Kiistän negatiiviset tunteet rakasta uhriani kohtaan jo tässä vaiheessa.

"Puhe"
'Ajatus'
******
Takauma
******
Lisäksi kursiivia ilmenee ficissä muutenkin kuin ajatuksissa, kiinnittäkää silloin huomiota lainausmerkkeihin tai niiden puuttumiseen.
Kiitti, kuitti ja nauttikaa (:
-------------------------------------------------------------------------------------


Yö on raakuutta.
Yö on liukkaita sanoja liukkaammalta kieleltä.
Yö kertoo usein meille vastauksen, yö puhuu taukoamatta ja näyttää ratkaisun, pakotien.
Yö on hiljaa siellä minne vapaus kahlittiin.

***
”Ai”, kuului sähähdys, kuin käärmeen kielen piiskaus käytävän pimeydessä, ”missä olet, lemmikkini?”
Äänensävy teki kysymyksestä käskyn, joka sai mustien, lyhyiden hiusten peittämän pään painumaan alas. Kaksi jalkaa kantoi pojan tätä kysyneen eteen.
”Orochimaru-sama?”
Pojan ääntä ei voinut verrata edes kuiskaukseen. Haluttomuus tehdä väärin isäntänsä edessä sai tämän, lemmikin, pidättämään ääntään, joka joskus oli soinut kuuluvassa duurissa ja olemaan kohdistamatta vihreiden silmiensä ennen niin tarkkailevaa katsetta mihinkään lukuun ottamatta lattialaattojen välisiä rakoja. Ne olivat kummasti alkaneet kiinnostaa poikaa sen jälkeen kun hänestä oli tullut esine. Lemmikki.
Kauankohan niistäkin oli jo kulunut aikaa, vapauden viime hetkistä?
Kaksi vuotta? Kuusi? Ihmisikä?

Mies oli metrin päässä pojasta, ja hänen valkealta kädeltään vei vain sekunnin murto-osan verran aikaa saavuttaa sinetti pojan kaulassa, ehkä viisi senttiä korvan alla. Poika värähti.
'Kosketus, kosketus, kosketus', jankutti ääni hänen päässään, mutta sillä äänellä ei enää ollut sävyä, ei mitään reagoinnin oletusarvoa kun tuo nimenomainen mies kosketti hänen kaulaansa.
Ehkä hän värähti lievästä kivusta, kun miehen sormet lipuivat kaikkien niiden muiden merkkien ja mustelmien yli, joita pojan kaulaan oli lukuisien öiden seurauksena painunut.
Ehkä hän värähti kauhusta, pelosta, ehkä.
Ehkä se värähdys oli vain kosketuksen kaipuuta.
Ehkä.

”Miyabi, Miyabi”, mies toisteli, alkaen nyt kierrellä poikaa kuin parastakin saalista, ”vai pitäisikö minun sanoa Ai?” hän virnuili ja nuolaisi huuliaan pitkällä kielellään. Tuon kielen näkeminenkin sai kylmät väreet kulkemaan pojan selkäpiitä pitkin, häntä pyörrytti, oksetti, inhotti.
Kiihotti.

Mustatukkainen mies naulitsi keltaisen katseensa pojan sukupuolettomaan vartaloon ennen kuin tarttui kiinni tämän epätavallisen kaarevista lanteista, ”Et ole enää niin... Pehmeä...”
Mies naurahti kolkosti, pakottaen pojan sitten selkä vasten seinää. Valkea käsi lipui alemmas, alemmas, alemmas merkittyä vartaloa, saavuttaen lopulta lannevaatteen rajan. Poika värähteli kylmästä siihen asti, kunnes sai reagointiinsa muun syyn.
Orochimaru naurahti entistä kylmemmin tanssittaessaan sormiaan pojan etumuksella ja katsellessaan tämän reaktioita tarkasti. Jokainen tummanruskean kulmakarvan värähdys, inahdus, pilkahdus silmissä jäi hänen tutkaansa. Hän tunsi pikku Miyabinsa, lemmikkinsä, Ai-chaninsa täydellisesti. Kun vihreiden silmien avuton katse sai pienen kipinän keskelleen, tiesi Orochimaru tarttua lemmikkinsä jäseneen.
Oikein, taas. Poika pyristeli vastaan enää heikosti, jokainen paikkansa vähintään kerran murskattu. Herkät kylkiluut, jalat, iho, selkä, kasvot, päänahka.
Herkkä etumus miehen sadistisissa käsissä.
Naarmut, mustelmat, jokainen niistä nautti kierosti miehen sormien leikittelystä, ja kun hän puristi, veti, karkasi pojan huulilta yksinäinen voihkaisu.
”Annnh!”
Anova katse suuntautui keltaisiin silmiin.
'Lisää, lisää, anna minulle lisää. Ota minua lisää.'
”Mitä, mitä, pikkuiseni?” mies ivasi, ”Eikö se enää”, hänen huulensa painuivat pojan korvalle, ”inhota sinua? Kuvota?”
Hän jatkoi lemmikkinsä hyväilemistä, kuunnellen voitonjanoisena tämän inahteluja.
Kiihottuessaan jatkuvasti enemmän lemmikkinsä hyväilemisestä Orochimaru kaappasi pojan käden omaansa ja painoi sen kovaa jäsentään vasten.
”Riisu minut, Miyabi. Riisu.”

Poika henkäisi.
’Riisu minut’, hän ajatteli miehen sanoja, ’Riisu.’
Ei hänen isäntänsä koskaan halunnut pojan riisuvan häntä.
Hänen isäntänsä halusi heti, kivuliaasti, nopeasti, usein asennoin rikkoa lemmikkiään vielä hieman lisää.
Poika sävähti kylmästä, miltei peläten paljastaa valkean, sairaan, alastoman vartalon eteensä, mutta tuntiessaan kynsien puristuvan vielä arkojen kylkiluittensa päälle, hän alkoi henkeä tiheästi haukkoen avata isäntänsä valkeaa asua.
Rusetti, nauha pois, takki auki.
”Loputkin”, mies käski, nyt äänensä kieron sijasta täysin värittömänä, kylmänä, käskevänä. Miyabi ei voinut kuin laskeutua isännän jalkojen juureen ja ottaa kengät ja housut pois.
”Isäntä”, poika äännähti, jälleen kuiskaustakin matalammalla äänellä, ”te olette kovin vähin pukein. Eikö teidän ole...”
”Annoinko luvan puhua?!” mies ärähti ja läimäisi poikaa niskaan, paiskaten tämän jalkojensa juureen.
Miyabi tiesi kyllä, ettei hänen olisi kannattanut sanoa sanaakaan.

”Olet aina ollut hieman jääräpäinen... Tiedät kyllä, mitä mieltä minä olen siitä.”
Miehen äänessä ei ollut lempeyden häivääkään, kun hänen kätensä venyi taas ottamaan kiinni pojan niskasta ja vetämään sen ylemmäs.
Poika katsoi silmät selällään miehen kovettunutta jäsentä, saattoi miltei tuntea sen sykkivän.
”Ei... E-ei... E...”
***

Yö voi olla hiljaa, mutta sen kyynel puhuu kaiken elävän kieltä. Kuolleen kieltä yön kyyneleetkään eivät taida - sen taitaa vain kyynel, joka on rikkoutuneesta rakkaudesta siinnyt.

Sellainen kyynel kimalsi Miyabin poskella, kun tuo päivä tasan vuosi takaperin tuli hänen mieleensä tapahtumineen, uudelleen, uudelleen, uudelleen ja uudelleen, kuin joku sairas jumalolento olisi leikkinyt hänen mielellään, toistanut samaa päivää, tapahtumia, tunteita perä perään kunnes poika tulisi hulluksi.

Miyabi säpsähti vainoharhaisena mietteistään kuullessaan askelten lähenevän käytävällä. Hän koetti olla pieni, vähäpukeinen pallo erään huoneen nurkassa, kun tasainen askellus kuului aina vain lähempää ja lähempää.
Askel. Askel. Askel. Muutama sekunti taukoa, taas askel. Toinen askel.
Kolmannen askeleen sijaan poika nostettiin niskasta pystyasentoon.

”Miyabi...” miehen naistooninen ääni oli yhtä kieronkuuloinen kuin aina ennenkin, nyt se vain vihalla maustettuna tunkeutui särisevänä riitasointuna pojan korviin, aiheuttaen kylmiä väreitä hänen selkäpiissään.
”Mokoma karkulainen. Nämä vuodet ovat olleet kohdallasi puhdasta ajanhukkaa”, mies saarnasi, kohottaen mustatukkaisen lemmikkinsä leukaa hitaasti, kuin valmiina viiltämään tältä kurkun auki.
Miehen keltaiset käärmeensilmät laajenivat hänen katsoessaan Miyabia tämän sieviin, viattomiin, mutta kuitenkin jollakin tahrittuihin vihreisiin silmiin.

’Puhdasta ajanhukkaa’ kaikui pojan pääkopassa moniäänisenä mantrana hänen taistellessaan kyyneleitä vastaan. Valvotuista öistä ja kivusta mustat silmänaluset tai itkusta punaiset silmänvalkuaiset olivat toisarvoisia Orochimarulle; hän välitti vain lemmikkinsä virheettömästä iiriksestä, joka ei enää ollut virheetön.

Se oli tahrittu kuolleiden kielellä, siinä oli särkyneen sydämen siemen.

Mies asteli viileästi seinälle ja tarttui nahkaiseen ruoskaan. Hän siveli sitä julma ilme sairaalloisen valkeilla, kapeilla kasvoillaan ja hänen hiustensa kiiltävä musta toistui nyt ilmassa, kun ohut ruoska sivalsi tiensä kolkon ilman halki poloisen Ai-chanin jo useaan kertaan merkittyyn selkään.


Viimeisen iskun tullessa poika tunsi selkänahkansa repeytyvän, lähtevän irti, tuhannen piikin painuvan lihaansa, sinettinsä palavan, hiustensa tulevan revityiksi irti yhtenä tukkona… Se oli kuin voimakas orgasmi, hetkellinen, kokonaisvaltainen tila, mutta täysin päinvastainen. Antiorgasmi. Kipu. Kipu, kipu, kipu, kipu, kipu, kipu.
Hän taisi lentää selälleen. Hän taisi avata haaransa. Hän taisi nähdä miehen lähestyvän, tulevan hänen jalkojensa väliin. Hän taisi vaikeroida hiljaa, katsoa miestä anovasti silmiin. Taisi. Taisi, taisi.

”Voi Ai-chan”, mies puhutteli poikaa miltei pehmeästi, ”sinä olet aina niin kaunis kärsimyksen jälkeen.”
Mies suuteli lemmikkinsä pureskeltuja, rohtuneita, vaaleita huulia, pitäen tämän leukaa pystyssä, syvästi, livuttaen pikku hiljaa kielensä tämän huulien väliin. Valkea käsi lipui paljaalle selälle, ottaen verta, hieroen sitä hänen sisäänkäynnilleen. Poika ei tiennyt, kestäisikö enää, mutta eihän mies tainnut välittää.
Huolimatta siitä, miten mies häntä suuteli ja kosketteli työntyessään sisään, poika ei pystynyt päästämään ulos kuin vaimean inahduksen. Jokainen liike oli kuin puuroa, jotain saavuttamatonta, tunteet karkasivat häneltä jonnekin kivun ja sitä seuraavan turtumuksen porttien taa. Nuo portit kuitenkin raottuivat vähän miehen alkaessa hivellä hänen jäsentään ja nopeuttaessa liikkeitään. Pojan silmät olivat puoliksi auki, hän haukkoi henkeä, voihkaisi, kun jaksoi kurottaa tarpeeksi korkealle saavuttaakseen tuntemukset, joita hänen mustatukkainen isäntänsä hänelle antoi.
Tahti kiihtyi, hengitys kiihtyi, tasaantui taas. Poika oli tainnut tulla. Hän laski katseensa nähdäkseen omat tahransa miehen valkealla vatsalla.
Hän oli tuntenut jotain, kyllä.
Hän oli nauttinut, kyllä.
Hän oli miellyttänyt isäntäänsä muistamatta itse mitään edes seuraavien sekuntien aikana.

Orochimaru lahjoitti lemmikilleen viimeisen virneen ja hymyn sekaisen ilmeen. Verkkaan hän painautui lähemmäs, painoi huulensa pojan korvaan ja kuin viileä tuuli humisivat hänen sanansa pojan korvissa läpi seuraavien tuntien, öiden, viikkojen, kuukausien, rakastelujen, raiskauksien, ikuisuuksien. Ne sanat olivat kauneinta, mitä hänelle oli koskaan, ikinä sanottu. Ne sanat olivat kuin viimeinen malja, myrkkyruiske, makea kuolema.

Hän kuiskasi: ”Hyvää syntymäpäivää, Ai-chan.”


Hyvää syntymäpäivää.