15. Kivulla merkitty.




Makasin verestä kostealla maalla. Otukset ympäriltäni olivat kuolleet. Vorna seisoi vierelläni ja suojeli minua. Nousin hitaasti ylös ja melkein oksensin. Päässäni kumisi ja näin silmissäni mustia pisteitä. Valo ja varjot sekoittuivat toisiinsa. Eikä ihme ollutkaan, olihan demoni juuri vieraillut pääni sisällä.

Työsin tuskan pois ja keskityin. En tuntenut henkiäni. Ympärillämme oli vain verta.

”He menehtyivät ja siirtyivät takaisin omaan maailmaansa, kun sinä olit taju kankaalla. Kuitenkin onnistuimme selvittämään sen heikon kohdan, ennen kuin he kuolivat. Näetkö, miten se pitelee käsiään rintakehänsä päällä? Sen sydän on täsmälleen keskellä rintakehää. Se on ainut heikko kohta sen ruumissa mihin fyysiset hyökkäykset tehoavat. Se on ainut mahdollisuutemme voittaa.”

Nyökkäsin. Kohotin katseeni Memnochiin. Se kiemurteli tuskissaan, yhä sekaisin mielemme kohtaamisesta. Sen kädet olivat tiukasti ristissä rintakehän päällä. Rypistin kulmiani ja huokaisin. Tiesimme molemmat mitä oli tehtävä. Tunsin Vornan levottomuuden.  Puolustus olisi saatava alas. Toisen pitäisi toimia syöttinä ja hämätä demonia. Oli ilmi selvää kumpi täyttäisi tuon roolin tässä sairaassa näytelmässä.

”Minä toimin uhrina. Sinun kimppuusi se ei vaivautuisi paljain kynsin. Minä olen se jonka se haluaa.”

Totesin Vornalle hiljaa. Se oli ajatusta vastaan, mutta meillä ei ollut vaihtoehtoja. Olimme molemmat uuvuksissa. En tiennyt kauan aikaa oli kulunut, mutta aistin ettei ulottuvuus ollut enää vakaa. Oli toimittava nopeasti ennen kuin Memnoch virkoaisi.

Vorna käänsi tuliset viiru silmänsä minuun.

” Mielen valtaus kulutti sinua liikaa. En pysty olemaan enää kauaa tässä ulottuvuudessa, voimamme eivät riitä. Tämä on… ainut mahdollisuus.” Vorna kuopi maata kynsillään ja kääntyi kohti demonia.
”Kun se iskee muista ottaa isku ylävartaloon.”

Pyöräytin silmiäni. Tietysti tiesin että oli parempi saada osuma keuhkoihin kuin vatsaan.

”Älä aliarvioi minua. Milloin sinusta on tullut äitihahmo?”

Vorna ei vastannut, vain räjähti liikkeelle. Se juoksi kohti Memnochin sivustaa, hidastellen hakien sopivaa paikkaa.

Minä otin vauhtia ja pinkaisin juoksuun suoraan kohti demonia. Kiljuin käsittämättömiä sanoja ja raivo vääristi kasvoni. Jalkani lipsuivat verisessä maassa ja juoksuni oli horjuvaa. Annoin kaaoksen vallata mieleni. Memnochin piti uskoa että olin menettänyt järkeni, että tämä oli viimeinen epätoivoinen hyökkäys. Se ei osunut kauas todellisuudesta, ajattelin ironisesti.

Tuli leimusi suustani ja silmäni hohtivat keltaista valoa. Huidoin käsilläni ilmaa ja kieleni lipoi ulkona. Tapan sinut.  Keskityin koko olemuksellani vihan tunteeseen. Minun täytyi näytellä osani hyvin. Kaikki riippui yhdestä hetkestä.

Memnoch viskaisi päänsä ylös ja käänsi verisen katseensa minuun. Sen suu kääntyi johonkin virneen tapaiseen. Epämääräinen matala kirkuna nousi sen kurkusta. Se oli tyytyväinen. Se todella luuli yhä murtaneensa minut. Liian ylpeä, ja se koituisi sen kohtaloksi. Ylpeys, pahin seitsemästä synnistä. Siihen sinä sorrut ja sillä sinut voitetaan. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen manaaja, joka sinut kukistaa.

Kun olin kantomatkan päässä, se avasi nyrkkinsä varovasti. Jatkoin juoksemista ja tuijotin sokeana eteenpäin. Äkkiä se räväytti sormensa auki niin että pitkät terävät kynnet helähtivät. Se käänsi ranteitaan kivuliaan näköisesti kohti minua, ruosteiset kahleet natisivat. Miten pitkät ja terävät sen kynnet olivatkaan.

Jouduin käyttämään kaiken tahdonvoimani etten nostanut puolustustani. Se oli niin vaikeaa. Kuin olisi lopettanut hengittämisen tarkoituksella. Juoksin suoraan kuolemaani, enkä edes saanut räpäyttää silmiäni.

Askel, toinen. Jalkani alkoivat painaa. Minua huimasi. Älä katso sen silmiin. Hengitykseni rahisi kurkussa. En pystynyt enää huutamaan. En saanut ajatella.

Tule tule. Lähemmäs. Anna tulla, tapa minut. Tiedän että haluat sitä, lävistä minut noilla kynsilläsi. Tule lähemmäs, tule nyt. Tapa minut, TAPA!

Olin aivan sen edessä kun se syöksähti alaspäin. Silmää nopeammin nuo julmat kynnet tavoittivat minut. Ehdin liukua polvilleni ja yritin väistää sivulle. Polveni lipsuivat veressä enkä voinut hallita vauhtiani. Ja sitten ne lävistivät minut. Kipu leikkasi ruumiini läpi ja huusin. Yritin vetää henkeä ja sain verta kurkkuuni.

Yksi kynsi oli läpi olkapäästä, toinen käsivarresta ja kolmas kyljestä. Nimettömän kynsi pisti rintaani, muttei ollut ehtinyt läpi saakka. En kuolisi vielä. Aikaa oli. Silloin tunsin kuinka se kynnet liikahtivat ja alkoivat hitaasti puristaa. Silmissäni sumeni. Katsoin kauhuissani ylös. Missä Vorna oli?

Memnochin rintalastassa oli aukko, jossa sykki kuvottava kuolleen näköinen sydän. Se sylki joka sykäyksellään mustaa verta ulos. En tiedä mistä Vorna tuli, mutta äkkiä se oli kiinni rintalastassa kynsillään.

Memnochin rinta oli kauttaaltaan tulessa. Se kirkui ja vääntelehti.  Vorna kohotti kättään ja työnsi kätensä sen sydämeen. Se ei kuitenkaan tuhonnut sitä, vain piteli kiinni siitä polttavilla kynsillään. Hirviön sydän sykki vaivalloisesti epätahtiin sen kämmenellä. Ihmettelin miten pieni sen sydän oli, kuin kuolevaisella lapsella. Vorna käänsi katseensa minuun ja sitten Memnochiin. Se avasi tulisen kitansa vaativasti.

”Sinä hävisit. Vapauta manaaja. Se on laki.”

Äkkiä hirviö hiljeni täysin. Kuulin sen sydämen sykkivän ilmassa, joka väreili oudosti. Oli pitkään hiljaista, ainoastaan maahan läsähtelevät veripisarat rikkoivat hiljaisuutta. Tiesin sen olevan suurimmaksi osaksi omaa vertani. Sitten tunsin kuinka sen kynnet alkoivat vetäytyä tuskallisen hitaasti pois ruumiistani.

”Sinä voitit manaaja. Tämä on laki.” Memnochin kylmä ääni kumisi ilmassa.

Se veti kyntensä irti ja minä putosin polvilleni. Tunsin kuinka kaikki voima pakeni minusta. Vorna katosi ilmaan mustana savuna, ehtimättä luokseni. Memnoch alkoi myös kadota. Se hajosi tuhkaksi joka satoi ilmaan kuin lumi. En liikahtanutkaan.

En tiedä kauan olin paikoillani. Tajusin että valo alkoi kadota. Pimeys alkoi hiipiä lähemmäs, sen lonkerot kurkottelivat kohti minua. Ulottuvuus oli hajoamassa.

Lämmin veri valui pitkin ihoani. Se tuntui ihanan lämpimältä, sillä yhtä äkkiä minun oli kylmä. En muista milloin viimeksi olin tuntenut todellista kylmyyttä. Minun ei koskaan pitänyt enää tuntea kylmyyttä. Ajattelin järjettömästi.

Miksi minun oli kylmä?

Näin hämärästi kuin tuhkasta nousi hahmo. Sen askeleet kaikuivat maassa. Hymyilin kun tajusin sen olevan sama hahmo, minkä Memnoch oli ottanut mielessäni. Demonit olivat turhamaisia. Tikattu otus käveli eteeni ja ojensi kätensä.

”Seitsemän kuunkiertoa, minä palvelen sinua. Seitsemän kuunkiertoa meillä on sopimus.”

Hätkähdin kun ruumis puhui naisen käheällä äänellä. Oliko Memnoch alunperin naispuolinen?

En kyennyt puhumaan koska suuni oli täynnä verta. Ojensin käteni ja se tarttui siihen omalla kalman kylmällä otteellaan. Ote oli oudon hellä. Sitten ruumiin toinen käsi nousi ja se kosketti selkääni. Tiesin mitä oli tulossa, huusin silti kivusta.

Tunsin kuinka uudet merkit paloivat selkääni, ensin kylmänä sitten polttavana. Minut oli merkattu, nyt pystyin kutsumaan demonin, sopimus oli tehty.

Memnoch hymyili ivallisesti tikatulla, valkoisella suullaan. Se auttoi minut ylös maasta epäluonnollisen pitkillä käsillään ja katosi.

Pimeys oli jo aivan lähellä ja kylmä tuuli alkoi puhaltaa raivoisasti repien hiuksiani. Itse ilma tuntui hajoavan ja muuttavan muotoaan. Kirosin mielessäni kaikki Akatsukin jäsenet. Ninjojen jutsut eivät kestäneet. Lähdin kompastelemaan kohti porttia, joka näytti olevan liian kaukana. Yritin olla ajattelematta lämmintä verta, joka valui pitkin selkäni tuoreita merkkejä kirvellen sietämättömästi.

En nähnyt enää eteeni ja tuuli pureutui kipeästi ihooni. Kadotin tuntoni ihosta nopeasti, ja pian en ollut varma oliko minulla enää ihoa. Äkkiä aistin muutoksen ulottuvuuden rakenteessa. Maa alkoi kadota altani. En tiedä mistä sain voimaa juosta. Tajusin vain juoksevani valtavaa nopeutta kohti porttia kun maa hajosi altani tyhjyyteen. Kiihdytin nopeuteni äärimmilleen ja loikkasin. Tuuli tarttui minuun. Allani oli enää vain valkeaa tyhjyyttä. Näin kuinka portti katosi samalla hetkellä kun paiskauduin sitä päin. Katosin portin kanssa pimeyteen. Sitten jokin välähti silmissäni.


Pyörin ilmassa sivuttais-suunnassa enkä voinut hallita ilmalentoani. Iskeydyin valtavalla nopeudella luolan kiviseen seinään. Täällä nopeuteni oli tuplasti sama kuin toisessa ulottuvuudessa. Kivet satoivat päälleni ja sain pölyä silmiini. Päälleni satoi jotain vihreää. Sitten tajusin että ne olivat omat hiukseni.

Kädet tarttuivat minuun ja huidoin niitä mielipuolisesti pois, muistaen kalman olentojen kuolettavat huulet.

Äkkiä tunnistin Peinin kasvot ja aion luullakseni sanoa jotain. Suustani kuitenkin ryöppysi punaista nestettä hänen kaavulleen. Se sopi hyvin yhteen kaavun muun kuvioinnin kanssa. En voinut kuitenkaan jakaa hyvää vitsiäni, koska jostain syystä puhuminen ei onnistunut.

Peinillä oli seitsemän silmää. Siitä tulikin mieleeni jotain….En kyennyt muistamaan mitä..

En vain ymmärtänyt miksi minun oli näin kylmä.