A/N: No niin. Toimeksiantoa taas pitkästä aikaa. Pahoittelen, että tämä on viipynyt. Minulla on ollut todella paljon töitä, enkä ole yksinkertaisesti jaksanut iltaisin kirjoittaa. Viikonloppuisin on taas ollut menoa.


Prologi

Minun muistoni sinusta
Vain kuiskauksia tuulessa
Syviä, pohjattomia, lämpöisiä
Repiviä, tappavia

Mutta olen vahvempi
Ei minua voi nujertaa
Vihani on voimani
Tahtoni on lujempi kuin sinä

Vihaan sinua
Rakastan sinua

Vihaatko minua?
Rakastatko minua?

Vaihtoehtoni
Vähäiset, olemattomat
Valintani
Väärä vai oikea?

Luku 17
Oikeaa ei ole

Seisoin huoneessani ja tuijotin ulos ikkunasta, jota vasten sade ripsutteli aivan hiljaa. Ilmassa oli jännitystä. Tiesin, että tänään kohtaisin jokaisen Akatsukin silmästä silmään. Kaikki odottivat vastaustani, ja osa taatusti halusi tappaa minut hitaasti ja piinallisesti. Mutta johtaja halusi minut elävänä. Minua ei siis tapettaisi, ainakaan vielä.

Lisäksi Tobi oli sanonut, että johtaja aikoi itse taistella minua vastaan, jos kieltäytyisin kohteliaasta kutsusta liittyä joukkoon. Minua ärsytti se, että tietoni rinneganista olivat todella vähäiset. Tiesin joka tapauksessa, että rinnegan oli huomattavasti voimakkaampi silmätekniikka kuin sharingan tai byakugan. Oli varmasti jokin keino voittaa sen kantaja, mutta se keino ei ollut minun tiedossani. Heittäisin elämäni hukkaan ryhtymällä toivottomaan taisteluun.

Ja minulla oli paljon syytä elää. En ollut vielä täysin selvittänyt välejäni Itachiin. En yksinkertaisesti voinut kuolla, ennen kuin tietäisin, mitä me todella olimme vai olimmeko mitään. Halusin myös tehdä pelin lopullisesti selväksi Deidaralle. Joskaan en vielä tiennyt, mitä sanoisin hänelle. Senkin takia minun oli syytä pysytellä hengissä.

Huoneen ovelta kuului koputus. Käännyin kannoillani, mutten ehtinyt sanoa mitään, kun Konan-sama jo asteli sisälle sylissään kasa mustia vaatteita. Hänen siniset silmänsä katsoivat minua tarkkaavaisesti.
”Oletko tehnyt päätöksesi, Shi-san?” nainen tiedusteli. Hänen äänensävystään ei pystynyt päättelemään yksinkertaisesti mitään. Se oli rauhallinen ja pehmeä, mutta oli mahdotonta sanoa, oliko päätökselläni hänelle todellista merkitystä. Nyökkäsin hänelle lyhyesti. Sillä hetkellä en luottanut siihen, että ääneni olisi yhtä vähän paljastava kuin hänen. Mielessäni kävi sellainen myrsky, etten ollut kokenut vastaavaa. Siitä huolimatta, että mielessäni oli myrskynnyt viimeisen kuukauden.

Nainen laski tuomansa vaatepinon sängylle ja katsoi minua uudestaan. ”Pue nuo päällesi. Sitten meidän on mentävä kokoussaliin. Kaikki odottavat sinua”, hän jatkoi. Nyökkäsin taas ja kiskoin yöpaitani pääni ylitse. En vaivautunut kainostelemaan liikaa, eikä Konan-sama vaivautunut turhasta. Sitä se teetti, kun eli kaiken aikaa äijäporukan kanssa. Joskin en tiennyt, miten hyvin Akatsukin pystyi luokittelemaan äijäporukaksi. Deidara oli liian nainen ollakseen mies. Itachista ei saanut äijää tekemälläkään, hän oli herrasmies. Tobi oli vain raivostuttava ja Kisame.. no, Kisame oli oikeastaan äijä. Johtajaa puolestaan en uskaltautunut luokittelemaan mihinkään, en myöskään tapaamaani kävelevää rehua.

Konan-sama oli tuonut minulle mustat alle puoleen reiteen ulottuvat shortsit, mustat säärystimet sekä mustan paidan, jonka yläosa ja hihat olivat verkkokangasta. Tiesin hänen käyttävän samanlaisia vaatteita kaapunsa alla. Kaikki Akatsukin miehetkin olivat pukeutuneet samaan tapaan. Mustat vaatteet, joissa oli verkkokangasta. Ilmeisesti he olivat halunneet luoda yhtenäisen tyylin. Näinkö varmoja he olivat liittymisestäni?

Kiskoin vaatteet päälleni, vedin sandaalit jalkaani ja pörrötin pitkiksi käyneitä hiuksiani. Vilkaisu peiliin kertoi minulle, että olin laihtunut viimeisen parin viikon aikana. Luut melkein törröttivät ihon alta, vaikka viime päivinä olin syönyt kiitettävän hyvin. Sitä se sairastaminen teetti. Näytin ällöttävän anorektiselta. Mutta hiukseni oikeastaan näyttivät hyvältä nyt, kun ne olivat sen verran pitkät, että ulottuivat roikkumaan silmillä. Epätasaiset ne tosin olivat, sillä olin usein nirhinyt ne kunailla lyhyemmiksi. Tosin sekään ei oikeastaan haitannut minua.

”Oletko valmis?” Konan-sama kysyi. Halusin vastata kieltävästi, koska en henkisesti ollut todellakaan valmis. Valitettavasti ulkoisesti näytin olevan, joten en voinut antaa vastaustani. Tyydyin jälleen kerran nyökkäämään. Tuntui siltä kuin ääneni olisi kadonnut jonnekin. En vain kyennyt puhumaan. Pelkäsinkö minä? Piru vie.

Seurasin naista ulos huoneestani. Toinen sandaalini narisi ärsyttävästi, kun kävelin hänen perässään pitkin käytävää, mutta yritin olla välittämättä äänestä. Laahustin Konanin perässä portaita ylös suureen saliin, jossa en ollut käynyt kertaakaan aiemmin. Matalaääninen puhe katkesi, kun astuimme ovesta sisälle. Konan marssi päättäväisesti omalle paikalleen johtajan viereen. Muut olivat kokoontuneet piiriin, kukin omalle paikalleen, tai niin minä ainakin arvioin. Kaikkien katseet kohdistuivat minuun, enkä tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Minulle ei ollut paikkaa.

Hengitykseni kulki pinnallisesti ulos suuni kautta. Keskitin ajatukseni vatsani pohjaan ja yritin pysyä rauhallisena. Tappajia, murhaajia, maailman parhaita ninjoja. Tästä huoneesta ei kävelty elävänä ulos, jos erehtyi vastustamaan tätä joukkoa. Tajusin sen harvinaisen selvästi. Jokainen huoneessa oli tappanut kymmeniä, kenties satoja ihmisiä. Edes Konan-sama, kaikesta ystävällisyydestään huolimatta, ei ollut viaton. Taustani perusteella sovin joukkoon täydellisesti.

”Shi-san”, johtajan ääni kajahti laajassa tilassa. Se kaikui paljaista seinistä hyvin ikävästi ja aiheutti minulle kylmiä väreitä. Astuin muutaman askeleen eteenpäin ja kuulin, kuinka sydämeni lyönnit takoivat korvakäytävissäni. Olisin voinut laskea pulssini sillä hetkellä hyvin helposti.

Nielaisin kuuluvasti saadakseni sydämeni asettumaan. Valitettavasti lihas oli hyvin eri mieltä kanssani ja jatkoi mielipuolista takomista rintaani vasten. Olin hengästynyt, vaikka olin seissyt jo tovin paikoillani. Hiki valui pitkin kämmeniäni tahmaten ne ikävästi. Mikä johtajassa herätti minussa tällaisen pelon? Minussa, joka en pelännyt mitään. Nyt jouduin todella myöntämään olevani peloissani, sillä fyysiset merkit puskivat huolitellun ulkokuoreni läpi. Vain hädin tuskin pystyin estämään itseäni tärisemästä.

”Oletko tehnyt päätöksesi?” johtaja kysyi. Hänen äänensä oli niin kylmä, että huoneen lämpötilakin laski taatusti muutaman asteen verran. Pian katosta olisi voinut kasvaa jääpuikkoja. Nyökkäsin hänelle. ”Ja se on?”

Nielaisin jälleen. Käteni tärisivät kylkiäni vasten. Annoin katseeni kiertää minua tuijottavassa joukossa. Itachin kulmakarvojen välissä oli huolestunut ryppy, mutta Kisame vain virnuili pirullisesti. Ilmeisesti kapakala toivoi pääsevänsä itse pilkkomaan minut. Deidara näytti huolettomalta, mutta tiesin, ettei hän ollut sitä. Tobista oli jälleen mahdotonta sanoa mitään, sillä hän piileksi naamionsa takana. Mahtoiko Itachi tietää, kuka naamiokaveri oikeasti oli? Olin melko varma, ettei hän tiennyt.. ja ehkä niin oli parempi, sillä muutoin hän olisi saattanut tehdä jotain peruuttamatonta. En halunnut hänen ryhtyvän taisteluun, joka tietäisi kuolemaa.. hänelle.

Mutta huoneessa oli muitakin. Rehumies katseli minua luultavasti ivallisesti. Hänen mustavalkoiset kasvonsa olivat hyvin vaikeasti tulkittavissa. Hänen lisäkseen huoneessa oli myös hopeahiuksinen mies, joka raahasi mukanaan suurta kolmiteräistä viikatetta. Miehen kasvoilla oli suorastaan ivallisen innostunut ilme, ja hän näytti siltä, että hänellä oli suunnattomia vaikeuksia pitää suunsa kiinni. Kyllä vain, siinä oli jälleen joku, joka toivoi voivansa tappaa minut. Hänen vieressään seisoi huomattavasti rauhallisemman oloinen mies, joka oli peittänyt kasvonsa siten, että vain silmät näkyivät. Hänen punainen katseensa oli ahnas. Aivan kuin hän olisi arvioinut, kuinka arvokas olin.

Sitten olivat tietenkin Konan-sama ja johtaja, joiden kasvoilta en kyennyt lukemaan kerrassaan mitään. Ilma oli kuitenkin sähköinen odotuksesta. Kaikki selvästikin halusivat kuulla vastaukseni ja mieluiten erittäin nopeasti.

Rykäisin. Ääni kajahti tilassa. Olin aivan varma, että kaikki nojautuivat hieman eteenpäin kuullakseen sanani paremmin. Pelko uhkasi muuttua pakokauhuksi. En käsittänyt omia tuntemuksiani. Olin pohtinut ratkaisua huolellisesti jokaiselta mahdolliselta kannalta. Minulla ei pitänyt olla mitään pelättävää, ainakaan toistaiseksi.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen olin tullut siihen tulokseen, että oikeaa ratkaisua ei ollut olemassakaan. Oli vain kaksi väärää ratkaisua. Niistä kahdesta minun tuli valita vähiten väärä. Päätös oli ollut raskas, sillä se oli sotinut omatuntoani vastaan. Olin kuitenkin hiljentänyt tuon ärsyttävästi kitisevän äänen, kuten olin tehnyt jo vuosia sitten ryhtyessäni salamurhaajaksi. Elämäni oli koostunut sarjasta vääriä ratkaisuja, joten mitä yksi lisää enää merkitsisi. Aivan. Ei yhtään mitään.

”Olen päättänyt liittyä Akatsukiin”, vastasin. Ääneni tärisi hieman, mutta se myös yllätti minut vahvuudellaan. Ryppy Itachin kulmakarvojen välistä katosi. Deidaran olemus muuttui ehkä asteen verran rentoutuneemmaksi, mutta Kisamesta näki, että tämä oli pettynyt.

”Mitä vittua?!?” hopeahiuksinen mies karjaisi ja heilautti viikatettaan. ”Olin siinä käsityksessä, että pimu ei aio liittyä ja pääsen uhraamaan hänet Jashinille!”
”Ei häntä kannata uhrata, hänestä on luvattu reilusti ryoja palkkioksi”, miehen toveri murahti maskinsa takaa. En pitänyt hänen äänestään lainkaan. Ei sillä, että olisin hopeahapsestakaan pitänyt.
”Saatana, raha, raha ja aina vain raha! Likka kerjää ensin verta nenästään vuosia ja sitten sille ei muka saa tehdä mitään!” hopeahiuksinen mies jatkoi keuhkoamistaan.
”Hidan, turpa kiinni, un”, Deidara ärähti yllättäen. Suoraan sanottuna en uskonut hänen puolustavan minua tässä seurassa. Puolustaminen osoitti aina, että tunteita oli pelissä. Tuskin Akatsukeista kukaan halusi ilmaista muille kokevansa lämpimiä tunteita yhtään ketään kohtaan. Joskaan en tosissani edes kyennyt uskomaan, että Deidara välittäisi minusta. Olin hyvä pano, mutta tuskin sen enempää. Tosin miksi puolustaa panoa? Niitä löysi aina uusia. Tuo mies jaksoi hämmästyttää minua.

Itachin vaiti pysyminen sen sijaan ei hämmästyttänyt. Hänen katseensa riitti kertomaan minulle totuuden. Hän ajatteli aivan samoin kuin Deidara, muttei katsonut asiakseen tuoda tuntemuksiaan julki. Minulle kuitenkin riitti, että tiesin.

”Mitä se sinulle kuuluu? Minä olin siinä käsityksessä, että likasta hankkiudutaan eroon! Alkaako Akatsuki lipsua?” Hidan vain jatkoi meuhkaamistaan. Minua koko mies alkoi ärsyttää. Olin luullut, että Deidara oli paha, mutta hän ei ollut mitään Hidaniin verrattuna. Mihin soppaan olin oikein mennyt pääni työntämään?

”Hänestä on vielä hyötyä meille”, johtaja puuttui puheeseen. Hidan käänsi ärtyneen katseensa häneen. Oli selvää, ettei tuo mies kunnioittanut ketään. Ei edes omaa johtajaansa.
”Tuosta rääpäleestä?” Hidan kummasteli ja heilautti kättä minun suuntaani.
”Ei siitä ’rääpäleestä’ tyhjän takia sellaisia summia tarjota”, hänen partnerinsa huomautti.
”Pää kiinni, Kakuzu, kukaan ei kysynyt sinun mielipidettäsi”, Hidan ärähti.
”Eikä muuten sinunkaan, Hidan-sama, joten jospa kuuntelisimme, mitä johtajalla on sanottavaa”, Itachi pisti yllättäen väliin. Ihme kyllä, Hidan hiljeni jopa hetkeksi.

Johtaja odotti vielä hetken, kunnes oli tarpeeksi hiljaista. Minua hermostutti jälleen. Selvästikään päätökseni ei ollut poistanut sitä faktaa, että minulla oli edelleen vihollisia Akatsukissa. Kisame tuskin piti minusta yhtään sen enempää kuin ennenkään, mutta hän ei ollut varsinaisesti riski. Tuo Hidan kuitenkin saattoi ollakin. Hän selvästi paloi halusta päästä uhraamaan minut.. kenelle nyt olikaan. Ja hänen toverinsa, tämän rahanahneus paistoi silmistä liiankin hyvin. Minun sieti totisesti olla varovainen.

”Oletko varma, Shi-san?” johtaja kysyi minulta. ”Akatsuki ei ole lapsia varten. Kyse ei ole mistään pelleilystä.”
”Tiedän sen, enkä minä ole lapsi, vaikka saatan siltä näyttääkin”, vastasin. Pakotin ääneni pysymään vakaana. Nyt ei ollut se hetki, jolloin sai epäröidä.
”Kukaan ei myöskään lähde Akatsukista ja selviä siitä hengissä”, johtaja jatkoi.
”Tiedän.” Minua kylmäsi. Aivan kuin johtaja olisi aavistanut sen, etten koskaan tulisi sydämessäni olemaan uskollinen järjestölle, että kaipaisin aina vapauteen ja etsisin tieni sinne tavalla tai toisella. Kuolemankin uhalla.
”Hyvä. Teit oikean päätöksen”, johtaja totesi pitkän hiljaisuuden jälkeen. En vastannut mitään. En ollut niin hullu, että olisin esittänyt päätelmäni päätökseni oikeudesta. Ei kannattanut leikkiä tulella, kun oli päässyt sen herraksi. ”Saat toistaiseksi kulkea Itachin ja Kisamen mukana.”
”Mitä?!” Deidara älähti saman tien. ”Jos saan muistuttaa, minä löysin hänet ensin!”
”Juuri siksi hän saa mennä toiseen tiimiin”, johtaja tuhahti. ”Sinä aiheuttaisit vain riskin.”

Ensimmäistä kertaa näin, miten puna levisi Deidaran kasvoille. En tiennyt, johtuiko se kiukusta vai jostain muusta. Veikkasin kuitenkin ensimmäistä. Itse olin erittäin helpottunut, etten päätynyt Deidaran ja Tobin oppilaaksi. Tobi olisi tehnyt elämästäni helvettiä ja Deidara häirinnyt muuten vain keskittymiskykyäni. Hidan ja Kakuzu taas olivat muuten huono vaihtoehto, sillä he molemmat halusivat tappaa minut. En myöskään halunnut jäädä Sademaahan johtajan ja Konan-saman kanssa. Ilmeisesti hekään eivät halunneet pitää minua täällä.

Tosin rehumies oli ilman paria. Olisi ollut luontevaa lykätä minut hänen riesakseen, mutta ilmeisesti hän oli jonkinlainen poikkeus Akatsukissa ja liikkui yksin. Joskin hänellä ja Tobilla oli varmasti jotain tekemistä keskenään. Muistin varsin hyvin, miten kaksikko oli onnistunut yllättämään minut vain muutamaa päivää aiemmin.

”En aiheuta mitään riskiä, un. Shi oli minun alun perin..” blondi intti.
”Minä en ole yhtään kenenkään omaisuutta, Deidara-chan”, puhahdin. Johonkin raja sentään piti vetää. Kuulin jonkun naurahtavan ja olin melko varma, että se oli Kisame. ”Jos johtaja haluaa minun seuraavan Itachi-samaa, minä teen niin”, jatkoin. Kisame naurahti uudestaan. Mikä helvetti sitä haita nyt oikein huvitti niin suunnattomasti?

Seurasi jälleen uusi hiljaisuus. Monet katseet polttivat minua, mutta sinisen silmän pettynyt tuijotus oli vaikein kestää. Tajusin, että pala minusta jäisi joka tapauksessa Deidaran luokse. Niin paljon kuin hän minua ärsyttikin, hän merkitsi minulle jotain. En vain oikein osannut määritellä tuntemustani. Halusin lähteä Itachin mukaan, mutta pieni osa minusta halusi suunnata samaan suuntaan Deidaran kanssa. Rikkoutuneet sieluni ja sydämeni murenivat yhä pienemmiksi palasiksi.

”No niin, asiaan!” Hidan karjaisi ja katkaisi tuijotuksemme. Johtaja loi mieheen hyvin paheksuvan katseen.
”Sinä ja Kakuzu saatte lähteä kaksihäntäisen perään. Haluan, että nappaatte hänet mahdollisimman pian. Ei turhia viivytyksiä ja seremonioita matkan varrella”, mies ilmoitti.
”Jashinin palvonta vaatii aikaa”, Hidan jupisi.
”Kuulit, mitä hän sanoi. Tällä kertaa et saa tuhlata aikaa loputtomiin”, Kakuzu ärähti. ”Joskus mietin, että pääsisin paljon helpommalla, jos vain tappaisin sinut ja hoitaisin hommat yksin.”
”Sopii yrittää!” Hidan karjaisi.
”Alkakaa painua”, Konan keskeytti miesten alkavan riidan tyynenrauhallisella äänellään. Kumpikin vilkaisi naista ja katosi sitten suhahtaen paikoiltaan.

”Deidara ja Tobi. Sasorin tehtävä oli hankkia kolmehäntäinen, joten te saatte nyt sen tehtävän hoitaaksenne”, johtaja jatkoi kuin mitään ei olisi välissä tapahtunutkaan. ”Olen kuullut, että se liikkuu vapaana, joten olkaa varuillanne.”
”Un”, Deidara tuhahti. Äänessä oli kenties jonkinlaista halveksuntaa.

Molemmat miehet nyökkäsivät vielä johtajalle. Hämmästyin suuresti, kun he eivät kadonneetkaan paikoiltaan, vaan yksinkertaisesti kävelivät ulos huoneesta. Deidara loi pitkän katseen minuun kulkiessaan ohitseni. Huulet muodostivat sanan ”yöllä”. Tyydyin nyökkäämään, koska nyt oli erittäin huono hetki protestoida miehen vaatimusta vastaan.

”Itachi, Kisame ja Shi”, johtaja havahdutti minut ajatuksistani. ”Nelihäntäinen on teidän tehtävänne. Ei luulisi olevan kovinkaan vaikeaa kolmelle korkean tason ninjalle.”
”Lähdette huomenna”, Konan jatkoi. ”Shi, tule luokseni hakemaan itsellesi kaapu myöhemmin tänään.”

Nyökäytin päätäni nopeasti. Hiljalleen tajuntaani imeytyi tieto, että olin oikeasti liittynyt Akatsukiin. En varsinaiseksi jäseneksi, mutta oppilaaksi. Saisin oman kaavun ja minun odotettiin toimivan uskollisesti. Minun täytyisi osallistua jinchuurikin sieppaamiseen ja häntädemonien vapauttamiseen. Kaikki tiesivät, ettei siitä seuraisi mitään hyvää. Ja silti olin juuri vapaaehtoisesti lupautunut toimintaan mukaan.

Itachi ja Kisame tekivät lähtöä, joten seurasin heidän perässään. Vierailisin Konan-saman huoneessa myöhemmin.
”Tästä alkaa kova koulu, Shi-chan”, hai töksäytti minulle. ”Muistakin, että olen tästedes sinulle Kisame-sensei.”
”Niin varmaan”, jupisin kalamiehelle takaisin ja marssin hänen ohitseen kohti portaita. Vahva käsi tarttui paitani niskasta ja heitti minut taaksepäin.
”Sinä tulet viimeisenä”, hai purnasi ja tömisteli portaisiin. Vilkaisin Itachia, joka näytti lähinnä huvittuneelta. Apua ei siis ollut tiedossa siltä suunnalta.

*
Päivä oli sujunut hyvin hitaasti. Olin vain pyörinyt huoneessani, tuijotellut ulos, makoillut sängyssä ja miettinyt aivan liikaa. Taivaan tummuttua päätin, että oli aika käydä hakemassa kaapu Konan-saman luota. Minun olisi pitänyt myös pakata, mutta minulla ei edelleenkään ollut matkakassiani eikä omia tavaroitani. Pitäisi kai kysyä Itachilta, mitä mies oli niille tehnyt.

Astuin hämärään käytävään ja lähdin kulkemaan sitä pitkin. Koko päivän minua vaivannut hermostuneisuus ei ollut kadonnut minnekään. En ymmärtänyt, mistä se kumpusi, mutta oloni oli sietämättömän levoton. Ehkä kyse oli siitä, etten ollut tehnyt oikeaa ratkaisua. Tulevaisuus ja kaikki muukin hermostutti minua. Sille ei kuitenkaan voinut mitään. Oli parempi elää hetkessä ja koettaa selviytyä parhaansa mukaan.

Koputin Konan-saman huoneen ovelle. Sinihiuksinen nainen tuli avaamaan ystävällinen ilme kasvoillaan. Helpotuksekseni johtajaa ei näkynyt huoneessa. Olin melko varma, että noilla kahdella oli jotain tekemistä keskenään, enkä puhunut nyt ystävyydestä tai työtoveruudesta. Johtaja joka tapauksessa karmi minua, enkä halunnut olla hänen kanssaan yhtään enempää tekemisissä kuin oli pakko.

Nainen viittasi minua tulemaan peremmälle. Astuin sisälle huoneeseen, jossa en ollut aiemmin käynyt. Se näytti jopa kodikkaalta viherkasveineen ja bambumattoineen. Sisustukseen oli oikeasti panostettu, toisin kuin suurimmassa osassa jättimäistä taloa. Huone henki lämpöä ja mukavuutta, mikä rentoutti oloani edes hieman.

Konan-sama oli nostanut kaavun valmiiksi sängylle ja ojensi sen nyt minulle. Otin raskaan vaatekappaleen vastaan. Se tuoksui lievästi huuhteluaineelle, joten ilmeisesti se oli pesty hiljattain. Kangas oli karheaa, eikä vaatteessa taatusti päässyt tulemaan kylmä. Vaikka punamustavalkoinen vaatekappale oli tyylikäs, punaiset pilvet näyttivät omalla kierolla tavallaan kiehtovilta, sen mukana paino laskeutui sydämeeni. Olin matkalla Akatsukin jäseneksi. Kylmät väreet kulkivat pitkin kehoani ja jouduin tekemään tosissani töitä hillitäkseni puistatukseni.

”Teit oikean valinnan, Shi-san”, nainen hymähti minulle hiljaa. Kohautin olkapäitäni kaavun alla.
”Enpä tiedä. Tein ainoan mahdollisen valinnan”, tuhahdin.
”Voit ajatella asiaa niin, jos haluat, mutta helpompaa itsesi kannalta on, jos uskot valintasi oikeellisuuteen”, nainen neuvoi minua. Hän oli kieltämättä oikeassa. Olin vain niin tottunut ruoskimaan itseäni henkisesti, että tavasta oli hyvin vaikea päästä eroon. ”Ja uskon sekä Itachi-sanin että Deidara-sanin olevan tyytyväisiä valintaasi.”
”En tehnyt päätöstäni heidän kummankaan takia.”

Se oli vale, ja me molemmat tiesimme sen. Konan-sama ei silti yrittänyt oikaista sanojani. Hän kaiketi naisena näki selvästi, miten eksyksissä olin noiden kahden miehen välillä. Tuntui kuin kivinen nyrkki olisi puristanut sydäntäni kasaan, kun yritin pohtia, kumman matkaan minun kannattaisi lopulta suunnata. Kumman luota löytäisin onneni? Vai löytäisinkö kummankaan?

Itachi oli satuttanut minua enemmän kuin kukaan muu, mutta rakastin häntä edelleen palavasti. Deidara oli täysi ääliö, mutta tarjosi minulle silti älyllistä haastetta ja hupia. Lisäksi tunsin sitä miestä kohtaan suunnatonta fyysistä vetovoimaa. Sitä ei käynyt kieltäminen. Hänen edukseen oli myös laskettava, että rikollisesta taustastaan huolimatta hän ei ollut murhannut ketään läheistäni.

”Ole varovainen”, Konan-sama vielä kuiskasi, kun poistuin huoneesta. En ollut varma, mitä hän oli tarkoittanut, mutten vaivautunut silti kysymään. Luultavasti minua uhkasivat lukemattomat vaarat. Yleinen varovaisuus olisi hyväksi, mutta sen sijaan en jaksanut alkaa eritellä jokaista mahdollista riskiä.

Ovi painui kiinni selkäni takana. Jäin hetkeksi seisomaan paikoilleni ja hengitin syvään. Huomenna pääsisin vihdoin pois tästä loukosta. Ennemmin tai myöhemmin myös jatkuva sade jäisi taakse. Olisin edes osittain vapaa. Lopullisen vapauteni lunastaisin myös jollain keinolla, vaikka siihen toki saattaisi mennä aikaa.

Ehdin kävellä käytävän puoleen väliin, kun tuttu hahmo tuli minua vastaan. Määrätietoisista askelista oli helppo päätellä, että minua oli odotettu. Pysähdyin niille sijoilleni. Pieni kiusaantuneisuuden tunne laskeutui ylleni siitä huolimatta, että yritin työntää sen sivuun.

”Shi-chan”, Deidara sanoi, kun pääsi luokseni. Käytävällä oli pimeää. Kukaan ei ollut sytyttänyt valoja, ja ulkona taivas oli tummien pilvien peittämä. Pystyin silti erottamaan hänet jotenkuten. Ja hänen äänensä kuulin hyvin selvästi. Se oli käheä, aivan kuin hän olisi yrittänyt peittää tunteitaan.
”Deidara-chan”, vastasin ja nojasin selkäni seinää vasten. Minusta tuntui, että tästä tulisi pitkä keskustelu.

Mies ei näyttänyt tällä kertaa edes ärtyvän. Joskin ilmeitä oli hyvin vaikea lukea, kun otti huomioon, miten pimeää oli. Olisin tietysti voinut paljastaa sharinganini helpottaakseni tilannetta, mutta sitä salaisuutta en ollut valmis jakamaan Deidaran kanssa.

”Aiotko yhä toteuttaa Tobin suunnitelman?”

Jotenkin minusta tuntui, ettei tuo ollut Deidaran tärkein kysymys. Jostain oli kuitenkin lähdettävä liikkeelle. Purin huultani ja pohdin vastausta. Päädyin rehellisyyden kannalle. Voisin aivan hyvin puhua totta niin kauan kuin se olisi turvallista.
”En aio. Liityin Akatsukiin, en ala harventaa rivejämme omatoimisesti”, tuhahdin.
”Se takaisi sinulle kunnollisen paikan. Nyt olet pelkkä oppilas”, Deidara huomautti.
”En kykenisi voittamaan Itachia. Me tiedämme sen kumpikin yhtä hyvin. Vai haluatko, että yritän?” kivahdin kiukkuisemmin kuin olin tarkoittanut.

Deidaran toinen käsi nojautui vasten seinää hyvin lähelle päätäni. Vilkaisin sitä nopeasti. Mies oli siirtynyt vain puoli askelta, mutta minusta tuntui, että hän oli aivan liian lähellä.
”En”, hän vastasi.
”Arvasin, että heittäydyt herkistelemään”, heitin. Toinen käsi ilmestyi pääni toiselle puolelle. Yrittikö hän säikytellä minua vai vain lähennellä?
”En sinnepäinkään”, mies tuhahti minulle. ”Mutta varo Itachia ja varo Kisamea vielä enemmän. En luottaisi siihen kaksikkoon pätkäkään.”
”Osaan pitää puoleni, kiitos vain”, hymähdin. Pohdin, pitäisikö minun yrittää livahtaa pois miehen käsien välistä, mutta jätin asian sikseen. Hän olisi luultavasti vain yrittänyt pysäyttää minut saman tien. Siitä olisi syntynyt meteliä ja joku olisi tullut katsomaan, mitä täällä tapahtui. Ja juuri nyt en halunnut kenenkään yllättävän meitä. Kaikkein vähiten Itachin, sillä tämä oli juuri sitä, miltä se näyttikin. En pystyisi selittämään sitä miehelle mitenkään.
”Et kykenisi voittamaan Itachia. Me tiedämme sen kumpikin yhtä hyvin”, Deidara siteerasi varsin osuvasti. Tuhahdin, mutten sanonut mitään.

Deidara siirsi toista kättään ja sipaisi poskeani sormellaan. Vatsassani muljahti kummallisesti. Tuollainen ei ollut hänen normaalia käytöstään. En voinut ymmärtää, mikä häntä riivasi. Hän ärsytti minua vähemmän ja oli enemmän herrasmies. Sellainen ei kuulunut käsikirjoitukseen.

”Mikä sinua riivaa?” kysyin tukahtuneesti.
”Sinä”, kuului vastaus, jota en olisi halunnut kuulla. Tajusin sen samalla hetkellä, kun sana karkasi miehen huulilta. Olisi ollut paljon helpompaa unohtaa fyysinen vetovoima, jos hän olisi käyttäytynyt kuin ääliö. Miksei hän voinut pysyä sopimuksessa? Kuka oli antanut luvan sooloiluun?

Yritin henkäistä syvään, mutten ehtinyt, sillä huulet painuivat vasten omiani. Kosketus aiheutti kummallisen säväyksen sisälläni. Ajatukset vain katosivat päästäni, kun kohotin käteni, tartuin Deidaran päähän ja vedin häntä lähemmäs itseäni. Suudelmassa oli jotain hyvin epätoivoista. Sivullisesta olisi luultavasti vaikuttanut sillä, että yritimme syödä toisemme.

Rintaani pusersi epämääräinen pelko siitä, ettemme enää kohtaisi. Pelko sai minut ripustautumaan mieheen tiukemmin kuin koskaan. Tällä kertaa kilpailuasetelma oli poissa väliltämme. Minä antauduin ehdoitta, enkä todellakaan tiennyt, mikä piru minua riivasi.