Itachi heräsi säpsähtäen pikkuveljensä, Sasuken, huutoon. Taasko tuo oli herännyt niin aikaisin? Kellokin oli vasta vähän päälle seitsemän aamulla, ulkonakin oli aivan pimeää, kun kuutakaan ei ollut sinä yönä näkynyt.
  "Tullaan..." poika mutisi unisena ja nousi istumaan, istuen hetken paikallaan miltei siihen nukahtaen, kunnes muisti mitä oli tekemässä. Hän vei jalkansa sängyn laidan yli seisomaan nousten, horjahtaen hienoisesti miltei kompastuessaan maton reunaan - jo neljäntenä peräkkäisenä aamuna -  ja pukeutui sitten lattialta noukkimiinsa vaatteisiin.
    Suunnitellen maton heivaamista muualle, Itachi tallusti ikkunan luo, katsellen paksuja kinoksia ja jäistä pihatietä, johon lumipyry teki kuvioitaan. Mittari ikkunan vieressä näytti päälle viittätoista astetta.
    Itachi lähti huokaisten kulkemaan kohti pikkuveljensä huonetta.

     Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa
     Järven aalto jäätynyt talvipakkasessa
     Varpunen pienoinen, syönyt kesäeinehen
     Järven aalto jäätynyt talvipakkasessa

    Sasuke kuuli isoveljensä tulevan ja suuntasi kasvonsa kohti ovea. Mutta vaikka hänen silmänsä olivat auki, hän ei nähnyt mitään. Hän oli noin vuosi sitten sairastanut jotain harvinaista sairautta, joka oli vienyt häneltä näön.
    Itachi avasi oven, siihen pysähtyen, katsoen tuota näkyä jälleen pienesti huokaisten. Niin monet kerrat hän oli nähnyt pikkuveljensä silmät, joista oli oppinut erottamaan harmaan vivahteen, ja harhailevan katseen, mutta vieläkään hän ei ollut siihen täysin tottunut.
  "Et taaskaan ole saanut nukuttua?"
    Sasuke pudisti päätään.
  "En. Olen nukkunut ehkä tunnin, jos sitäkään", hän mutisi hiljaa, painaen päänsä takaisin tyynyyn. Tai niin hän kuvitteli tekevänsä, vaan tyynypä olikin pudonnut lattialle.
    Itachi käveli pikkuveljensä luo nostaen tuon tyynyn lattialta, asettaen sen pienemmän pojan pään alle, ja istuen tämän viereen sängyn reunalle. Hän vei kätensä hiljalleen veljen otsalle.
  "Sinulla on kuumetta..." hän totesi hiljaa, silitellen Sasuken päätä, tuon sulkiessa silmänsä. Itachi huomasi pienten kyynelten pyrkivän ulos tuon silmäluomien välistä, mutta pysäytti ne heti alkuunsa peukalollaan.
  "Minä haluan nähdä..." Sasuke aloitti nieleskellen itkuaan, "haluan nähdä lumen... ja kohta on joulu, tahtoisin niin nähdä kaikki ne valot ja koristeet, edes pienen kynttilän liekin... Isoveli... Haluaisin nähdä sinut, hymysi, mutta en voi. En tahdo olla sokea, en sairas."
    Itachi pyöritteli peukaloaan pikkuveljensä poskella, kohta ottaen tuon käden omaansa, laittaen omat sormensa toisen sormien lomaan.
  "Minäkin tahtoisin nähdä hymysi, mutta sinun pitää nyt nukkua."
  "En..."
    Itachi painoi vapaan kätensä etusormen toisen huulille.
  "Nuku nyt vain. Sinä tarvitset unta. Älä huoli, minä olen tässä."
    Sasuke kuunteli isoveljensä tummaa ääntä, rentoutuen. Hän tunsi käden kädellään, sen tuoden turvallisuudentunnetta pojan mieleen, ja nyt hän uskalsi jo nukahtaa.

    Sasuke käveli omasta huoneestaan kohti olohuonetta. Hän oli kuluneen vuoden aikana oppinut kulkemaan kodissaan paikasta toiseen, oppinut laskemaan askelten määrät huoneesta toiseen.
    Näön puuttuessa muut aistit olivat valpastuneet, hän oli koskettelemalla oppinut tuntemaan hyvin eri asiat, ja hän kuuli heti, mistä kukin ääni kuului.
    Sasuke pysähtyi olohuoneen avonaisella ovella, ja kuullessaan vasemmalta puoleltaan sanomalehden rapinaa hän kipitti sohvan luo, lyhyen hapuilun jälkeen nappasi lehden veljeltä itselleen, istuen tuon syliin.
  "Nälkä", hän totesi lyhyesti ja tökki Itachia poskeen.
  "Nyt jo? Kello ei ole vielä mitään..."
  "Nälkä ei ole vielä oppinut kelloa", Sasuke virnuili toiselle, katsoen suuntaan, jossa arveli veljensä silmien olevan, tällä kertaa siinä onnistuen.
  "Höntti", Itachi naurahti kiertäen käsiään toisen ympärille, ja hämmästyi hieman huomatessaan toisen painavan huulensa tuon huulille. Kohta hän sulki silmänsä, syventäen suudelmaa vastatessaan siihen.
  "Rakastan sua", Sasuke hymyili vetäytyessään taas hieman kauemmas, kierähtäen sitten pois veljensä sylistä, jotta tuo pääsisi lähtemään ruokaa tekemään.
  "Minäkin sinua", Itachi vastasi hiljaa naurahtaen ja ylös nousten, lähtien kulkemaan kohti keittiötä. Sasuke nousi ylös lähteäkseen perään, mutta matka päättyi lyhyeen tuon joutuessa ottamaan sohvapöydästä tukea rajun yskänpuuskan ravistaessa pojan kehoa.
  "Sasuke..." Itachi pysähtyi kääntyen ympäri, ja palasi takaisinpäin taluttaakseen veljensä keittiöön, "oletko kunnossa?"
  "En."

     Pienen pirtin portailla oli tyttökulta
     Tule, varpu, riemulla, ota siemen multa
     Joulu on, koditon varpuseni onneton
     Tule tänne riemulla, ota siemen multa

  "Kohta on joulu."
  "Kolme viikkoa siihen vielä on."
  "Kyllä se aika pian on."
    Itachi istui tuolissa ikkunan vierellä, nojaten kädellään ikkunalautaan, katsellen ulos. Näillä näkymin joulusta oli tulossa valkoinen, pääsisiköhän kohta enää ovestakaan ulos, kun lunta vain satoi ja satoi koko ajan?
  "Onko siellä paljonkin lunta?" Sasuke kysäisi veljeltään. Hän istui sängyllään peittoon kietoutuneena, kuunnellen radiosta tulevaa musiikkia, hiljaa mukana hyräillen.
  "On. Liikaa", Itachi vastasi hymyillen, "sinun ei tosin tarvitse ulos mennä, jos sitä meinasit, et tuolla kuumeella."
  "En minä tyhmä ole", pienempi heitti takaisin, "jos sitä meinasit."
    Itachi hymähti, painaen nenänsä kylmään lasiin, hengityksen huuruttaessa ikkunan.
    Hiljaisuus vallitsi huoneessa, Sasukekin oli juuri laittanut radion kiinni. Kohta hän kuuli hiljaista tuhinaa ikkunan luota.
  "Isoveli...?" Sasuke sanoi varovasti, saamatta kuitenkaan vastausta. Itachi oli ilmeisesti nukahtanut ikkunaan nojatessaan. Toivottavasti ikkuna ei hajoaisi pojan painosta.
    Sasuke huokaisi, napaten yöpöydältään neuletyönsä, jota hän teki aina, kun ei muutakaan tekemistä ollut. Naisellista, ehkä, mutta kaulahuiveja pystyi tekemään vain tunnustelemallakin - vaikkei väreistä voinutkaan olla kovin varma - toisin kuin vaikkapa kirjan lukeminen. Kyllä, Sasuke oli todellakin oppinut tietämään, mitä oli tylsyys. Onneksi minulla kuitenkin on isoveli, joka hoitaa ja ohjaa, hän ajatteli, katsellen hempeästi jonnekin ikkunan suuntaan tuhinaa kuunnellen, kallistaen hieman päätään, hymyillen. Hän tunnusteli lankoja, laski, montako silmukkaa puikolla oli. Hitto, yksi liian vähän. Taas tulisi ongelma; neuletyössä ei niitä virheitä ihan helposti löytäisikään vain tunnustelemalla.
    Mietittyään hetken, Sasuke vain kohautti olkiaan ja jatkoi neulomistaan, vaikka huivista tulisikin yhdestä kohtaa hieman kapeampi. Ei sitä kukaan huomaisi.
    Kello tikitti, kului sekunteja, kului minuutteja, ja kohta Sasuken arvion mukaan oli mennyt jo noin puolisen tuntia. Hän kuunteli taas tuhinaa. Miten joku pystyi nukkumaan niinkin kauan johonkin ikkunaan nojaten? Eikö se ollut aika epämukavaa? Kaiken lisäksi kipu pienemmän kurkussa alkoi jo olla ahdistavaa, hän halusi jotain juotavaa.
  "Itachi...?" Sasuke heitti taas ilmaan kutsunsa. Hiljaisuus. "Isoveikka? Näätäseni?" Sasuke jatkoi turhaan. Hän pudisti päätään. Ei hän jaksaisi tuota herättää, kun kerran noin syvästi nukkui.
    Sasuke nousi ylös, suunnaten hieman haparoivat askeleensa huoneensa ovelle, ja siitä kohti portaita. Kyllä hän perille asti pääsisi, jos vain luottaisi itseensä.
    Hän astui ensimmäiselle portaalle, eikä kaatunut. Ottaen kaiteesta tukea, hän astui toiselle portaalle, kolmannelle, neljännelle... Hän oli jo miltei alhaalla, kun kuuli ovikellon soivan. Tämä sai hänet tekemään virheen, jota ei olisi pitänyt tehdä, kaatuminen portaissa kun sattui.
    Hän kiiruhti alas, mutta juuri, kun hän oli toiseksi viimeisellä portaalla, hänen polvensa notkahti ja hän putosi alas lattialle, hiljaa huudahtaen, ähkäisten osuessaan lattiaan. Hän kuuli nopeita askelia yläkerrasta ja nousi hiljaa istumaan käteensä nojaten.
  "Sasuke!" Itachi huudahti harppoessaan joka toisen portaan yli alas, polvistuen nopeasti pikkuveljensä eteen ja ottaen tuota olkapäistä kiinni käsillään.
  "Mitä tapahtui? Miten kävi? Miksi olet täällä?" hän kyseli huolestuneena, katsellen toista, yrittäen löytää mahdolliset ruhjeet.
  "Hei... Olen kunnossa..." Sasuke mutisi painaen mitään näkemättömän katseensa alas, "minulla vain oli jano ja kun sinä et herännyt..." hän nosti kätensä suunsa eteen peittääkseen yskän, joka taas tuli ärsyttäen pojan kurkkua. Yskiminen sattui nyt jopa enemmän kuin yleensä, sairaus vain paheni koko ajan.
  "Anteeksi..." Itachi mutisi, kietoen veljensä halaukseen, puhaltaen tuon niskaan.
  "Ei se mitään... Mutta ovella on joku."
    Itachi nosti päänsä, hetken päästä nousten ylös. Hän asetti vielä veljensä istumaan selkä seinää vasten, mennen sitten avaamaan oven.
    Sasuke kuunteli, kun Itachi tervehti tulijaa ja jäi ovensuuhun juttelemaan tämän kanssa. Äänestä päätellen tulija oli Naruto. Poika hymähti hiljaa, kohta yskien taas, irvistäen kivun raastaessa kurkkua.
    Seuraava yskäys sai hänet todellakin hämmästymään; hän tunsi kädelleen valuvan jotain nestettä, lämmintä ja paksua. Hän ei nähnyt sitä, vaan maistoi sen, se oli verta. Hän käänsi kasvonsa kohti ovea, yrittäen huutaa isoveljeään, mutta seuraava yskänpuuska sai hänet ottamaan jo lattiasta tukea, saaden hänet sylkemään veren matolle.
  "Naruto tuli tapaamaan sinua, tunnetko olevasi sen verran kunnos...-" Itachi aloitti, mutta lopetti katsoessaan taakseen ja huomatessaan veljensä kunnon. Naruto kurkki hänen olkansa yli, yrittäen nähdä ystäväänsä.
  "Onko hän kunnossa?"
    Tuosta kysymyksestä ei Sasuke enää saanut selvää, kun äänet hänen korvissaan sumenivat, hänen kätensä tärisivät, hän tarttui vatsaansa kivun ikään kuin kirien kurkusta sinne, häntä oksetti...
  "Ei, hae apua!" Itachi hätääntyi, kääntyen takaisinpäin, juosten ne muutamat metrit, jotka Sasuken luo oli, kumartuen tuon ylle.
    Naruto huomasi tilanteen, lähtien juoksuun takaisin ulos, napaten pyöränsä ja lähti polkemaan.
    Itachi nosti pikkuveljensä niin kovin kevyen kehon syliinsä. Tässä vaiheessa poika oli jo pyörtynyt.

    Muutamia tunteja myöhemmin Itachi istuutui tuolille veljensä vierelle, katsoen tuon kalpeita kasvoja. Lääkärit olivat hoitaneet tuota kauan, ja Itachi antoi katseensa kiertää kaikissa niissä johdoissa ja putkissa, joissa veli oli kiinni.
    Viimeinenkin hoitaja oli juuri lähtenyt, sanoen vain, että tulisi kertomaan tilanteen hetkeä myöhemmin. Miksei vain voinut kertoa heti, jättää nyt noin vain odottamaan, hullua.
    Itachi kohotti kätensä hiljaa pikkuveljensä kasvoille, silitellen peukalollaan tuon pehmeitä poskia. Monet kerrat hän oli nuo posket saanut tuntea omillaan. Seuraavaksi hän vei sormensa huulille, niitä hiljaa sivellen. Niitäkin hän oli monet kerrat saanut suudella omillaan. Hän pyyhkäisi viimeisetkin kuivuneet veret pois noilta kauniilta, punaisilta, hieman raollaan olevilta huulilta.
  "Sasuke..." hän kuiskasi hiljaa, vetäen kätensä takaisin, vain katsoen hiljaisena, haikeana, noita kauniita kasvoja. Kello tikitti. Jokaisella sekuntiviisarin tikityksen välillä tuntui kestävän minuutti.

    Noin kymmenen minuutin kuluttua Itachin hartaasti odottama hoitaja saapui.
  "Minulla olisi asiaa hänen vanhemmilleen..." kaunis naishoitaja ilmoitti jotenkin ujosti, silti kuuluvalla äänellä.
  "Olen hänen veljensä. Meillä ei ole vanhempia."
    Hoitaja katsoi pitkähiuksista poikaa hetken, kunnes huokaisi raskaasti ja tyytyi kertomaan asiansa hänelle. Mitä enemmän hän puhui, sen suuremmiksi Itachin silmät laajenivat. Ei, tämä ei todellakaan helpottanut hänen oloaan.
  "...joten hänellä on vielä pari viikkoa aikaa jäljellä."

    Itachi pyöri huoneessa, välillä pysähtyen katsomaan ikkunasta, malttamatta kuitenkaan pysyä siinäkään kauaa. Hänen kätensä tärisivät hermostuksesta, hän hätkähti jokaisesta pienimmästäkin äänestä.
    Tämä oli todellakin ollut hänen elämänsä kamalin päivä. Kunpa hän vain voisi palata ajassa taaksepäin, aina vaan uudestaan ja uudestaan.
    Hän muisteli, kuinka hyviä ajat olivat vielä silloin, kun hänen vanhempansakin olivat elossa, kun hän ja Sasukekin olivat vielä pieniä eikä heidän tarvinnut huolehtia mistään...
  "Itachi..."
    Itachi kuuli hennon kuiskauksen sängyn luota, ja sinne katsoessaan hän huomasi pikkuveljensä silmien olevan raollaan auki, vaikkei niillä mitään nähnytkään. Hän käveli hiljaa pedin luo, kumartuen Sasuken ylle, halaten tuota pehmeästi. Sasuke sulki silmänsä, nauttiessaan joka kosketuksesta, veljensä kädestä niskassaan, tuon hiuksista poskellaan, tuon rinnasta omallaan.
  "Älä itke, isoveli."
    Vaan minkäs ihminen kyyneleilleen voi.

     Tytön luo nyt riemuiten lensi varpukulta
     Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta
     Palkita Jumala tahtoo kerran sinua
     Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta

    Itachi istui hiljaisena keittiön pöydän äärellä, syöden riisipuuroaan yksinäisenä.
     Oli joulukuun 24. päivä, jouluaatto. Paljon hän ei ollut viitsinyt itselleen jouluruokia ostaa, puuroriisiä sen verran, että siitä riitti puurot kaikille joulupyhille, rasiallisen konvehteja, kun ei kuitenkaan enempää olisi mennyt alas, ja pari pulloa fantaa. Kuusen hän oli kyllä käynyt hakemassa, mutta oli vain laittanut tähden sen päähän, ei muita koristeita. Hänelle se kyllä riitti, eihän joulu muutenkaan enää tuntunut joululta.
    Vieraita kävi silloin tällöin joku tuomassa joululahjan tai -kortin, näistäkin suurin osa sukulaisia. Niin, sukulaisia. Niitähän Itachilla riitti, oli ihan tarpeeksi. Hän kyllä oli onnellinen niistä, jotka häntä muistivat, mutta kun niitä tärkeimpiä ei enää ollut, ne tärkeimmät olivat poissa.
    Se viimeinenkin tärkeä haudattiin seitsemästoista päivä, tasan viikko ennen joulua. Itachi oli ahkerasti käynyt viemässä haudalle joka päivä uuden kynttilän, tänäänkin hän oli käynyt jo aamulla. Hän muisteli sitä pientä hautakiveä, jonka synnyin- ja kuolinajat kertoivat kyseisellä paikalla lepäävän pienen ihmisen iän, vain neljätoista vuotta. Sellainen määrä vuosia, vain pieni osa siitä, minkä aikaa ihmiset yleensä elävät.
    Itachi jätti suosiolla puuronsyöntinsä kesken. Hän nousi pois pöydän ääreltä, lähtien kiertelemään taloa.
    Hän pysähtyi joulukuusen kohdalla. Hän näki sielunsa silmin siinä niin tarkasti joka paikkaan laitetut koristeet ja kynttilät, hän näki itsensä ja veljensä istumassa sen juurella.
    He nauroivat, ojentaen lahjat toisilleen alkaen avata käärepapereita. Sasuke ilahtui suunnattomasti löytäessään paketista pienen vaivaisen dinosauruslelun ja hyökkäsi halaamaan isoveljeä, kaataen tuon selälleen lattiaan, molempien taas nauraessa.
    Itachi käänsi katseensa sohvaan. Siinä hän oli saanut ensisuudelmansa. Ja monet sen jälkeisistäkin suudelmista. Ne kaikki hän sai veljeltään. Oliko siinä jotain kummallista? Itachi kosketti huuliaan, muistaen yhä ensimmäisen suudelman, vaikka siitä olikin jo vuosia, vaikka sitä ei edes kunnon suudelmaksi voinut laskea, se kun oli vain pieni pusu.
    Poika - tai oikeastaan jo mies - seisoi keskellä olohuonetta kädet taskuissa, miettien jotain, mitä voisi tehdä. Yksin ei paljon ollut tekemistä. Hetken mietittyään hän päätti mennä täyttämään lintujen ruokintalaudan ulos.

    Itachi kaatoi pussista auringonkukansiemeniä puuhun kiinni naulattuun pieneen mökkiin. Hän katseli ylöspäin, nähden pikkulintuja odottavan ylemmillä oksilla, odottavan, että hän lähtisi pois.
    Itachi hymähti hiljaa, lähtien sitten takaisin taloa päin. Hän istahti portaalle oven eteen laskien siemenpussin maahan. Hän nojasi käsiinsä katsellessaan lintujen parveilua lintulaudan ympärillä, hän katsoi, kuinka yksi linnuista sai syötyä tarpeekseen ja lehahti sitten pois, korkealle ilmaan.
    Kunpa hänelläkin olisi siivet, pääsisi noin vain lentämään pois, kauas, yhä kauemmaksi...
    Hän istui portailla kauan, kauemmin kuin oli tarkoitus. Kun hän hätkähti hereille ajatuksistaan, oli tullut jo pimeä. Päätään pudistaen hän oli nousemassa ylös, kunnes kuuli hennon kuiskauksen jostain ilmasta: "Odota."
    Itachi nosti katseensa, etsien äänen lähdettä. Mikä se oli ollut?
    Kohta hän huomasi sen, vaalean hahmon tulevan kaukaa tieltä, rauhallisesti kävellen, kohta jo pihan portista sisään. Itachi tunnisti hahmon, nousi hiljaa ylös ja käveli tuota vastaan.
    Hahmolla oli yllään valkoinen kaapu, tuo oli kalpea ja ehkä hieman jopa läpikuultava, mutta kun Itachi sulki tuon syliinsä, ei se ollut niin kylmä kuin olisi voinut olettaa, vaan oikeastaan suorastaan hohkasi lämpöä. Silkinpehmeät mustat hiukset heilahtelivat hiljaa tuulessa.
  "Miksi olet täällä? Eikö sinun pitäisi levätä?" Itachi kyseli hennolla äänellä, silitellen pienen enkelin selkää.
  "En muista, että olisin vielä hyvästellyt sinua", enkeli vastasi pienesti hymyillen.
  "Rakastan sinua."
  "Minäkin sinua."
  "Hyvästi, isoveli."
  "Hyvästi, veljeni. Nähdään vielä joskus."
    Molemmat hymyilivät pienesti, enkelin palatessa samaan suuntaan mistä tulikin, Itachin seuratessa katseellaan tuon selkää niin kauan kuin vain sitä näki.

     En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta
     Olen pieni veljesi, tulin taivahasta
     Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen
     Pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta

    Vaikka Itachi seisoi ulkona, kovassa pakkasessa, ei hänellä ollut enää kylmä.
  "Tulen vielä joskus perääsi. Nähdään taas, Sasuke. Aishiteru."

     Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen
     Pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta