Katsoin sormiani, jotka olivat punaisen nesteen peittämät. Olin nähnyt verta monta kertaa aiemminkin, monesti veri oli ollut toverieni verta, mutta nyt haju, ulkomuoto ja koko aineen olemus oli erilainen. Lipaisin sormiani varovasti kielelläni. Katkera maku levisi salaman tavoin suuhuni, saaden minut yskimään.

”Oletteko kunnossa, Akira-sama?”, kuulin Kurokawan kysyvän selkäni takaa. Vaikka tiedän itseni rauhalliseksi ihmiseksi, tunsin miten Kurokawan ylikohteliaisuusyhdistettynä muuten vaikeaan persoonaan, alkoi ärsyttää minua.

”Ei tässä mitään hätää ole.”, ehdin vastata, kunnes huomasin sen. Ei. Se ei ollut näköhavainto vaan puhdas vaisto. Hyppäsin nopeasti ylös pensaan luota, Kurokawan ylitse hänen taakseen. Hypyn aikana ehdin vetää kunai-veitsen esille. Kuului kaksi metallista kalahdusta ja laskeuduin maahan. Kurokawa kirosi taas voimakkaasti ääneen, tällä kertaa kivusta. Käänsin katseeni Kurokawaan, kolmas heitetty veitsi oli nirhaissut hänen olkapäätään, nopeasti en osannut arvoida kuinka pahasti. En ollut liikkunut tarpeeksi nopeasti.

Kirosin onneani. Ensin saan parikseni vähällä taistelukokemuksella siunatun naisen, menneen sateen ansiosta kimppuumme hyökkää jokin tuntematon peto ja nyt vielä vihollisninjoja. Etsin katseellani vihollisia puiden latvustosta, kuitenkin tuloksetta.

”Oletko kunnossa, Kurokawa?”, kysyin edelleen katsellen puihin. Päällimmäinen ajatus mielessäni oli päästä pois tältä paikalta, käteni liikkuivat jo tehden tutun sinetin. Tiikeri. Pian vierestäni nousi kopio itsestäni. Vesiklooni oli heikko, koska vettä ei ollut tarjolla tarpeeksi mutta se riittäisi hämäykseksi.

”Olkapää on vähän paskana. Ainakin sattuu ihan helvetisti.”, Kurokawa tiuskaisi kysymykseeni. Ainakin nainen puhui, joten hengenvaaraa ei olisi.

”Koita kestää vielä hetki”, kuiskasin ja nyökkäsin itselleni. Klooni hyppäsi puuhun sujuvalla loikalla, ja kuulin miten se lähti juoksemaan kohti Konohaa. Keräsin taas chakraani sisälläni. Pian ympärillämme alkoi nousta sumua, lähinnä näkösuojaksi. Ehkä viime yön sade ei ollutkaan niin huono asia. Keskitin sumun itseeni, kunhan kosteutta olisi tarpeeksi, sumuvaippa seuraisi meitä. Tunsin, miten tuntematon chakra lähti seuraamaan klooniani.

”Näytä olkapäätäsi”, sanoin Kurokawalla hiljaa. Haava ei näyttänyt kovin pahalta, syvä, hieman solisluun yläpuolella. Repäisin Kurokawan paitaa hieman rikki haavan ympäriltä.

”Mitä hittoa sä teet!”, Kurokawa huusi maasta, kun tutkin haavaa. Otin reisitaskustani sideharsoa ja muita ensiapuvälineitä ja aloin pikaisesti paikkamaan haavaa. Uskoin, ja toivoin, että paikkailuistani olisi jotain hyötyä.

”Ketä ne hyökkääjät oli?”, Kurokawa mutisi, kun paikkasin häntä. Hän mulkaisi minua vihaisesti. Tein itse saman, tuijotin häntä vihreillä silmilläni suoraa silmiin.

”Minä en tiedä. Koko hyökkäys tuli itsellenikin puhtaana yllätyksenä. Tässä tulos.”, osoitin hänen olkpäätään, irrottamatta katsetta hänen silmistään. ”En tiedä mikä sinua riivaa tässä tehtävässä mutta se mitä odotan toverilta, on valppaus. Olemme tuntemattomalla maaperällä, meitä on kaksi, olemme alivoimaisia.” Annoin hengitykseni tasautua ja kevensin otettani Kurokawan olkapäästä.

”Tämä haava olisi voitu välttää, jos olisit pitänyt pääsi kylmänä. Sano minulle, jos annan käskyjä tai ohjeita, joihin et kykene. Luottamus on toinen asia mitä odotan toverilta. Luotin, että hoidat sen mitä sanoin, vahdit selustaa.”, sanoin noustessani ylös. Odotin Kurokawan reaktiota hieman jännityneenä.

Nainen tuijotti minua vihaisena. ”Se, minkä perään juoksit järkytti mut! Ei kaikki ole tuollaisia naurettavia miekanheiluttaja-elitistejä, kuten sä! Haista nyt vaan p...”, Kurokawa huusi minulle. Lause jäi kesken, kun hän nojautui haavoittuneelle kädelle, kipu sai hänet hieman irvistämään.

Katsoin Kurokawaa, joka piteli kättään ja tuijotti minua vihaisesti. Rotta kiipesi hänen toiselle olkapäälleen. Otus alkoi raapia itseään ja näykki Kurokawan korvanlehteä.

”Hyvä on. Meidän ei tarvitse sietää toisiamme mutta jos haluamme hengissä Hiekan kylään, pitää jotain tehdä.”, sanoin edelleen hieman kireänä. Ojensin käteni Kurokawalle ja vedin hänet ylös. ”Lähdetään nyt liikkeelle, se on vieläkin lähellä.”

Lähdimme juoksemaan metsänpohjaa pitkin. Kurokawa pysyi hyvin mukana, huolimatta haavasta, jonka hoito jäi pahasti kesken. Metsä oli juoksuaskeliamme lukuun ottammata täysin hiljainen. Maanpinta höyrysi ympärillämme, aurinko jatkoi edelleen nousuaan taivaalle. Kevyt sumuharso seurasi kulkuamme mutta auringon noustessa se alkoi hävitä ympäriltämme. Juoksun ajan tunsin, miten jokin lähestyi meitä. Yritti ottaa kiinni. Chakra oli sama kuin se, mikä oli vaaninut meitä aamulla. Katsoin Kurokawaa, joka nyökkäsi vaisusti vastaukseksi. Olimme molemmat tietoisia uhasta.

”Se seuraa meitä. Luultavasti haavastasi lähtevä veren tuoksu vetää sitä peräämme”, sanoin hypätessäni taas pienen kivikon ylitse. Puusto alkoi vähentyä, aavikkoa lähestyi. Sen tunsi ilmassa, lämpötila alkoi nousta.

”Mitä olet mieltä, Kurokawa-kun, jätämmekö sen muiden esteeksi vai yritämmekö säästää toiset siltä? Muiden säästäminen tarkoittaa taistelua.”, sanoin vakavana samalla katsoen Kurokawaa olkani ylitse. Jos saisimme päättää paikan, voisimme voittaa. Kuitenkin olento oli peto, metsästäjä, joten kaiken pitäisi sujua kuten oli sovittu.

”Oletko aivan varma, että haluat luottaa tälläiseen toimistorottaan?”, Kurokawa vastasi kiukkuisesti. Huokaisin syvään. Mitähän tästäkin tulisi.

”Kurokawa-kun, jokaiselle on jokin kutsumus. Näin ukkini opetti. Minun ja hänen kutsumuksensa oli tulla ninjaksi, ANBU:ksi. Sinäkin olet ninja mutta hoidat eri tehtävää kuin minä, sen mitä itse en osaa tai ymmärrä.”, vastasin Kurokawan piikittelyyn. Mietin mitä ihmettä selitän. Miten joku voi saada minut yht'äkkiä puhumaan ukistani?

”Tarkoitin sitä, että jos luotamme siihen missä toinen on spesialisti, voimme voittaa.”, töksäytin lyheysti.

”Hyvä on.”, kuulin takaani. Katsoin Kurokawaa taas, hieman hymyillen. Osoitin peukalollani alas ja laskeuduimme niiden harvojen puiden suojaa, joita ympärillämme oli. Ehkä voisimme auttaa näin muita ryhmiä.

Aamu alkoi muuttua iltapäiväksi, maa jalkojemme alla oli muuttunut jo hiekaksi. Nopea palaverimme oli sujunut paremmin kuin aamuinen. Etsimme aavikolta sopivaa paikkaa, missä voisimme kohdata vihollisemme. Kivikko, paremminkin louhikko, johon pääsi yhdestä suunnasta sisään ja yhdestä ulos sai kelvata paikaksi. Kurokawa asettui piiloon, itse tein samoin mutta jäin lähemmäksi louhikon tyhjää hiekka-aluetta.

Olento saapui louhikkoon. Sen pää etsi jälkiämme, käärmeen yläruumis nousi täyteen pituuteensa ja sihisi äänekkäästi. Sen alaruumis vääntelehti kuumalla hiekalla, verenjano oli ajanut sen aavikolle. Olennon pelottavin osa, sen kaksi takajalkaa, joiden tyvestä lähti piikikäs häntä, ei välittänyt kuumasta. Häntä humahteli ilman halki.

Odotin hiljaa kivikossa. Koko ANBU-aikanani en ollut tuollaista olentoa kohdannut. Kuitenkin sen otsassa oleva merkki viittasi siihen, että se olisi kutsuttu olento. Huomasin, että tuskin hengitin kun katsoin olentoa. Kanenori, katanani, lepäsi jalkaani vasten. Olisin valmis. Katsoin miekkaani ja upposin hetkeksi ajatuksiini.


*******
”Ukki, kerro taas Tobikirista! Siitä vahvasta ninjasta, josta aina kerrot tarinoita!”.  Ukki hymyili lempeästi takaisin.
”Akira, etköhän sinä osaa jo kaikki tarinat Tobikirista ulkoa”, ukki vastasi hymyillen ja pörrötti mustia hiuksiani.
” Mutta ukki.. Tahdon tietää lisää hänestä.”, poika sanoi, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Ukki pyyhki pojan silmät kankaanpalalla ja asetti kätensä hänen olkapäilleen.
”Hyvä on Akira. Olenko kertonut jo siitä miten Tobikiri pelasti maaherran kauniin tyttären kaappareilta?”  Pojan ilme kirkastui heti ja tämä pudisti päätään kieltävästi, kun istui lattialle.
Ukki aloitti tarinansa....

***********

”Et kuulu enää tähän perheeseen!”, isä huusi minulle ovelta samalla, kun heitteli tavaroitani ovesta ulos. Äiti itki ikkunassa, katsellen meidän tappeluamme. ”Tuollaiset haaveilijat eivät kuulu tähän perheeseen!”
”Mutta isä! Se, että haluan tulla ninjaksi pilaa perheen kunniaa! Olihan ukkikin ninja!”, huusin hänelle takaisin.
”Sinä ja isäni olette molemmat häpeäksi suvulle. Sinun pitäisi alistua minun tahtooni, olet ainoa poikamme!”, isä huusi, heittäen kirjojani ulos ovesta.
” Isä! Lupaan, että tuon vain kunniaa meille Kyosh...”
”Hiljaa! Älä mainitse sukumme nimeä, sinä joka et siihen kuulu!”, isä huusi lyödessään oven kiinni.

***********

”Ukki... Isä ajoi minut ulos.”   Poika seisoi haudan edessä. ”Aion tulla ninjaksi, kuten sinäkin. En välitä isästä, joka haluaa estää minua. Sinä olit minulle rakas..”  Kyyneleet valuivat pojan poskilla. ”Ukki, minusta tulee sellainen kuin Tobikirista: vahva ninja, joka suojelee muita. Tästä eteenpäin olen Tobikiri Akira. Se on meidän salaisuutemme, ukki.”  


Kunai-veitsi suhahti nopeasti ilman halki. Kuulin miten se upposi petoon, räjähätäen saman tien. Keskitin chakraa jalkoihini ja lähdin juoksuun kohti petoa. Nopea ohitus ja peto sähisi voimakkaasti. Kanenorin terältä valui verta. Hyppäsin taas louhikkoon piiloon. Nyt kuului kaksi sujahdusta ja kaksi räjähdystä ja näin savun keskeltä, miten pedon ruumis vääntelehti kivusta. Pyöräytin Kanenorin terän kohti maata ja iskin katanan kiinni petoon, koko terän pituudelta. Taas kaksi veistä lensi ilman halki. Nappasin reisitaskusta muutaman shurikenin mutta niiden teho jäi toiseksi Kurokawan kunai ja räjähdyslipuke-yhdistelmälle. Pian peto lakkasi liikkumasta.

”Odota vielä sielä ylhäällä.”, huusin Kurokawalle lähestyessäni käärmeen näköistä vihollista. Otettuani muutaman askeleen, se hävisi savuna ilmaan. Katana törrötti ikävästi hiekassa. Poimin sen ja pyyhin sen terää housuihini. Kurokawa hyppeli ketterästi alas louhikkoa viereeni.

”Tehokasta jälkeä, Kurokawa-kun.”, sanoin ja hymyilin hänelle. Sain vastaukseksi jonkin hymyn tapaisen eleen.

”Jatketaan matkaa. Käteen sattuu ihan helkkaristi.”, Kurokawa totesi. Hän käänsi selkänsä ja lähti kävelemään pois louhikkosolasta. Hymähdin ja lähdin kävelemään naisen perään. Yhteistyömme oli toiminut hyvin.

Pian kävely muuttui hölkäksi ja hölkkä juoksuksi. Annoin Kurokawan päättää vauhdista. Aurinko alkoi laskea mutta Kurokawa ei näyttänyt merkkejä väsähtämisestä. Pian edessämme alkoi näkyä korkea kallio. Itselleni näky oli tuttu, Hiekan kylän sisäänkäynti. Olimme melkein perillä.

”Näetkö sinä ketään?”, kysin Kurokawalta, kun saavuimme kallion juurelle. Kurokawa pyöritti päätään kieltävästi. Olikohan ketään Hiekassa edes informoitu lähdöstämme?

Samantien pimeästä kuului huuto: ”Te siellä! Oletteko te Konohan kylästä vai mikä on asianne?”

”Kyllä, ryhmä Kurokawa Sachio ja Tobikiri Akira ilmoittautuvat”, vastasin nopeasti. Miehen ääni kuulosti vihaiselta, hieman väsyneeltä. Pian pimeästä astui mies, itseäni pidempi ja vanhempi. Miehen pitkä letti heilui tuulessa, kun tämä mittaili meitä katsellaan. Katsoin Kurokawaa, joka katsoi miestä.

”Selvä, seuratkaa. Nimeni on Kyo, Kazekage lähetti minut teitä vastaan.”, mies totesi ja lähti kävelemään takaisin solaan. Katsoin Kurokawaa ja hän katsoi minua. Lähdimme kävelemään Kyon perässä solaan.  

____________________

Sellasta. Pitkähän tästä tuli mutta ehkä se kompensoi kahta edellsitä osaani, jotka olivat lyhyitä. Toivottavasti tekstin rakenne miellyttää. Kommentit auttavat enemmän kuin pisteet ;)