle.