Välillä, kun katson häntä, hän saa minut raivostumaan.

Siniset hiukset, ilmeetön katse, huulilävistys. Näillä voisi kuvailla, lyhyesti. Kaikki tietäisivät, kenestä on kyse. Minusta.

Tutkailin itseäni peilistä, nojaten käsilläni raskaasti tummaan lavuaariin. Takaa heijastui tummaa marmoria peittävä kylpyhuone. Pienet, monihaaraiset valot melkeinpä polttivat silmiä.
“Tämä kylpyhuone on minun” mutisin hiljaa itsekseni. “Minä en jaa sitä enää kenenkään kanssa”. Laskin punamustan kaapuni kevyesti harteilta takana olevalle tuolille. Lavuaarin hanasta putosi pisara. Pisaroiden epätasainen putoilu sai mieleni levottomaksi. Pöydällä oli monenlaisia purkkeja, tuoksuja, kynttilöitä.. Nostin sattumanvaraisesti pitkän ja kapean pullon vasempaan käteeni, jossa oli mieto mustikan tuoksu. Otin sen ja pari muuta pienempää purkkia kylpyammeen luo. Tai jos totta puhutaan, ammeeni on pikemminkin allas, se on niin suuri. Pohjasta ja reunoista tulevat painetta antavat suuttimet hierovat selkääni ja koko vartaloani. Upea, jokaisen naisen unelma.

Pysähdyin äkkipikaisesti, kuulin selvästi jonkun tulevan oven taakse. Pienen epäröinnin jälkeen kuului koputus. Oven takaa kuului ärsyttävä ääni, ärsyttävin, mitä tiesin. Pieni, nipottava, kaikkitietäväinen ääni. Olisiko ollut liikaa vaadittu, että olisi saanut nauttia täydestä yksinäisyydestä ensimmäistä kertaa hetkeen?

“Konan-sama, oletko siellä?”
Päätin olla vastaamatta. Se tuntui tällä hetkellä huonolta ajatukselta.
“Minun pitäisi hakea sieltä hiusharja ja--”
Kylpyhuoneen ovi aukesi, ennen kuin oven takana ollut tyttö ehti edes tajuta sitä.
“Tule hakemaan omasi pois, ja nopeasti sitten” sanoin tuijottaen tyttöä niin kylmänä.
Punapää säikähti kovin, sen huomasi hänen kalpeaksi kavahtaneesta naamasta. Hän sujahti nopeasti seinään nojaavan käteni alta hakien meikkilaukkunsa ja hiusharjansa kylpyhuoneen kaapista. Hän mutisi vielä perään jotain anteeksipyynnön tapaista, mutta läimäytin oven kiinni, kuin en olisi edes nähnyt tyttöä.

“Kaikkea kanssa..” mutisin hiljaa. Vetäisin siniset hiukseni pois kevyesti nutturalta ja päästin kuuman, höyryävän veden valumaan kylpyammeen pohjalle. Loputkin vaatteet pois heitettyäni kastoin itseni sulavasti lämpimään, aromeilla höystettyyn kylpyveteen. Sammutin valot ja annoin kynttilöiden luoda oman tunnelmansa hämärään huoneeseen. Vihdoinkin oma rauha, ajattelin ja suljin hetkeksi niin raskailta tuntuvat silmäni.

Välillä, kun katson häntä, mieleni tekisi huutaa.

Kelasin päässäni viimeisiä kuluneita viikkoja. En tiennyt mitä olisi pitänyt ajatella. Mitä ei olisi pitänyt ajatella. Viikot olivat onnistuneet sekoittamaan pääni loistavasti.
Olin ollut kauan aamusta iltaan vihainen, jos en vihainen, niin ainakin äkäinen, toisille tiuskiva akka. Asiat ovat tuntuneen mutkistuvan kamalasti. Oma yksityisyyteni oli sekoittunut hetkessä. Kaikki oli ennemmin vaikuttanut niin helpolta. Minä olen aina saanut olla talon oma kuningatae, komentamassa miehiä jalkojeni alla. Olin aina ollut kunnioitettu kaikkien heidän edessään, oikea Jumalan enkeli. Kukaan ei koskaan aukonut minulle päätään, ei edes Deidara, vaikka hänen ilmeestään näki usein, milloin hänen olisi tehnyt mieli sanoa takaisin.

Tosin, häntäkään ei enää ollut.

Uusien jäsenien myötä, taloon oli ilmestynyt toinen nainen. Karin. Kun kuulin tämän Peinin suusta, minua kylmäsi. Minulla oli sellainen tunne, ettei siitä tulisi mitään. Kaikki naiset ovat heikkoja. He ovat hyödyttömiä. En koskaan antaisi kenenkään naisen tulla seuraajakseni, ei ikinä. Naisista ei ole taistelijoiksi. Ei ainakaan niin mahtavaksi, että olisi ansainnut paikan Akatsukissa.

Sen ei kuulu mennä niin.

Vaikka toisinaan ajatukseni olivat kamalan ristiriitaisia. Tämän tytön tuoksu.. se sai minut sekaisin, se oli huumaava. Tuoksu oli niin erilainen, niin uusi verrattuna miesten maskuliiniseen hien hajuun. Välillä miesten päästämät testosteronikaasut olivat pyörryttäviä, varsinkin Kisamen. Mies ei selvästi osannut pestä ruotojaan tarpeeksi huolella.

Eihän se toki miehiä häirinnyt, jos olisi toinen ylimääräinen tissipari katseltavana. Se, jos mikä sai minut vähän väliä hermostumaan, kun miehet toisensa jälkeen viheltelivät ja puhuivat härskejä sille tytölle. Tiedän olevani mustasukkaista sorttia, kun vain satun sille päälle.
Jopa Pein. Minun oma Pein. Olen huomannut olevani kovin omistushaluinen, oikeastaan heistä kaikista, vaikken sitä ikinä myöntäisi kenellekään ääneen.

Hän on minun viholliseni.

Mutta kun katsookin sitä tyttöä. Hänen kasvonsa ovat pyöreähköt, hänen rintavarustuksena on täysin olematon - ei sillä, että olisin sitä kummemmin katsellut.. Kuinka vanha hän edes oli? Vielä täysi kakara, joka roikkuu kuitenkin niin kiivaasti sen nuoremman Uchihan jaloissa.

Mitä ihmettä hän edes näkee siinä Uchican pojassa? Eihän poika edes huomaa häntä. Kerran he ovat pitäneet toisiaan kädestä, silloin, kun he saapuivat ensimmäistä kertaa Sadekylään. Hän näyttää niin raukalta, kun yrittää miellyttää Sasukea. Välillä se raivostuttaa.

Hän on tunkeutunut väärän naisen reviirille.

Päätäni kiristi pahanpäiväisesti. En ole ollut aikoihin ollut näin vihainen kuin nyt. Noin puolen tunnin likoamisen jälkeen, tunsin viimein kaikkien lihaksieni olevan täysin rentoutuneita, jyskytys päässä alkoi helpottaa. Jopa niskassa tuntui jo äärimmäisen hyvältä, kun paineella tuleva lämmin suihku sai veren kiertämään. Kutittaa.

Olin melkeinpä nukahtamaisillani, kunnes oveen koputettiin taas, yksi kopautus. Kenenkään ääntä ei tällä kertaa kuulunut. En värähtänytkään. Ehkä se menee pois, jos en vastaa, ajattelin vain ja pidin silmäni ummessa.
Mutta oven takana ei ollutkaan punapäinen pieni maanvaiva, vaan parini, Pein.
“Konan, tiedän, että olet siellä”

Silmäni värähtivät nopeasti auki. Mitä, Pein? Yritin hapuilla kädelläni nopeasti pyyhettä, tai edes jotain mitä saisi itselle suojaksi. Kylpytakin löydettyäni ja sen päälle saatuani, sininen hiussuortuva tipahti kasvoilleni, ja tajusin miehen seisovan ihan naamani edessä.
“Et sitten malttanut odottaa”
“Hum” Punaoranssihiuksinen mies hymähti, pyöräyttäen samalla leuassaan olevaa lävistystä. “Olet liian hidas”

Hymyilin hänelle. Nojauduin käsilläni tummaan marmoritasoon, olin puoliksi istualtani sen päällä. Pein tuli lähemmäs suudellakseen kosteaa kaulaani. Vedin miestä lähemmäs itseäni tarttuen hellästi tämän kaavusta. Pein hivutti kättään kylpytakin alle ja kosketti hellästi ihoani. Hänen kätensä oli viileä, se vapisi vähän.
“Sinulla on kaunis iho” tämä sanoi hymyillen salaperäisestä hymyään. Taas tuo virne. “Sinun posliininen ihosi on täydellinen. Ei ainuttakaan virhettä. Se on niin pehmeä, se käskee minun  koskettaa itseään..” Pein veti märät huuleni hänen kylmiä huuliaan vasten intohimoiseen suudelmaan. Sain laskettua toisen käteni kevyesti partnerini takapuolelle.
“Haluaisitko liittyä seuraani?” kysyin viettelevästi avaten miehen kaapua toisella kädellä.
“Mielelläni”

Avasin Peinin kaavun vitkutellen ja hidastellen kaikilla tavoin ja heitin sen oman kaapuni kaveriksi tuolille nojailemaan. Kaavun alla oli ainoastaan tummat, hieman kireähköt, mutta joustavat housut.
“Mihin paita jäi?”
“Sitä sopii arvailla..”
“Alat muistuttaa Hidania” naurahdin. Mies nosti kulmiaan huvittuneena. Odotin hänen ärsyyntyvän, mutta selvästikin hän oli tavallista paremmalla tuulella tänään.
“Alastikko tässä pitäisi vielä kulkea?“ Pein tuhahti ja elehti kuin neiti. “Luulevat vielä homoksi”
“Kaikissa teissä on homon vikaa” Jos hän ei edes väitä vastaan niin jo on--
“Niin sinussakin.” mies sanoi keskeyttäen ajatuksieni kulun ja laittoi kätensä tukemaan leukaani. Hän hiveli peukalollaan kasvojani, kuin olisi arvioinut kasvojeni mittoja millin tarkkuudella.

Ovelta kuului koputus.
“Konan-sama?”
Ei voi olla, taas tuo ääni. Käännähdin katsomaan Peiniä kauhuissani, mutta tämä ehti kadota paikalta jättäen taakseen pelkän pilven. Heiluttelin käsiäni typerän näköisenä suuntaan ja toiseen, jotta saisin pilven häilymään pois näkyvistä.

Sinä pilaat kaiken.

“Hmh” mutisin, vedin hiussuortuvan korvani taakse, nostin kylpytakkini paremmin päälle ja murahdin. “Mitä asiaa?”
“Minä vain..”
Silmäni varmaan pyörähtivät päässäni tuolla hetkellä. Aukaisin kylpyhuoneen oven, tosin hieman rauhallisemmin kuin edellisellä kerralla tuijottaen tyttöä tyynenä, kuten tavallisesti.
“Mitä?”
Punahiuksinen tuijotti näkyä edessään ja hänen poskensa punehtuivat. Vaaleansininen kylpytakki oli livunnut olkapäiltäni.
“Ei mitään sittenkään” Punapää nosti silmälasejaan ja käveli ripeästi pois näkyviltä. ”Tulen myöhemmin” hän mutisi vielä mennessään. Etkä tule, ajattelin. Minua suututti, mutta samaan aikaan olin hieman hämmästynyt tytön moisesta tempauksesta. Tytön naamahan oli punainen kuin paloauto. Eikö tämä ollut ennen toista naista nähnyt, vai mitä ihmettä tuo nyt oikein oli.

Suljin vielä kerran oven perässäni ja huokaisin raskaasti. Kääntyessäni takaisin, edessäni seisoi jälleen Pein. Hätkähdin paikallani.
“Säikyttelet”
Mies hymähti tyytyväisenä.
“Unohdit kaapusi” jupisin hänelle, muka vihaisena. “Jos Karin olisi nähnyt sen --”
“Unohdin jotain muutakin” Pein keskeytti.
Mies loi minuun rinneganeillaan lämpimän katseen ja veti minut uudelleen täysin omistukseensa.

*

Olin seisoskellut yksikseni varmaan useita tunteja sateen piiskaamassa ulkoilmassa pienellä, synkeällä parvekkeella. Se on jäänyt minulle jonkinlaiseksi tavaksi. Niitä harvoja hetkiä, jolloin oli hiljaista. Nyt en tosin ollut hetkeen astunut jalallanikaan parvekkeelle. Näkymiäni valaisi yksi paperinen lamppu pienellä, kivisellä pöydällä, missä oli tämän lisäksi tuhkakuppi. Kello oli takuulla hypännyt yli puolenyön, kaikkialla oli hiljaista. Kuului vain sateen ropina kattoa vasten. Ei edes Karin häirinnyt minua sillä hetkellä. Kaikki olivat takuulla jo unessa. Minä taas en tuntenut oloani lainkaan väsyneeksi, tietenkään juuri silloin, kun oikeasti pitäisi nukkua. Nukkuminen on yliarvostettua, tapasin aina sanoa muille, jos joku tuli ja liittyi seuraani.

Kurkkuani kuivasi, vilunväristykset toisensa perään valtasivat vartaloni. Ilma oli kalsea. Veden tulo taivaalta loppui vähän väliä ja sumuiset pilvet peittivät näköalan. Toisaalta, eipä siinä paljoa katsomista ollut. Lähettyvillä ei kasvanut heinikkoa, oli vain hiekkaa, kiviä ja kallioita ympärillä. Joskus kaipaan hiljaa mielessäni muutakin. Eipä siinä muu auttanut, kun lähteä jonnekin vähän kauemmas.

Mutta tänään en todellakaan jaksaisi.

Avasin varoen narisevan lasioven ja kävelin alakertaan. Portaikko oli kalsea ja pimeä. Keittiössä oli kylmää, ikkuna oli ilmeisesti jätetty raolleen, joka on sen jälkeen lehahtanut täysin aukinaiseksi tuulen voimasta. Lattialle oli jäänyt pieni lätäkkö. Heitin siihen turhautuneena pyyhkeen ja napsaisin vedenkeittimen päälle. Se alkoi kohista epämiellyttävän kovaa. Istahdin pöydälle ja taittelin lautasliinoista origameja. Näpertelin siinä taas aikani. Jätin ruusun muotoisen origamin pöydälle kököttämään. Muutamana yönä, joku oli käynyt keräämässä tekemäni origamit pois parempaan talteen. Hyvä, jos joku edes piti niistä. Ehkäpä joku nappaisi tuonkin aamuun mennessä, mieluummin kuin löytäisi sen roskiksesta.

Tai ehkäpä Suigetsu teroittaa hampaitaan paperilla. Siinä on myös niin epämääräinen olento. Yritä nyt ottaa hänestäkin selkoa. Hän haisi yhtä pahalle kuin Kisame. Ehkä tosin on vain hyvä ettei tiedä ihan kaikkien salaisuuksia..

Kaadoin höyryävää vettä melkein lautasen muotoiselle kupille, minkä päällä oli teepuruista täyttynyt siivilä. Ilmaan levisi vaniljan tuoksu. Istahdin raskaan oloisesti tuolille ja uppouduin taas omiin ajatuksiini, tuijotin pitkään keittiön ikkunoissa liehuvia verhoja. Kuin ikkuna olisi yhä ollut auki. Verhojen olisi kyllä aika sanoa hyvästit ja saada vähän uudenaikaisemmat tilalle. Vihertävät, ohutta kangasta olevat verhot eivät oikein pukeneet muuta keittiön sisustusta enää. Liian räikeää.
Tämä ei tosin ole koskaan ennemmin edes käynyt mielessäni. Mitähän minulle on oikein tapahtunut? Vaihdevuodet? No ei, vielä pitkään aikaan. Alan kiinnittää huomiotani typeriin, pieniin asioihini. Jokin on saanut herätettyä naisellisen puoleni.

Portaiden päästä kuului narahdus. Katsahdin portaisiin, mutta ketään ei näkynyt. Portaatkin pitäisi uusia. Ne ärsyttivät välillä paljonkin. Yritä nyt hiljaa kulkea portaissa öisin, kun jokaisesta askelmasta kuuluu rääkäisevä narahdus. Kiviportaat olisivat paljon miellyttävämmät, vaikkei ehkä paljaille varpaille, mutta kuitenkin. Jatkoin teen juomistani, kuulin narahduksen uudelleen. Silmäni suuntasivat heti suoraan portaisiin. Tällä kertaa saatoin juuri ja juuri erottaa pimeydestä jonkun varjon. Joku olikin tullut alas.

Ensin en ollut huomaavinanikaan varjoa. Istuin täysin hiljaa muutaman minuutin, eikä varjo enää liikahtanutkaan. Kuin sillä olisi ollut jotain mielessään. Uskaltaisiko tulla vai hiipisikö takaisin ylös?

Varjo ei meinannut tulla esiin piilostaan, kuin se olisi tuijottanut takaisin tietämättään, että oli tullut nähdyksi.
Säpsähdin istualtani, kun varjo katosikin äkkiä näkyvistä. Kuului pieniä, hyvin pieniä askeleita, jotka ihan selvästi pakoilivat, tai yrittivät ainakin pysyä huomaamattomina. Nousin päättäväisenä ylös keittiön pöydän äärestä seuratakseni tämän liikkeitä. Tyyppi taisi kävellä varpaisillaan.

Kävelin pitkää käytävää pitkin ja näin varjon selvästi katoavan olohuoneen puolelle. Kävelin hitaasti huonetta kohti mahdollisimman vähin äänin. Onneksi lattia oli kivinen, muuten lankkujen natina olisi paljastanut itseni. Kurkistin oleskeluhuoneen oviaukosta. Ketään ei näkynyt, huone oli täysin pimennossa. Yritin pimeydessä kurkotella valonkatkaisijaan, mutta olin säikähtää hengiltä.
“Konan-sama?” takaa kuului terävällä äänellä. Melkein kiljaisin, sain juuri pidettyä äänen suussani, ennen kuin se olisi kaikunut pitkin käytäviä. Käännähdin nopeasti ja silmieni edessä kökötti Karin, viattoman näköisenä.

“Jestas, Karin!”
Karinin silmät laajenivat pelästymisestä, ne näyttivät muutenkin tavallista suuremmilta. Hänen lasinsa olivat nähtävästi jääneet johonkin. Punaiset silmät pilkahtivat valossa, mikä käytävän päästä tuli. Hänen ilmeensä osoittivat jonkinlaista myötätuntoa, tai ehkä häpeää. En tiedä mitä, mutta se oli jotain herkkää. Jotain sellaista, mitä en ole nähnyt vuosiin näiden seinien sisällä. Kokosin ajatukseni ja vedin syvään henkeä.

“Älä säikyttele noin! Mitä sinä oikein hiippailet keskellä yötä?”
“M-minä vain--” tyttö änkytti hiljaa. Olen kuullut nuo sanat jo kerran tämän illan aikana. Huokaisin odottaen vastausta.
“Heräsin johonkin outoon, kahisevaan ääneen.. ja portaisiin asti alkoi tuoksua vaniljalle” tämä selitti. Tuijotin häntä hetken ihan hiljaa tietämättä, mitä oikein tuohon olisi voinut sanoa. Olin yhä järkytyksissäni, säikähdin sen verran kovaa.
“Minä se vain” vastasin rauhallisesti. “Mielikuvituksesi taisi tehdä tepposet. Luuletko, että tänne pääsisi jotain ulkopuolisia?“ Huomasin kuulostaneeni ilkeältä, kun tyttö katsoi minua pettyneesti.
“V-valvon yleensä aika myöhään, joten..” tutkailin tytön ilmettä. Se oli nyt vähän mitäänsanomaton, hän tuijotti välillä omia varpaitaan, välillä olkani ylitse, muttei kertaakaan suoraan silmiin.


“Miksi?”
Noniin, nyt hän sitten kyselee typeriä. Miksi? No en minä tiedä. Kunhan vain.. Olen ottanut sellaisen tavaksi.
“Ilta on rauhoittavaa aikaa.” yritin kuulostaa yksinkertaiselta.
Karin nyökkäsi vaisusti. Tuijotin häntä yhä. Tarkemmin katsottuani tajusin, että tytöllä oli ainoastaan pitkä, tumma teepaita yllään sekä lyhyet, siniset satiinihousut. Ne olivat hyvin samaa kokoluokkaa kuin hänen tavallisetkin housunsa. Ei sukkia, ei niitä tavallista pidempiä, ihania kenkiä. Hän näytti.. aseettomalta.
Kädet.. niissä oli jotain kummaa. En nähnyt siinä valossa selvästi.

Nukkunut hän oli, ja sikeästi, sitä hän ei voinut peittää. Hän hipaisi minua olkapäällään kävellessään pois ja tasapainoni horjahti yhden askeleen taaksepäin. Punapää tuijotti hetken höyryävää vedenkeitintä ottaen sitten kaapista pienen kupin ja kaatoi vettä. En sanonut oikein mitään, istuin vain takaisin paikalleni ja tuijotin häntä pitkään. Hänen kätensä tärisivät hieman.

“Teetkö tätä useinkin?” Karin sai lopulta kysyttyä samalla kun hörppäsi aimo kulauksen teetään.
“Hmh. Silloin tällöin” tyttö nyökkäsi merkiksi, että ymmärsi. Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt pieni puna.
“…Entä itse?” kysyin ja samassa hän suoristi selkänsä.
“Niin mitä?”
“Hiippailetko useinkin säikyttelemässä ihmisiä?”
Punapää empi hetken.
“E-en” hän sanoi lopulta. “Mutta heräilen keskellä yötä” Hänen lauseensa jäi leijumaan ilmaan. Ja hän näytti vähän siltä, että olisi halunnut vielä jatkaa sitä.
Hiljenin ja kiinnitin jälleen huomioni punapään paljaisiin käsivarsiin.

Kädet olivat täynnä.. puremajälkiä? Osa näytti jopa suhteellisen tuoreilta.. Heräsi mielessä vain kysymys, että mitä ihmettä tuo tyttö puuhaa vapaa-ajallaan. Kauhea sadisti.

Kaikkea muuta kuin viaton.

Huomasin, että Karin tuijotti taas takaisin. Kasvoihin, ehkä silmiin. En tiedä, en katsonut takaisin, jos olisin katsonutkin, hän olisi kuitenkin kääntänyt päänsä pois.

No, täytyihän sitä nyt kokeilla kepillä jäätä. Niinhän siinä kävi, että kun nostin katseeni hänen suuntaansa, hänen silmänsä ryhtyivät mielenkiinnolla tutkailemaan jotain ihan muuta, pöytää ja kaikkea, mitä ympäriltä oikein löytyi. Istuimme taas sanomatta sanaakaan. Hiljaisuus oli kauhean kiusallinen, vaikka yleensä vaan nautin, että kukaan ei puhu mitään. Siitä, että kuulee ajatuksensa näin selvästi. Mutta minua vaivasi, kun hän tuijotti koko ajan. Olisi tehnyt mieli sanoa hänelle jotain. Toisaalta, jos hän alkaisikin ärsyttää minua, koko yö olisi pilalla.

Sillä hetkellä hän oli ihan erilainen kuin tavallisesti.

Niinpä lopulta nousin pöydän äärestä, nappasin kupin ja jätin sen altaan reunalle. Näin sivusilmällä hänen tarkkailevan minua taas.
“Mene nukkumaan. Tarvitset unta” sanoin hänelle,ja poistuin keittiöstä.
“Hyvää yötä, Konan-sama” Karin toivotti ja jäi vielä istumaan paikalleen.

Tiesin, että yöstä tulisi levoton.



A/N: Tätä on tässä jo jonkun aikaa tullut väsättyä. Jatkoa en lupaa kovinkaan nopeasti, olen niin kamalan hidas. Mutta sitä kyllä tulee aikanaan. Toivottavasti pidätte. Afenia ajatellen tätä tehdessä, tämä on sinulle<3