Itachi heräsi ensimmäisenä ja heti ensimmäiseksi hän tajusi, ettei Gaara ollut enää hänen sylissään. Hän kavahti istumaan ja vilkuili vauhkona ympärilleen, kunnes tajusi pojan makaavan kippurassa hänen vieressään. Itachi huokaisi helpotuksesta ja käänsi katseensa Kisameen, joka kuorsasi sammuneen nuotion toisella puolella. Itachi nousi ylös, harppoi päättäväisesti kuorsaavan miehen luo ja pökkäsi häntä varpaan kärjellä takamukseen.
    ”Huaah!” Kisame kiljaisi ja ponnahti istualleen.
    ”Shhh!” Itachi hyssytti, ”Herätät Gaaran!”
    ”Ai sori.”
    ”Eikös sinun pitänyt pitää vahtia?”
    ”Ehheh. En minä kauaa nukkunut. Torkahdin hetkeksi vain.”
    ”Niin varmaan”, Itachi tuhahti silmiään pyöritellen.

Kisame tutkaili ystäväänsä hieman miettiväisenä ja sanoi:
    ”Näytät huolestuneelta.”
    ”Minäkö?”
    ”No sinä, sinä!”
    ”Näkeekö sen noin selvästi?”
    ”Näkee! Olet selvästi ihan maassa. Mikä on?”

Itachi huokaisi syvään. Hän ei tiennyt kuinka kertoisi tämän Kisamelle, kaiken tämän vaivan jälkeen.
    ”Minusta tuntuu, etten voi enää olla Gaaran kanssa”, hän sanoi surullisesti.
    ”MITÄH?!” Kisame älähti.
    ”Shhh!” Itachi suhisi ja vilkaisi pelästyneenä olkansa yli Gaaraa, joka kuitenkin nukkui sikeästi.
    ”Kuinka sinä voit sanoa noin? Etkö muka enää rakasta häntä?” Kisame kivahti hiljaa.
    ”Kyse ei ole siitä, etten rakastaisi häntä, en vain halua, että häneen sattuu minun takiani.”
    ”Jos sinä jätät hänet, se sattuu varmasti enemmän!”
    ”Mitä sinä siitä tiedät!” Itachi kivahti äkkiä, ”Hän löytää varmasti jonkun toisen! Sitä paitsi tällainen kaukorakkaus pirstoo ihmistä pahemmin! Ei voi koskaan tietää, näkeekö toista enää koskaan ja mitä hänelle kuuluu. Enkä halua, että kukaan satuttaa häntä tai kiristää minun vuokseni! Usko pois näin on paljon parempi.”
    ”Itachi, en olisi uskonut ikinä, että sinä olet noin raukkamainen!” Kisame huudahti.

Itachin kasvot vääristyivät vihasta ja hän työnsi kasvonsa melkein kiinni ystävänsä kasvoihin.
    ”Uskallapa sanoa se uudestaan!”
    ”Kisame, Itachi, mitä nyt?” kuului Gaaran hämmästynyt ääni.

Miehet kääntyivät yhtä aikaa ja näkivät Gaaran, joka oli noussut seisomaan. Akatsukit vetäytyivät toisistaan ja Itachi sanoi kepeällä äänellä:
   ”Ei tässä mitään, vähän erimielisyyttä vain, ei syytä huoleen!”

Kisame mulkaisi pahasti Itachia, jolloin Gaara kurtisti epäilevästi kulmiaan. Itachi väänteli hermostuneena käsiään ja sanoi:
    ”Tuota minulla olisi vähän asiaa sinulle.”
    ”Et kai aio sanoa sitä?” Kisame huudahti.
    ”Sanoa mitä?” Gaara kysyi kärsimättömänä.
    ”Itachi älä!”

Itachi ei kuunnellut vaan käveli Gaaran eteen ja tarttui tätä käsistä. Gaara huomasi, että miehen silmät olivat täynnä surua.
    ”Itachi, onko jotain tapahtunut?” hän kysyi.

Itachi pudisti päätään. Kurkkua kuristi ilkeästi ja hänen kätensä alkoivat täristä. Gaaran viattomat vihreät silmät tutkivat häntä huolissaan, saaden hänet yhä hermostuneemmaksi.
    ”Gaara. Mi-minä olen tullut siihen tulokseen, että me emme voi olla enää yhdessä.”

Gaaran ilme muuttui huolestuneesta järkyttyneeksi. Hän riuhtaisi kätensä Itachin otteesta ja perääntyi muutaman askeleen.
   ”Ei, et voi olla tosissasi.”
   ”Kyllä minä olen, anteeksi Gaara.
   ”Valehtelet!”

Itachi pudisti jälleen päätään ja kääntyi häneen selin. Gaarasta tuntui kuin maailma hänen ympäriltään olisi pirstoutunut palasiksi. Hän peitti kasvonsa käsillään ja lyyhistyi maahan.
Kisame katsoi säälien häntä ja huomasi pojan tarttuneen kaksin käsin päästään.
    ”Itachi, et voi tehdä tätä minulle, et voi!” Gaara sopersi.
    ”Gaara näin on paras. Kaukosuhteesta ei ole mitään hyötyä”, Itachi sanoi, muttei kääntynyt vieläkään Gaaraan päin.
    ”Minä luulin, että sinä rakastit minua!” Gaara huudahti ja purskahti itkuun.

Itachikin itki hiljaa, muttei halunnut näyttää sitä Gaaralle, joka nyyhkytti hiljaa maassa. Kisame painoi katseensa alas, hän olisi halunnut sanoa jotain, mutta ymmärsi, ettei asia oikeasti hänelle kuulunut.
Gaaran nyyhkytys vaimeni äkisti, mutta hänen olonsa ei helpottunut. Päinvastoin, sisuskalut tuntuivat kääntyvän ympäri, pyörrytti ja oksetti. Hän ymmärsi kaiken johtuvan shokista, muttei osannut rauhoittua, vaan veti teräviä henkäyksiä niin, että kylkiin alkoi pistää.
Kuinka tässä näin oli käynyt? Kun kaikki tuntui viimein päättyneen hyvin, niin Itachi päätti tehdä kaikesta lopun. Eikö hän ymmärtänyt kuinka Gaara rakasti häntä, rakasti niin että sattui?
    ”Itachi”, hän äkkiä henkäisi, ”Minä en päästä sinua lähtemään!”
Mutta Itachi, joka seisoi häneen yhä selin, pudisti vain päätään.
    ”Ei Gaara, näin on parasta. Emme voisi kuitenkaan nähdä usein.”
     ”MINÄ RAKASTAN SINUA, PIRU VIEKÖÖN!” Gaara huusi ja nousi äkkiä seisomaan.

Itachi vain huokaisi syvään ja pudisti jälleen päätään. Punapäällä alkoi mitta olla täysi. Miksi Itachi ei voinut edes kääntyä häneen päin kun hän puhui? Eikö hänellä todella ollut mitään muuta sanottavaa kuin syvä huokaisu?
Gaara melkein juoksi miehen eteen, tarttui tätä kauluksista ja ravisteli kovakouraisesti.
    ”Katso minua!” hän ärähti, mutta miehen katse oli suunnattu tiiviisti maahan.
    ”Minä sanoin, että katso minua!” Gaara huusi, muttei saanut Itachilta minkäänlaista kontaktia.

Punapää ei kestänyt enää sekuntiakaan, hän kohotti oikean nyrkkinsä ja täräytti sen voimalla kohti Itachin kasvoja. Nyrkki osui korppihiuksisen poskeen saaden hänet horjahtamaan taaksepäin, mutta Gaaran toinen käsi piteli häntä kauluksista, eikä hän päässyt kaatumaan.
Viimein Itachi katsoi Gaaraa silmiin, ja hänen katseensa sai punapään hätkähtämään. Hänen otteensa miehen kaavusta höltyi ja hän valahti polvilleen maahan. Hän oli lyönyt Itachia, miestä jota rakasti enemmän kuin mitään muuta.
    ”Itachi anteeksi”, Gaara sopersi, ”En minä tarkoittanut, minä vain hermostuin!”
    ”Ei se mitään Gaara, älä pyytele anteeksi. Olin ansainnut sen”, Itachi sanoi koruttomalla äänellä ja pyyhkäisi veri noron suupielestään. ”Meidän on aika lähteä kohti Sunakagurea, tulkaa Kisame ja Gaara.”

Itachi lähti kävelemään kohti aavikkoa ja Kisame epäröi hetken, mutta lähti hänen peräänsä. Gaara istui hetken paikoillaan, mutta nousi lopulta itsekin ja lähti Akatsukien perään.
Kolmikko juoksi vaitonaisena pitkin aavikkoa, kukin ajatuksiinsa vajonneena. Gaara yritti pitää Itachin mahdollisimman kaukana ajatuksistaan ja mietti kuumeisesti kuinka selittäisi äkillisen paluunsa Kankuroulle, Temarille ja muille.
Itachi puolestaan mietti oliko hänen valintansa ollut oikea. Entä jos Deidara ja Sasori olisivat silti Gaaran perässä, vaikka hän olikin jättänyt hänet? Itachi pudisti toivottomana päätään. Kaikki oli juuri nyt niin sekavaa, ettei tiennyt mikä oli oikein ja mikä väärin.

Äkkiä Itachi pysähtyi kuin seinään ja Kisame juoksi suoraan hänen selkäänsä päin ja kaatui selälleen maahan.
    ”Mitä nyt?” hän kysyi ja nousi ylös pyyhkien hiekkaa kaavustaan.
    ”Meidän ei kannata mennä lähemmäs kylää, sillä lähistöllä on varmasti vartioita.”
    ”Eli siis minä jatkan tästä yksin?” Gaara sanoi hiljaa.
    ”Niin.”
    ”Hyvä on sitten.”

Itachi vilkaisi ihmeissään Gaaraa, joka katsoi tyynesti edessä näkyvää kylää, näyttäen arvokkaalta. Korppihiuksiselle tuli mieleen heidän ensikohtaamisensa, jolloin Gaara oli näyttänyt aivan samalta, arvokkaalta, tyyneltä ja varmalta. Hän kuitenkin vaistosi, että punapää oli onneton, vaikkei siltä näyttänytkään. Äkkiä Gaara kääntyi Itachiin päin ja sanoi:
    ”No me emme kai enää näe koskaan.”

Gaara yritti pitää äänensä vakaana, mutta se sortui viimeisten sanojen kodalla ja hän käänsi katseensa muualle, ettei Itachi näkisi kosteutta hänen silmissään.
    ”Gaara, minä-”, Itachi aloitti, muttei saanut sanottua lausettaan loppuun, kun Gaara jo ryntäsi hänen luokseen ja painoi huulensa hänen huulilleen.

He suutelivat pitkään ja hartaasti ja toivoivat ajan pysähtyvän ikuisiksi ajoiksi. Lopulta he erkanivat toisistaan ja käänsivät katseensa pikaisesti toisaalle.
Kisame huokaisi syvään, hän kun oli jo ehtinyt toivoa, että Itachi muuttaisi mielensä.
    ”Hyvästi Itachi”, Gaara sanoi hiljaa.
    ”Hyvästi Gaara”, Itachi sanoi ja painoi huulensa hellästi pojan punaisiin hiuksiinsa.

Sitten Gaara kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan kohti kyläänsä vilkaisemattakaan enää taakseen. Itachi jäi katsomaan hänen loittonevaa selkäänsä, mutta laski pian katseensa maahan. Kisame katsahti varovasti ystäväänsä ja laski kätensä epäröiden tämän olkapäälle. Korppihiuksinen pelästyi kosketusta ja käänsi katseensa Kisameen. Kisame hymyili (tai pikemminkin irvisti) hieman surullisesti ja sanoi:
    ”Eikö jo mentäisi?”
    ”Joo, mennään vain.”

Miehet kääntyivät kannoillaan ja juoksivat oranssiin auringonlaskuun värien leikitellessä heidän ihollaan lempeästi.

*
Gaara katseli epäröivästi kyläänsä vievää pimeää käytävää, jossa ei hänen ihmeekseen näkynyt vartioita. Hän empi sekunnin murto-osan ja käveli sitten käytävään. Äkkiä hänen eteensä loikkasi kaksi vartijaa, joista toinen kysyi:
    ”Kuka olet ja mitä asiaa sinulla on tänne?”
    ”Olen Sunakaguren Kazekage ja uskon, että tuloni on ihan luvallinen”, Gaara sanoi vakavana.

Syntyi hetken hiljaisuus, sitten pidempi vartioista huudahti:
    ”Niinpä olettekin! Anteeksi huolimattomuutemme, täällä on niin pimeää. Mutta tämähän on mahtavaa! Arvoisa Kazekage, meidän on ilmoitettava muille. Kanta, mene sinä!”
    ”Hai!” Kanta niminen mies huudahti ja lähti juoksemaan niin kovaa kuin jaloistaan pääsi.

Gaara ja toinen vartija lähtivät verkkaisesti kävelemään Kannan perään.
    ”Olen todellakin pahoillani, kun en tunnistanut teitä, suottehan anteeksi?” vartija pulputti ja loi levottomia silmäyksiä Gaaraan.

Punapää nyökkäili vaikka tuskin kuunteli mitä mies selitti. Häntä hermostutti tavattomasti kotiinpaluu, ja se kuinka kaikki reagoisivat. Ja miten hän selittäisi paluunsa, sitä Gaara ei tiennyt.
Äkkiä käytävä päättyi ja tulivat hieman hämärään kylään, jonne vain viimeiset ilta-auringon säteet ylsivät, värjäten näkymää punertavaksi. Juuri silloin kuului kovaa meteliä ja Gaara tajusi koko kylän tulleen häntä vastaan ja riemuitsemaan hänen paluustaan. Enempää hän ei olisi voinut liikuttua, koko kylä, nekin jotka olivat arvostelleet häntä, seisoivat yhtenä joukkona hurraamassa ja toistamassa hänen nimeään.
Sitten väkijoukosta erkaantui hahmo, joka syöksyi häntä kohti kädet levällään.
    ”Gaara!” Temari huudahti ja heittäytyi hänen kaulaansa.
    ”Te-temari”, Gaara henkäisi hämmentyneenä yrittäen pysyä pystyssä.
    ”Olimme kaikki niin huolissamme! Pelkäsin jo, että olisit kuollut! Mutta Kankuroun on kuultava tästä! Hän on vielä matkalla etsimässä sinua, mutta lähetämme tiedon paluustasi. Mutta oletko sinä varmasti kunnossa? Näytät kuoleman väsyneeltä. Ja olet loukkaantunutkin! Sinut täytyy päästää lepäämään, olet kokenut varmasti kovia ja-”

Mutta Gaara kohotti kätensä vaientaakseen sisarensa.
    ”Kiitos huolenpidosta, mutten ehdi nyt levätä”, hän sanoi ja kääntyi sitten kansaansa päin.
    ”En ole koskaan ollut hyvä pitämään puheita, joten tahdon vain sanoa, että olen tullut takaisin, ja aion myös jäädä. Kiitos.”

Kaikki puhkesivat raikuviin suosionosoituksiin, vaikka niin sanottu puhe oli ollutkin varsin mitätön.
Gaara vilkaisi neuvostoa ja huokaisi; hän tiesi, että oli paljon tehtävää ja paljon selitettävää.

Sunakaguren ylitse puhalsi lempeä tuuli, joka sai Gaaran rentoutumaan kaikesta paineesta. Hän oli tullut kotiin.

*
PUOLI VUOTTA MYÖHEMMIN


Syksy oli tullut Sunakagureen, sitä ei tosin huomannut aavikolla, kuin iltojen pimenemisestä. Niin ja tietenkin syysmasennuksesta.
Kazekage oli käynyt paluunsa jälkeen paljon sulkeutuneemmaksi vapaa-aikanaan, eikä näyttänyt oikein nauttivan asioista samalla tavalla kuin ennen. Temari väitti sen olevan ohimenevää ja johtuvan lähinnä syksyn tulosta. Mutta Kankurou ei uskonut tähän. Kun hän oli tavannut Gaaran kidnappauksen jälkeen, hän oli jo silloin vaistonnut veljensä katseessa apeutta. Muut olivat vain sen verran hurmoksessa Kazekagensa paluusta, etteivät olleet huomanneet sitä aiemmin.

Kankurou vilkaisi veljeään, joka katseli ulos ikkunasta mietteissään. Kidnappauksesta oli jo puoli vuotta, oliko kenties mahdollista, että Gaaralle oli jäänyt jotain traumoja? Kankurou huokaisi surullisesti; hänen veljensä oli saanut jo elämänsä aikana kokea niin paljon pahaa, ettei kestänyt katsella häntä tuon näköisenä. Hänen oli saatava tietää.
    ”Öömh. Gaara, onko kaikki okei?”

Gaara hätkähti ja kääntyi isoveljeensä päin, joka katseli häntä huolissaan.
    ”On, kaikki on hyvin”, hän mutisi ja kääntyi jälleen ikkunan puoleen.
    ”Kuule veli, tuolla tavalla et huijaa ketään. Kai sinä voit minulle kertoa, jos jokin painaa.”
    ”Se on niin hankala selittää”, Gaara sanoi äkkiä ahdistuneesti. ”En tiedä, onko se edes oikein, etkä sinä ymmärtäisi.”
    ”En pakota sinua kertomaan, mutta toivon, että auttaisit minua ymmärtämään tilanteesi”, Kankurou maanitteli.

Gaara kääntyi ja käveli työpöytänsä ääreen.
    ”Asia on nyt niin”, hän mutisi huultaan purren ja istahti tuoliinsa, ”että minä olen…rakastunut.”
    ”Niin, entä sitten?” Kankurou sanoi yrittäen peittää hämmästystä äänestään ja istuutui Gaaraa vastapäätä.
    ”Kun se ei vain toimi.”
    ”Mikä ei toimi?”
    ”Meidän suhteemme, hän jätti minut koska se on kuulemma väärin, että olemme yhdessä. Lisäksi hänen mielestään kaukorakkaudessa ei ole mitään järkeä.”
Gaaran ääni oli katkera ja hauras. Kankurou tunsi äkillistä kiintymystä veljeensä, joka istui hänen edessään särkyneenä ja onnettomana.
Äkkiä hän sanoi:
    ”Tiedätkö, minulla oli aiemmin aivan sama pulma.”
    ”Mi-miten niin?”
    ”Minä olin, ja olen edelleen, rakastunut erääseen henkilöön, joka jätti minut samoin perustein.”

Mutta Gaara pudisti päätään.
    ”Mutta sinä olit eri tilanteessa. Minä olen rakastunut”, Gaara nielaisi, kunnes jatkoi. ”mieheen.”

Kankurou näytti perin pohjin äimistyneeltä ja Gaara alkoi hermostuksissaan näpertää kynää odottaen, että veli sanoisi jotain. Äkkiä Kankurou naurahti lempeästi ja sanoi:
    ”No me ollaankin sitten samassa veneessä.”
    ”Mitä tarkoitat?”
    ”Kyseinen rakkauteni kohde on myös miespuolinen.”

Nyt oli Gaaran vuoro olla hämmästynyt. Kankurou virnisteli Gaaran hämmentyneelle ilmeelle ja sanoi:
    ”Joten ymmärrän sinua täysin. Rakkauteni kohde asuu Konohassa ja hän oli ensin sitä mieltä, ettei kaukosuhteesta ole mitään hyötyä ja, että muutenkin juttumme ei olisi sopivaa muiden mielestä. Sain hänet kuitenkin vakuutettua, ettei muiden mielipiteistä pidä välittää, eikä meidän välttämättä edes tarvitse muille kertoa. Ja mitä kaukorakkauteen tulee, päätimme, ettemme anna välimatkan estää rakkauttamme.”
    ”Sitä minäkin ajattelin, mutta hän ei suostunut kuuntelemaan. Enkä näe häntä enää, sillä hän on alati liikkeellä, enkä voi koskaan tietää missä hän menee”, Gaara sanoi surullisesti.
    ”Jos hän ei voi ymmärtää sinua, hän ei ole arvoisesi”, Kankurou sanoi.
    ”Tiedän, mutten voi vain unohtaa häntä, hän on minulle tärkeintä maailmassa. Ja pahinta on, että hän on Akatsuki.”
    ”MITÄ?” Kankurou huudahti.
    ”Niin, se tämän erityisen hankalaksi tekeekin. Älä ymmärrä minua väärin, mutta juuri hän päästi minut pakoon. Olen tuntenut hänet jo jonkin aikaa.”

Kankuroun suu repsotti niin ammollaan, että hän muistutti lähinnä kultakalaa. Hän kuitenkin sulki sen äkkiä ja sanoi:
    ”No sitten se kieltämättä on hankalampaa. Mutta muista, älä anna minkään tulla rakkauden tielle.”

Gaara nyökkäsi ja veljesten välille lankesi syvä hiljaisuus. Gaara naputteli kynäänsä pöydän puiseen pintaan ja Kankuroun katse harhaili seinillä, jota koristivat erilaiset maalaukset. Lopulta Kankurou nousi ja sanoi:
    ”No minä taidan tästä lähteä.”
    ”Odota!” Gaara huudahti.
    ”Niin?”
    ”Kuka se sinun rakkautesi on?”

Kankurou naurahti hermostuneena ja raapi niskaansa.
    ”Inuzuka Kiba”, hän sanoi.
    ”Ai okei, ei minulla muuta.”

Kankurou nyökkäsi ja poistui sitten huoneesta.
Gaara puhalsi vapautuneena ilmat keuhkoistaan, oli ollut helpottavaa puhua Kankuroun kanssa. He olivat viime aikoina alkaneet lähentyä.
Punapää pyörähti laiskasti tuolissaan ja hänen katseensa osui tusinaan paperi pinoon.
    ”Ei!” hän ähkäisi.

Laiskasti hän tarttui leimasimeen ja alkoi verkkaisesti leimata papereita, vilkaisematta edes mitä niissä luki. Käytyään puolet ensimmäisestä pinosta läpi, hän vaistosi liikettä parvekkeella. Gaara nousi hiljaa ylös tuolistaan ja nosti ruukun nopeasti selkäänsä. Sitten hän käveli parvekkeen oville ja avasi ne nopeasti, mutta äänettömästi. Hän havaitsi heti parvekkeella hahmon ja ohjasi hiekkansa salakavalasti hahmon ympärille.
Tuntematon ähkäisi yllättyneenä ja Gaara käveli lähemmäs nähdäkseen vieraansa kasvot. Vasta kun hän oli aivan hahmon edessä hän tajusi kuka siinä oli.
    ”Itachi?” hän henkäisi, muttei päästänyt miestä vapaaksi.
    ”Kyllä, päästäisitkö minut alas?” Itachi pyysi.
    ”Mistä tiedän, että olet oikea Itachi?”
    ”Nimeni on Uchiha Itachi, olen maailman paskamaisin ihminen, sillä hylkäsin ihmisen, jota rakastan eniten maailmassa.”

Gaara antoi hiekan valua Itachin yltä, jolloin mies putosi maahan. Itachi nousi ylös ja hänen mustat hiuksensa loistivat aavemaisesti kuunvalossa.
Gaara ei voinut kuin vain tuijottaa miestä. Miksi hän oli palannut?
    ”Itachi!” hän huudahti ja heittäytyi miehen syliin.

Itachi halasi häntä hellästi ja painoi huulensa pojan pehmeille huulille. Punapää vastasi kiihkeästi, kuinka hän olikaan kaivannut näitä huulia. Pieni iloinen ilmapallo tuntui paisuvan Gaaran sisällä ja hänestä tuntui, ettei ollut koskaan ollut onnellisempi. Lopulta he irrottivat huulensa toisistaan, mutta jäivät silti toistensa lämpimään syleilyyn.
    ”Anna anteeksi Gaara, en olisi saanut jättää sinua. Olin vain itsekäs enkä ajatellut lainkaan sinua. Olen katunut tekoani koko ajan, mutta minulla ei ole ollut rohkeutta tulla tapaamaan sinua”, Itachi sanoi ja silitti hellästi Gaaran selkää.
    ”Mutta sinä tulit.”
    ”Niin tulin, sillä en kestänyt enää hetkeäkään olla erossa sinusta. Annatko tyhmyyteni minulle anteeksi?”
    ”Annan, jos lupaat, ettet hylkää minua koskaan!”
    ”Minä lupaan.”

Siinä he seisoivat monta tuntia puhuen hiljaa, onnellisia siitä, että olivat jälleen yhdessä. Lopulta kun aamu alkoi sarastaa, he erkanivat toistensa syleilystä.
    ”Minun on nyt lähdettävä”, Itachi sanoi apeasti.
    ”Lupaathan tulla pian takaisin?”
    ”Lupaan. Ja minä lupaan myös sen, että jonain päivänä me saamme olla yhdessä ilman, että kenelläkään on siihen mitään sanomista.”

Viimeisen kerran he painoivat huulensa yhteen ja vaihtoivat pehmeän suudelman. Sitten Itachi loikkasi parvekkeen reunalle ja loikkasi siitä seuraavan talon katolle ja jatkoi siitä matkaansa aina kylän ulkopuolelle asti.

Parvekkeen oven takana kurkkinut Kankurou hymyili tyytyväisenä, hän oli onnellinen, että hänen veljensä oli löytänyt taas onnen. Hän kääntyi kannoillaan ja poistui paikalta äänettömästi.

Gaara ei ollut huomannut veljeään vaan katseli kaihoisasti nousevaa aurinkoa. Mutta ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, hänen kasvoillaan loisti aito hymy.
    ”Itachi, minä odotan”, hän sanoi hiljaa ja sulki silmänsä syystuulen kaunis musiikki korvissaan soiden.