Nauttikaa!

---

(Sodassa ja) Rakkaudessa kaikki on sallittua.




Olin jo pitkään miettinyt, miksei hän ollut huomannut minua sinä, kuka oikeasti olen. Sulauduinko massaan niin taidokkaasti, etten erottunut paikallaolijoista ollenkaan? Niin sen täytyi olla. Enhän minä ole koskaan ollut mitenkään erikoinen, en ole koskaan osannut mitään sellaista, mitä joku muu ei osaisi. Olin kaikin puolin tavallinen, yksinäinen, ja luulin ettei minulla olisi sinäkään jouluna ketään, kenelle jutella, kenen kanssa juosta lumisateessa, kenelle toivottaa hyvät joulut.

Sasukella oli tietenkin kaikki. Kaikki tytöt jahtasivat häntä taas, antoivat hänelle suklaata ja kysyivät jokainen toinen toisensa jälkeen voisiko Sasuke viedä heidät joulutanssiaisiin. Hän kieltäytyi aina hymyillen ja lisäsi ettei aio tulla paikalle ollenkaan. Ja silti, silti hänet ollaan aina nähty jonkun meille muille tuntemattoman tytön seurassa sinä samaisena päivänä, milloin tanssiaisetkin pidetään; jouluaattona. Tytöllä on myöskin aina ollut kaunis mekko päällään, mikä kertoo siitä, että Sasuken on täytynyt käydä tanssiaisissa. Kukaan ei ole kuitenkaan koskaan nähnyt häntä siellä.

Ette voi kuvitellakaan, miten rasittavaa oli kävellä talvisia katuja pitkin, toivoen että edes joku huomaa ja tervehtii. Kaikilla tuntui olevan jotain tärkeämpää tekemistä, kuten valita mekko tanssiaisiin, pohtia minkävärisellä kynsilakalla maalaisi kyntensä tanssiaisiin, miettiä kumman tytön, kauniimman vai fiksumman, veisi sinne lumoavan kauniiseen paikkaan, jota kukaan ei ole vielä nähnyt. Olisin varmasti ymmärtänyt ihmisten tanssiaisista paasaamisen joulukuussa, mutta silloin oli marraskuun toinen viikko meneillään! Vasta toinen!

Kävelin kadulla pää alas painettuna, kuunnellen, kuinka lumi narskui askelteni alla. Minulla oli pipo päässä ja kaulahuivikin peitti lähes puolet kasvoistani, joten kukaan ei tunnistanut minua kun avasin lasisen oven ja astuin kulkusten iloisen naurun säestämänä varta vasten tanssiaisille pystytettyyn kauppaan. Lämmin ilma puhalsi nenälleni, ja olin varma sen mukana tulleesta tuoksusta, että joku oli juonut kuumaa kaakaota hetki sitten. Löysäsin kaulahuiviani hieman, mutten ottanut sitä pois, vaan jätin sen roikkumaan kaulalleni. Inhosin yli kaiken kaulahuivin pukemista, se oli niin hankalaa ja ärsyttävää, että monesti halusin vain jättää sen kotiin. Pakkanen oli kuitenkin niin kova, ettei sitä voinut edes harkita vaihtoehtona.

Suuntasin huomaamattani salakuuntelemaan kahta itseäni noin vuotta nuorempaa tyttöä. Toinen heistä näytti tutulta, mutten millään muistanut, missä olin nähnyt hänet ennen. Kumpikaan heistä ei opiskellut samassa lukiossa kanssani, sillä olisin varmasti muistanut heidät. Eihän minulla ole välitunneilla muutakaan tekemistä kuin kytätä muita ihmisiä ja kuunnella mitä he juttelevat.

“Minua ottaa niin pahasti päähän se, että Sasuke näki meidät viime vuonna! Minä sanoin äidilleni, etten halunnut tulla tänne, mutta hän keksi mitä tyhmempiä tekosyitä, enkä voinut vain pilata hänen jouluiloaan! Ja nyt kaikki on pilalla sen takia!” toinen tytöistä kuiskasi melko äänekkäästi ystävälleen, jonka ilme huusi selvästi ettei häntä kiinnostanut ollenkaan. Äskettäin puhuneen tytön käännyttyä poispäin, toinen heistä väänteli naamaansa minkä kerkesi, ennen kuin hymyili mitä ystävällisintä hymyä, minkä olin pitkään aikaan nähnyt.

“Älä nyt, Hanako. Et voi sille mitään, että äitisi on tuollainen. Olisit esittänyt kipeää, niin kuin minäkin”, mustahiuksinen neiti sanoi ja halasi tyttöä, jonka nimi oli nähtävästi Hanako. Omasta mielestäni Hanako oli paljon kauniimpi kuin tämä toinen. Hän hymyili viatonta, ystävällistä hymyään niin kutsutulle ystävälleen, eikä selvästikään aavistanut mitään. Siltikään, en voinut pitää hänestäkään yhtään sen enempää kuin tästä toisesta tytöstä. Kukaan ei saisi edes haluta viedä minun Sasukeani minulta pois.

Käännyin pois hyllykön luota jonka takana olin piileskellyt ja tutkailin mekkoja ympärilläni. Jos joku myyjä olisi yllättänyt minut, olisin sanonut, että etsin mekkoa siskolleni. Voi, hän sairastui juuri sinä aikana, kun kaikki muut etsivät mekkoa itselleen, eikä hän missään nimessä halunnut, että jollakulla toisella on kauniimpi mekko kuin hänellä. Myyjät olisivat varmasti tarjoutuneet esittämään minulle ne kalleimmat, hienoimmat mekot, joita ei roiku kaupan henkareissa, sillä varmasti he olisivat luulleet, että siskoni oli saanut minut täysin korkonsa alle. Harmillista ettei minulla ole sisarta.

En tiedä kuinka kauan vietin aikaani kaupassa, mutta kukaan myyjistä ei tullut luokseni. Olisin varmasti lähtenyt kaupasta aiemmin, mutta Hanakon ja tämän kaverin keskustelu oli saanut minut jäämään sinne vielä hetkeksi. Kuulin kaiken Sasuken teoriasta, miten hän löytää tytön joka jouluaatto, miten hän lumoaa hänet. Sain siitä idean. Olen ollut ihastunut Sasukeen jo pitkään, mutta sattuneista syistä en ollut kertonut hänelle tunteistani. Miten olisin voinutkaan? En ollut hänen ystävänsä, hän ei edes huomioinut minua, ja kaiken lisäksi olin ja olen edelleen poika, eikä hän ollut tai ole edelleenkään homo. En tiennyt olinko minäkään, sillä olen ihastunut moneen tyttöönkin, mutta Sasuke on vain aina ollut jotenkin se tärkein.

Oli aika päästää sisäinen tyttöni esiin.


-O-O-O-


Tämä osuus oli itse asiassa paljon helpompaa kuin luulin. Jutsuilla kaikki on helpompaa kuin miltä se näyttää, mutta tämän olen aina osannut. Muutuin tytöksi alle viidessätoista minuutissa, eikä kukaan voinut tunnistaa minua omaksi itsekseni, ellei hän katsonut oikein tarkkaan. Nousin keittiönpöydän ääressä seisovalta tuolilta ja astelin pois joulupiparien tuoksun täyttämästä huoneesta. Avasin makuuhuoneeni oven ja astuin sisään. En jäänyt ihastelemaan ihanaa talvista maisemaa joka odotti jotakuta istumaan ikkunalaudalle katselemaan sitä vaan käännyin oikealle, otin pari askelta, käännyin uudelleen oikealle ja kohtasin peilin.

Näin edessäni kauniin tytön, jonka posket hehkuivat talvista iloa punaisella värillä. Tytöllä oli suuret pähkinänruskeat silmät, vaaleanpunaiset huulikiillolla maalatut huulet sekä pitkät ruskeat hiukset, jotka hän oli letittänyt löysille palmikoille. Tyttö jakoi monia samoja piirteitä kanssani - hymyn, nenän, kasvonpiirteet, pituuden - mutta silti kukaan ei voisi tunnistaa minua hänestä. Koko muulle maailmalle tyttö edessäni oli pelkkä Ai, tyttö joka tuli lomailemaan talviseen Konohaan. Minulle hän oli paljon enemmän.

Hymyilin itselleni ja lähdin takaisin keittiöön. Piparit olivat jo lähes valmiit, enkä voinut vastustaa kiusausta vaan minun täytyi ottaa yksi vaniljantuoksuisista tonttupipareista ja haukata siitä pala. Osasin tehdä erinomaisia pipareita; muistin millaista oli epäonnistua monesti niinkin helpon asian kanssa kuin piparien teossa, mutta tuolloin osasin jo homman hyvin. Kukaan ei vain ollut sanonut sitä minulle, kukaan ei ollut maistanut pipareitani. Eikä se oikeastaan haitannut.

Söin piparini loppuun ja kävin eteisessä hakemassa valkoisen takin, joka aikanaan kuului äidilleni. Puin valkoisen takin lumenvalkoisen mekkoni ylle ja vedin vetoketjun kiinni. En pukenut pipoa, enkä kaulahuivia. Otin muutaman piparin mukaan pelliltä ja lähdin ulos talvipakkaseen.

Kuljeksin pitkään kaduilla, en halunnut mennä heti tanssiaisiin. Niin, taisin unohtaa sanoa, oli kahdeskymmenesneljäs joulukuuta. Koko Konoha saisi uskoa, että eksyin, niin mitä luultavimmin joku poika tulisi auttamaan ja ohjaamaan minut kädestä pitäen tanssiaisiin. Samalla kaikki tanssiaisvieraat luulisivat, että minulla on jo seuralainen, joten he eivät vaivaudu tulla kysymään minua tanssimaan. Mahtava suunnitelma.

Harhailin kaduilla eksyneen näköisenä, enkä odottanut näkeväni häntä seisomassa kadun päässä katselemassa minua. Pysähdyin kuin seinä olisi tullut vastaan ja lähdin pikaisesti kävelemään vastakkaiseen suuntaan - juuri sinne mistä olin tullutkin. Sasuke sai minut kuitenkin nopeasti kiinni, enhän minä korkokengillä jäisellä tiellä osannut juosta. Hän tarrasi minua käsivarresta pakottaen minut pysähtymään. Myönsin mielessäni tappioni ja pakotin itseni katsomaan häntä.

“Et kai ole eksynyt?” Sasuke kysyi minulta varsin huvittuneena, ja minun teki mieli hakata hänet. No en tietenkään ollut eksynyt. Mutta miksi, miksi juuri Sasuken piti huomata esitykseni ja uskoa siihen ja tulla kysymään jotain? Tämä ei kuulunut suunnitelmiini!

“En, miksi olisin?” vastasin kysymykseen kysymyksellä ja käänsin katseeni pois hänestä. Kesti hetken ennen kuin katsoin häntä silmiin uudelleen, ja toivoin heti etten olisi tehnyt sitä; hänen katseensa kertoi kaikkea muuta kuin uskomista sanoihini. Sasuke taisi olla sinisilmäinen sittenkin.

“Ehkä hieman”, myönsin ja hymyilin hänelle hieman välttäen visusti hänen katsettaan. En halunnut olla sulaa vahaa hänen kätösissään jo tässä vaiheessa, eihän minun edes kuulunut tuntea häntä!

Sasuke katseli pukeutumistani hetkisen aikaa ja hymy hiipi salaa hänen kasvoilleen. En tiennyt oliko se hyväntahtoinen hymy vai ei, mutta aivan tappavan ihana se oli! Mustahiuksinen komistus taisi huomata katseeni, sillä hänen hymynsä levisi. “Tanssiaisiinko sitä ollaan menossa?”

Nyökkäsin, enkä katsonut lähellekään hänen kasvojaan. Tunsin kasvoni lämpenevän ja kirosin mielessäni. En halunnut hänen saavan enää yhtäkään aihetta hymyilyyn punasteluistani tai sulavista katseistani.

“Tänne päin”, komistukseni sanoi ja lähti kulkemaan vetäen minua kädestä siihen suuntaan, jonne olin alunperin menossa. Tämä ei varsinaisesti mennyt ihan niin kuin olin suunnitellut, mutta tämäkin toimi!


-O-O-O-


Keskiyö oli varmasti jo mennyt aikoja sitten, mutten ollut huomannut mitään, niin hauskaa ja ihanaa minulla oli Sasuken kanssa ollut. Olimme tanssineet vasten hänen tapojaan tanssiaisissa, puhuneet ja kävelleet kaduilla vailla päämäärää. En tiedä milloin löysimme tiemme puiston lumisille penkeille, mutta siellä olimme istuneet jo jonkin aikaa. Keskustelumme oli ajautunut jotenkin hyvien joulujen toivotuksista halailuun ja syleilyyn. En olisi koskaan arvannut, että Sasuke puhuisi näistä asioista niinkin luontevasti kuin silloin!

“En ole itseasiassa koskaan suudellut ketään. Kukaan ei ole koskaan halunnut minua, he ovat aina löytäneet jonkun kauniimman, fiksumman tai suositumman kuin minä”, sanoin ja hymyilin komistukselleni. Istuimme niin vastakkain kuin penkki salli, kätemme kietoutuneita toisiinsa; hän lämmitti käsiäni omillaan. Pakkanen oli kova, en tiedä kuinka kova, mutta se söi poskia, käsiä ja jalkoja minkä kerkesi, ihan kuin se ei saisi koskaan itseään täyteen.

Sasuke ei sanonut mitään pitkään aikaan. Minunkaan ei täytynyt sanoa mitään, hiljaisuus ei ollut pahitteeksi tälläisellä hetkellä. Koko illan kestäneen hymyn haamu tanssi vieläkin Sasuken huulilla, ei enää niin voimakkaana kuin ennen, mutta silti. Mietin pitkään, mitä lajia hymy tanssi. Valssi oli aina ollut mielestäni kaunis tanssi, yksi kauniimmista, joten voisin hyvinkin kuvitella hymyn tanssivan valssia. Valssi on niin surullinen, niin iloinen samaan aikaan. Suljin silmäni ja hymyilin itselleni.

Kuulin kuinka lumi narskui kun Sasuke nousi penkiltään, mutten avannut silmiäni. En halunnut nähdä hänen lähtevän, eikä minun täytynytkään. Tunsin kuinka hänen lämpönsä virtasi kasvoilleni hänen istahtaessa lähemmäksi minua. Avasin silmäni. En odottanut näkeväni hänen kasvojaan niin lähellä omiani ja lehahdin heti punaiseksi. Minun ei täytynyt punastella pitkään; hän painoi omat pehmeät huulensa pakkasesta rohtuneille, hieman sinertäville huulilleni ja suuteli minua.

Suudelma ei varmaankaan ollut Sasuken ihanimmista, mukavimmista tai parhaimmista, mutta lämpimin se ainakin oli. Olin sanaton suudelman jälkeen - en tiennyt mitä sanoa, enkä halunnut pilata hetkeä. Sasukekaan ei tehnyt elettä puhuakseen mitään. Katselimme vain käsi kädessä kuinka hengittämämme höyry tanssi teoriani mukaan valssia. Höyryhän oli koskettanut huuliamme, ehkä huulet olivat opettaneet höyrynkin tanssimaan, niin kauniisti ne sulautuivat toisiinsa.

Raks. Säpsähdin ja hypähdin varmaankin parisen senttiä ilmaan ja katsoin äänen suuntaan. Sasukekin oli havahtunut ajatuksistaan ja katseli olkani yli oikealle. Hän siirsi katseensa minuun ja nousi seisomaan. Komistukseni kumartui eteeni ja muodosti äänettömästi huulillaan sanoja.

Älä lähde minnekään.

Sasuke irrotti otteensa käsistäni ja lähti kävelemään äänen suuntaan vilkaisten kerran takaisinpäin, minuun. Kuulin vaimeaa kiroilua ja noustessani itsekin seisomaan huomasin Hanakon ja tämän ystävän, sekä yhdet tutummatkin kasvot. Haruno Sakura. Peräännyin pari askelta poispäin heistä, sillä heti hänet nähdessäni näin oman tilaisuuteni tulleen. Sasuke ei varmasti päästäisi näitä kolmea vakoilevaa tyttöä helpolla, varsinkaan Sakuraa, minulla olisi aikaa juosta pois.

Enhän minä voinut jäädä tytöksi ikuisesti, vaikka kuinka ihanaa se olisikin. Otin muutaman askeleen takaperin ja pinkaisin niin nopeaan juoksuun kuin lumessa korkokengillä pääsi. Juoksin pusikoiden ja puiden lomasta auratulle kadulle, enkä katsonut taakseni. Olisin halunnut juosta takaisin ja selittää Sasukelle kaiken, mutta mitä hän sitten tekisi? Vihaisi minua vielä enemmän, vaihtaisi luokkaa, ehkä pahempaakin...

En muista montako kadunväliä juoksin ennen kuin pysähdyin. Jalkoihini sattui, ja vasta silloin tajusin, miksi Ino aina valitti jalkojaan koulussa. Otin tukea seinästä ja odotin kunnes sain hengitykseni taas kulkemaan kunnolla. Tarkistin näkyikö ketään lähettyvillä, eikä ketään tietenkään näkynyt, ei tähän aikaan yöstä. Kumarruin ottamaan jalkojentappajat pois ja kävelin muutaman kerran edestakaisin saadakseni tunnon takaisin jalkoihini. Tuntoa en saanut takaisin, mutta kylmyyttä kyllä.

Vilkaisin vielä kerran ympärilleni. Ei ketään.

Valkoistakin valkoisempi sumupilvi ympäröi minut, eikä mennyt hetkeä kauempaa kuin sumu oli jo poissa. Sumu ei ollut ainoa asia, joka katosi. Kaikki pienetkin vihjeet Aista katosivat kuin tuhka tuuleen ja tilalla seisoin minä, Naruto.

Tiesin, että saisin kuulla koulussa kuinka ihania lahjoja ihmiset saivat jouluna ja tiesin, että he aikovat puhua siitä kovaan ääneen minun ollessa paikalla. Mutta he eivät tienneetkään, että minä sain jotain, mistä monet tytöt ja varmasti myös monet pojat ovat unelmoineet koko ikänsä.

Pieni hymy kipusi varkain kasvoilleni ja lähdin kävelemään kotiin päin. Harmi että piparini loppuivat aikoja sitten.



---

Kommentteja saa ja pitääkin antaa!
Kaikki risut ja ruusut, kaikki tänne. Kiitos!