Hämyinen perjantai-ilta on aivan samanlainen kuin muutkin illat alakulttuurin kahviloissa. Musiikki soljuu rauhallisena korviin, syöpyy tajuntaan ja sivutuotteena tullut yleinen ärtymys seikoittuu tupakansavuun ja alkoholin löyhkään.
Lopulta on mahdoton erottaa, mikä osa ilmasta kattaa päihdyttävän tuoksun ja mikä osa on omasta päästä tullutta abstraktia tunnesekoitetta leijumassa ilman tylsässä konkretiassa.
Sen voi erottaa siitä, että se käy vain päähän.

Paitsi että enhän minä tänä iltana enää haistakaan ja pääni on kipeä ja turvoksissa. Hajuista ja aistimuksista vai henkisestä hajoamisesta, en osaa enää erottaa sitä.
Ehkä olen vain tihrustanut viinatahroin koristeltua paperiani liian pitkään, ehkä olen nähnyt liiaksi kun ihmiset kahvilassa juovat, naivat, naivat ja juovat lisää. Juovat ja naivat ja tulevat huomenna uudestaan itkemään kun eilisilta on mielessä yhtä kirkkaana kuin minun lasini pöydällä.
Ja se lasi on jo nyt sameana useista eri alkoholisekoituksista, joku kaatoi kännissä siihen appelsiinimehua ja hedelmäliha jäi tahmeiksi klönteiksi pinnalle, joka on joskus varmaan ollut sileä.

Nojaan poskeani pöytään enkä näe sinun tuloasi lasin läpi. Helvetin mehu, pilasit minun iltani päihteissä. Lisäksi maistut pahalta kun sinuun sekoittaa vodkaa.

”Mitä helvettiä sä täällä koomaat, baarimikko?”
”Luotaan mun tajuntaa.”

Sinä hymähdät vastaukselleni niin kuin aina teet kun puhun sinulle humalassa. Tai oikeastaan selvänäkin. Humala on minulle vain tekosyy puhua typeriä.
Muistan, kun kerran sanoit, etten minä koskaan puhu typeriä, kun makasimme vierekkäin kahvilan ullakolla minun patjallani, katsoimme kattoikkunan lasin läpi tähtiä ja minä ”luotasin tajuntaani” sinulle jälleen, hetkeen sopivalla tai sopimattomalla tavalla. Tavat eivät sovi minun pirtaani, etkä sinäkään tunnu välittävän vaikka näyttäisin kahvilalle persettäni ja käskisin tunkemaan sinne kaljapulloja. Viinipulloja minä en sinne ikinä ottaisi, se on jotain niin helvetin fiiniä että repisin heti sen jälkeen persnahkani paljain käsin irti.

Sinä varmaan vain hymähtäisit, veisit minut ullakolle ja nostaisit vasten lasia ja sanoisit, että minä olen kaunis kun yötaivas luo staattisuudessaan kontrastia minun eläväiseen olemukseeni.

Sitten sinä suutelisit minua ja vetäisit syliin, minä ottaisin pitkät hiuksesi käsiini niin kuin sinä ottaisit minun lyhyeni, mutta vain toiseen käteen, toisella sinä menisit paitani alle ja hieroisit rintakehääni, nännejäni, kunnes minä voihkaisisin suudelmaan ja sinä ottaisit minut osaksi valkoista katsettasi.

Minä vetäisin sinulta paidan päältä.

Me suutelisimme taas, rajusti, sinä painaisit minut vasten suurta peiliä, joka nojaa yllättävän vankkana pylvääseen ja joka ei mene koskaan rikki.

Meillä ei pian olisi enää vaatteita päällä ja minun päähäni ei koskisi, siihen ei koskaan koske, kun sinä haluat tunkea itsesi sisääni ja tehdä minusta lämpimän ja haavoittuvan, nauttia siitä ja olla välittämättä paskaakaan siitä, kuulevatko ne likaiset alakerran ihmiset viinapaukkuineen mitä me teemme heidän turvonneiden päidensä yläpuolella.

Sitten sinä tekisit sen, lämmittäisit minua sisältä ja tunkisit sen syvemmälle, haluaisit minua ja välttäisit sanoja, ne pilaisivat kokonaisuutemme, yhtenäisyytemme, rakastelun vasten sitä pylvään tukemaa peiliä.

Siinä peilissä on vieläkin sinun nesteesi, minä en pese niitä ikinä pois, minä katson niitä kuin rakkaudesta seonnut, ehkä minä olen rakkaudesta seonnut, mutta ihminen on onnellinen silloin, kun se ei kysele itseltään, onko, ja seonnut ihminen ei paljon turhia kysele.

Jos minä olen seonnut, minä haluan olla aina seonnut ja sinun sylissäsi, tuntea kun kätesi puristavat reisiäni kun tahtisi kiihtyy, tuntea sinun hikisen rintasi omaani vasten, hieroa hikistä niskaasi ja päänahkaasi, nuolla kaulaasi ja korviasi kun se tekee sinut niin hulluksi.

Kun minä teen sinut hulluksi, meillä on kaikki, mitä tarvitsemme ollaksemme ihmisiä.

Sinun nesteesi tulee taas minun sisääni, osa roiskahtaa peiliin. Olen onnellinen kun saan taas lisää syitä seota aina kun vilkaisenkaan suureen peiliini, joka ei mene koskaan rikki.

Sinä laukeat aina niin rajusti minuun. Sinä sanot, ettet koskaan ennen ole tullut niin kovaa, että jalkasi pettävät ja meidän tornimme romahtaa, me romahdamme sylikkäin lattialle peilin ääreen, nojaamme toisiimme ja sinä sanot että minä olen kamalan kaunis.

Minä vedän hiukset kasvoiltasi ja hymyilen, sanon, että ihminen on aina kaunis kun sen rinnastaa johonkin niin karuun ja koruttomaan kuin ikivanhaan peiliin meidän takanamme.
Sitten sinä hymyilet ja suutelet minua taas, sinä näytät niin onnelliselta ja saatat itkeä siinä kun katsot minun silmiini ja hoet vain, että ne ovat niin siniset niin siniset niin siniset.

Minä tiedän, että ne ovat niin siniset.

Me voimme jäädä nukkumaan siihen vasten peiliä, tai sinä voit kantaa minut sänkyyn kun jalkasi palaavat taas eloon. Sinä voit kuiskailla minulle kaikkea kaunista, se ei ole koskaan kliseistä, minä en koskaan turru siihen. Minä en koskaan turru siihen kun sinä olet lähellä ja lämmin, minä en koskaan turru katsomaan sinua, kun nukut ja olet rauhallinen ja sinun kätesi eksyy minun alastomuuteni ympärille.

Minä hyväilen aina itseäni kun näen sinut siinä, varon etten päästä ääntä, saan suloisia orgasmeja kun katson sinua, sinä kiihotat minua silloinkin kun olet haavoittuvimmillasi, unessa, et tee mitään etkä sano, olet vain minussa kiinni ja minä olen sinun.

Nyt sinä et ole lähellä.
Sinä katselet minua hetken tiskin toiselta puolelta, sanot jotain, en välitä mitä, välitän vain siitä, että sinä lähdet pois kahvilasta.

Sinä lähdet ja minun pääni on taas turvonnut, minun niin siniset silmäni menettävät kirkkautensa kyynelille ja minun peilissäni on särö.

Mutta minä en ikinä itke kun katson ihmisten rappiota. Eivät ne ole enää ihmisiä, ne ovat likaisia rottia, kujalle kuseksijoita, sukurutsareita, nekrofiilejä, kannibaaleja. Likaa nurkassa. Paskaa seinillä.

Ne likaiset rotat kahvilan nurkassa.