7. Jokin jäi matkalle


Olin kevyessä unessa, mutta vaistosin silti ympäristöni hämärästi. Tiesin että tuo naurettavan kalpea tämän maailman kuu oli korkeimmillaan. Se loi kylmiä varjoja puiden lomaan missä kolme ninjaa istuivat hiiltyvän nuotion äärellä. He puhuivat keskenään. Todennäköisesti väittelivät minusta. En välittänyt tippaakaan heidän mielipiteistään. Ainut mikä merkitsi olisi heidän johtajansa. Hänen avullaan voisin toteuttaa kostoni. Pääsisin takaisin Ioniin ja sisareni kantaisi vastuun teoistaan. Pieni hymy levisi kasvoilleni. Sisälläni vellova synkkyys ja hulluus melkein sattuivat.

Miksi et nuku Kuramori?

Kuulin Vornan varovaisen kysymyksen. En vastannut. Se tiesi kyllä. Olihan se ajatuksissani. Jotain oli muuttunut. Minä olin muuttunut. Olimme muuttuneet pysyvästi. Aluksi luulin että se johtui vain järkytyksestä, Orochimarusta ja kokeista. Uskoin, me molemmat halusimme uskoa, että se olisi ohi kun Kabuto makasi verisenä raatona maassa. Suljin silmäni kun ahdistus hyökyi ylitseni. Se ei ollut ohi. Se ei koskaan olisi ohi. Painoin käteni otsalleni ja puristin silmiäni tiukemmin kiinni.

Jossain Ionin tuhoutumisen ja Kabuton suorittamien kokeiden välillä menetin itseni. Mieleni oli järkkynyt paikaltaan ja koko minuuteni oli muuttunut. Niin kovasti kun halusinkin uskotella että olin entiseni se ei onnistunut enää. Erityisesti kun Vornakin oli huomannut sen, vain kätkenyt sen taitavasti. Olisin vain halunnut tuudittautua itsepetokseen ja kauniisiin valheisiin. En voinut paeta enää itseltäni.

Yritin ajatella kuolleita ystäviäni. Koko kuollutta heimoani. Yritin etsiä itsestäni sitä tunnetta, joka ennen täytti minut niin helposti. En löytänyt mitään. Ei surua. Ei myötätuntoa. En tuntenut mitään.En löytänyt itsestäni elämän iloa. Ainoat ajatukset jotka pyörivät minussa olivat tuhoaminen, välinpitämättömyys. Täydellinen kaaos. Halusin kaaosta. Hulluutta.

Mieleni, sieluni, minuuteni oli täysin vinksahtanut. Tiedostin sen tuskallisen selvästi. Olin seinähullu. Se kauhustutti minua. Tunsin kuinka sydämmeni alkoi hakata nopeammin. En voinut estää sitä. Avasin silmäni ja tuijotin käsiäni. Aloin hengittää raskaammin. Olin hullu. Olin tullut hulluksi. En löytänyt enää itseäni. Pahinta oli se miten selkeästi sen itse tiedostin. Oli vaikea saada henkeä. Kuvotus puistatti koko vartaloani. En kyennyt rauhoittamaan itseäni. Ja Vorna pysyi kauhuissaan poissa mielestäni. Kuka on Kuramori? Ei kukaan.

Minulla oli paniikkikohtaus. Tunsin oireet. Tuntui kuin olisin katsellut itseäni jostain kauempaa. Olin vankina omassa ruumissani. Yritin olla ajattelematta mitään. Se ei onnistunut. Kaaos mielessäni pysyi. Nauroin itselleni.

Äkkiä tunsin kädet hartioillani. Joku ravisteli minua voimaakkasti. En pystynyt reagoimaan mitenkään. Haukoin vain henkeä ja sydämmeni hakkasi entistä kovemmin. Paniikki oli hirvittävä. Halusin vain pois tästä tilasta, antaisin mitä tahansa kunhan tämä kamala tunne loppusi.

"Mikä häntä vaivaa!?" Deidara huusi Kakuzun takaa joka piteli minua hartioista. Äkkiä Kakuzu löi käden suulleni. En saanut henkeä. Hän tuijotti herkeämättä silmiini. "Älä hauko henkeä. Se pahentaa tilaasi. Mitä enemmän saat nyt happea sen pahemmaksi se muuttuu."

Hädin tuskin kuulin miehen sanoa. Hän kuitenkin piti kättä suuni edessä, vaikka yritin en saanut henkeä. En tiedä kauan aikaa meni, vai menetinkö tajuntani. Loputtoman pitkän ajan jälkeen Kakuzu otti kätensä pois. Makasin puun juurella ruumini oli lähes tunnoton. Mutta pulssini oli normaali. Nostin käteni kasvoilleni. Armollinen helpotus.

Nousin hitaasti istumaan. Katsoin vierelläni seisovaa Kakuzua. Hän tuijotti minuun ilmeettömästi. "Kiitos." Sanoin ja hymyilin hänelle hullun hymyä. Hän rypisti kulmiaan ja lähti kävelemään pois päin. Hän ei kysellyt eikä sanonut mitään. Sen sijaan Deidara seisomaan lähistölle ja tuijotti minua epäluuloisena.
"Oi, mitä hittoa tuo oikein oli?!" Hän tivasi. Katsahdin häneen syrjäsilmällä kun asettaudun istumaan puunrunkoa vasten.
"Ei mitään tärkeää." Sanoin huolettomasti. Ei mitään tärkeää. Tajusin vain muuttuneeni mielipuoleksi ja etten pääse sitä enää pakoon.

Deidara tuijotti minua  kummastuneena ja ärtyneenä. Sitten hän puuskahti ja kääntyi. Yhdessä poninhännän vilauksessa hän oli takaisin nuotiolla. Oranssinaamioinen ninja oli kadonnut, panin merkille.

Niin järjetöntä kuin se olikin, tuon kohtauksen jälkeen tunsin tyyneyttä ensi kertaa sitten Ionin taistelun. Järjetön kaipuu oli jättänyt minut. Olin hyväksynyt uuden minuuteni. Kai tämä muutos oli väistämätön sen kaiken jälkeen. Uusi Kuramori halusi kaaosta ja tuhoa. Uusi Kuramori ei välittänyt enää ajatella maailmaa.

Hyvä että mielesi on taas tasapainossa, joten kuten. Kuolevaiset muuttuvat. Sinä muutut. Minä hyväksyn sen. Olen kanssasi loppuun asti, Kuramori, millaisena ikinä sitten tämän maailman jätätkään. Sitä paitsi..

Tunsin Vornan ajatuksen ja sen kujeilevan mielen hymyilevän minulle kierosti.

Me tulidemonit rakastamme kaaosta!

Virnistin. Tässä mielipuolisessa maailmassa oli ainakin yksi, joka pysyisi kanssani. Hulluuteen ja sen tuolle puolen.


Aamun valjetessa naamiopäinen ninja, Tobi ilmestyi äkisti luokseni. Ihmettelin missä hän oli ollut. Tobi ei vaikuttanut ryhmän viisaimmalta jäseneltä. Hän käveli eteeni ja katseli minua jokseenkin uteliaana.

"Johtaja tapaa sinut keskipäivällä. " Virnistin tuolle oudolle ninjalle. Vihdoinkin. Oli aika selvittää miten syvälle tämä johtaja oli henkimaailmaan joutunut petonsa kanssa. Jos kyseessä oli isokin summon henki hän tarvitsisi todella kipeästi apua.