Pimeää joka puolella. En näe ketään. Olen painajaisessani, koska pelkään pimeää niin paljon. Olen sokea varmaan ikuisesti. Olisi ihme, jos näkisin taas.
- Hinata olethan kunnossa? Neji kysyi huolestuneena. Nyökkäsin hieman, mutta en kuitenkaan sanonut mitään sillä viikolla. Halusin olla yksin, en tarvinnut ketään. Tiesin, että elämäni muuttuu. Minun mielestä aivan liikaa, mutta haluaisin hyväksyä sen asia. Kuulen, kun Neji lähtee huoneesta ja laittaa oven kiinni perässään. Nousen sängyltäni ja tunnustelen missä seinät on. Hyvä, että siivosin huoneeni pari päivää sitten. Ennen kuin tulin sokeaksi. Vain perheeni tietää tästä, mutta kerron huomenna muille ystävilleni. Osun taas pöytääni ja valitan hieman ääneen.
-Jo kymmenes kerta… sanoin ja löysin viimein ikkunan. Aukaisin ja tunsin sen viileyden. Talvi oli jo lopuillaan ja pakkanen oli jo menossa lämpimään ilmaan.

En edes tiedä enää mitä vaatteita laitan huomenna päälle. Olen jo valmiiksi tunnustellut vaatteita, että muistaisin niiden värit ja minkä näköinen asuste on. Kuulin, kun ovi avattiin.
- Niin? kysyin ja odotin, kuka olisi itse vastaaja. Vastausta ei kuulunut heti, vaan kuului huokaisu. Laitoin ikkunan kiinni ja taas tunnustelin seiniä ja lopulta löysin keppini. Se oli suuri apu minulle viime aikoina. Aluksi oli hieman vaikeaa, mutta se on tullut helpommaksi.
- Ruoka on valmista isosisko. Hanabi sanoi ja odotti ovella minua. Nyökkäsin ja pääsin turvallisesti keittiöön.

Kuulin perheeni kaikki keskustelut ruokailun aikana. Taas kyseltiin miten päivä meni ja mitä opitte tänä päivänä.
- Miten sinun päivä on mennyt? isäni kysyi yhtäkkiä. Yllätyin ja pudotin haarukkani lattialle. Tunsin poskieni kuumottavan ja pian tunnustelin lattiaa ja löysin haarukkani.
- Ihan hyvin. En törmäile enää paljoa mihinkään… sanoin ja otin keppini penkin viereltä. Kiitin päivällisestä ja menin lukemaan kirjaa, mutta ei ihan tavallista kirjaa. Se oli pistekirjoitusta. Täällä oli käynyt opettajani ja oli opettanut minulle sen kirjoituksen lukemista. Luin ääneen kirjoitusta hiljaa omassa huoneessani, mutta välillä se meni hieman epäselväksi. Oveeni koputettiin ja lopetin lukemisen. Käännyin vaistomaisesti äänen suuntaan.
- Voit tulla… sanoin ja kuulin, kun ovi avattiin.
- Miten voit? tunnistin äänen. Se oli Kiban. Hymyilin hieman ja tunsin poskieni kuumottavan. Hän on hyvä ystäväni jo ala-asteelta lähtien. Muistan vieläkin sen päivän, vaikka olenkin jo 15 vuotias. Vain Kiba oli ainoa ystäväni, joka tiesi, että menin sokeaksi. Olin aamulla löytänyt hiusharjani ja olin laittanut hiukset kauniisti. Ainakin pikkusiskoni väitti niin. Toivottavasti hän ei valehdellut minulle, muuten olen nolannut itseni.
- Vaihdoit hius tyyliäsi. Kiba sanoi ja tunsin penkilleni saakka sen ilon. Nyökkäsin ja käännyin taas lukemaan kirjaani.

Kiba tuli viereeni ja tunsin hänen hengityksensä lähelläni.
- Osaatko lukea tuota kirjoitusta? poika kysyi uteliaana.
- No en ihan täydellisesti, mutta olen jo oppinut… sanoin ja punastuin hieman. Ennen olin punastunut poikien lähellä, mutta Kiban lähellä en ollut niin ujo. Olin välillä puheliaampi ja olin hänen seurassaan mieluusti. Uskollinen ystävä jo monen vuoden ajan. Kiban perhe omisti kennelin ja olen myös nähnyt hänen koiransa Akamarun. Valkoinen turkki ja oli muutenkin söpö koira.
- Muuten, mitä Akamarulle kuuluu? kysyin ja laitoin kirjan kiinni.
- Hyvin se voi.  Kiba vastasi ja pian hän halasi minua. Punastuin välittömästi ja änkytin jotain epäselvää. Pian hänen halaus loppui ja hän lähti huoneestani. Päiväni on ollut tähän asti erikoinen. Kunpa kukaan ei vain sääli minua liikaa. En halua, että muut alkavat palvoa minua. Kyllä minä osaan pitää huolen itsestäni. Toivottavasti.


Taas otan keppini vierestäni ja varon esineitä, vaikka osuin niihin pari kertaa. Onhan se alussa vaikeaa, mutta lähden huomenna kouluun. Isäni olisi halunnut viedä minut erään kylään, mutta koulussani on luokka. Siellä opetetaan kuuroja ja sokeita. Hyvä, ettei minun tarvinnut erota kavereistani.
- Oletko vielä hereillä? Hanabi kysyi ovelta ujona. Hänen äänensävystään kuuli sen heti. Nyökkäsin ja istuin sängylleni. Kuulin, kun pikkusiskoni avasi ikkunan ja sitten istui viereeni. Hanabi on hyvin itsevarma, mutta nyt se tuntuu erilaiselta. Ikkunasta tuli viileä ilmaa huoneeseeni, mutta se on hyvä. Tunkkainen ilma ei tehnyt minulle hyvää.
- Miten päiväsi on mennyt? kysyin ja hymyilin sitä lempeää hymyäni.
-  Ihan hyvin… Hanabi sanoi ja hänen äänensävy oli muuttunut surulliseksi. Hän itki nyt, tiesin sen varmasti. En ehkä nähnyt häntä, mutta vaistoni ei ole kadonnut. Halasin pikkusiskoani ja silitin hänen hiuksiaan. Tummanruskeat hiukset olivat suorat, kuten minullakin. Meillä oli tosin eri hiusväri. Minulla tummanliila ja hänellä ruskeat. Silmien väri oli sama, nimittäin valkoinen.

Kello on varmaan jo kaksi yöllä. En saanut unta, koska minua vaivasi Kiban ja Hanabin käytös tänään. Aukaisin silmäni ja odotin, että näkisin. Kuitenkin vain pelkkää pimeää. Olisi turhaa laittaa yövalo päälle, mutta se on tullut tavaksi. Aina yöllä heräsin ja minä pelkäsin pimeää todella paljon. Nyt se on muuttunut. En pelkää sitä ollenkaan. Käteni löysi viimein johdon ja napsautin valon päälle. Harmillista, mutta sitä valoa en nähnyt. Nyt käteni osui kännykkääni. Olin jo valmiina lähettämään Kiballe tekstiviestiä, mutta pian huomasin, etten voinut kirjoittaa.
- Tämäkin vielä… sanoin pettyneenä ja laskin puhelimen viereeni.

En edelleenkään saanut nukuttua ja arvelin kellon olevan jo neljä. Ärsyttävää, kun ei edes nähnyt kelloa. Nousin ylös ja taas keppini odotti urhollisesti, että ottaisin sen mukaani. Tietenkin pian löysin sen ja lähdin kävelemään ympäri huonettani. Viimein löysin oveni ja lähdin kävelemään kohti keittiötä. Huoneeni oli melkein vieretysten keittiön kanssa. Nyt käteni löysi tuolin ja istahdin siihen.
- Olet jo hereillä Hinata-sama. Neji sanoi läheltäni ja hymyilin. Hän antoi lasin käteeni ja join.
Se oli lämmintä kaakaota. Hymyilin entistä leveämmin. Neji oli aamuvirkku ja en ole koskaan ollut hänen kanssaan yhtä aikaa hereillä. Neji kävelee vierestäni ja laittaa radion soimaan hiljaa. Juuri alkoi laulu, jonka olin kuullut viimeksi diskossa. Hitaat olivat menossa ja tytöt tanssivat hitaita. Pojat eivät oikein innostunut siitä, mutta meillä oli hauskaa porukalla. Ilta oli alkanut todella tylsästi silloin. Kukaan ei uskaltanut tanssia, jolloin Sakura ja Ino pistivät toimeksi. Ino haki Kiban ja Sakura haki minut. Kiba ja minä olimme ihan pihalla koko hommasta. Pian olimme kaksistaan tanssilavalla ja kaikki katsoivat meitä hymyilen. Kiba katsoi hieman minua punastuen ja minä odotin hyvää hetkeä ja se tulikin pian. Aloin tanssimaan ja poika oli ällistynyt minun itsevarmuudestani. Hän alkoi hetken päästä myös tanssimaan. Kaikki hmyyilivät ja pian kaikki pitivät hauskaa.


Laulu loppui ja minä aukaisin silmäni. Pelkkää pimeää, kuten ajattelinkin.
- Kello on nyt seitsemän Hinata. Neji sanoi ja kuulin, kun hän istui viereeni. Oliko se jo niin paljon. Minun pitäisi etsiä vaatteeni ja pakata koululaukkuni. Vain penaali ja kirja, jossa oli pistekirjoitusta. Nousin penkiltä ja käteni tunnusteli seiniä.
- Tarvitko apua? Neji kysyi huolestuneena.
- En. sanoin ja jatkoin huoneeseeni. Ovi aukeni ja etsin vaatekaappini. Tunnustelin vaatteita ja löysin farkkuni ja tummansinisen t-paitani. Oikeastaan en ollut varma, oliko arvaukseni mennyt oikein. En oikeastaan välittänyt, joten aloin pukemaan. Olin jo pian pukenut vaatteeni ja nyt oveni aukeni.
- Sinulla on paita väärinpäin. äitini sanoi ja naurahti hieman. Nolostuin ja riisuin paitani äkkiä ja laitoin sen oikeinpäin. Nyt äitini käveli eteeni ja harjasi hiukseni. Ne oli hieman takussa, joten se sattui hieman. Pian etsin reppuni ja löysin pian kirjanikin. Olin valmis lähtemään koululle ja odotin innolla näkeväni kaverini. Taas ajattelin näin! En saa, minä en näe nyt vähään aikaan. Haluaisin nähdä muut, mutta siihen voi kestää. Ei ole varmaa,  että näkisin uudestaan. Kuitenkin lääkäri oli sanonut, että voisin nähdä. Hymähdin silloin ja olin suruissani loppupäivän ja olen vieläkin hieman suruissani. Kävelin ovelle ja laitoin kenkäni jalkaan. Takin kanssa oli ongelmia hetken aikaa, mutta Hanabi auttoi.
- Vien sinut autolla kouluun. Isäni sanoi ja avasi oven minulle. Kävelin ulos ja ilma oli lauhtunut. Menin kyykkyyn ja kokeilin lunta. Se oli jo melkein sulanut. Hymyilin ja isäni käveli vieressäni ja aukaisi auton oven minulle.


Olin jo pian koulun pihalla ja kuulin oppilaitten puheet. Tunsin isäni kävelevän vierelläni ja otin keppini esille. Nyt puheet päättyivät ja tunsin oloni hieman epämukavaksi. En halunnut, että koko koulu katsoisi minua.
- Moi Hinata! Kiba sanoi ja nosti minut hänen syliinsä. Naurahdin ja pian hän laski minut. Kiba kuiskasi äkkiä, että minun isäni katsoi häntä hieman vihaisesti.
- Se on ihan tavallista. sanoin ja naurahdin taas. Epämukava olo haihtui ja pian oloni oli oikein virkeä. Se varmaan johtui Kibasta. Hänen nauru ja puheet naurattivat minua. Minun ilopilleri olen sanonut joskus, mutta pian kaaduin.
- Oletko kunnossa?! Kiba kysyi järkyttyneenä ja nosti minut äkkiä ylös. Hän ojensi keppini käteeni ja vei minut luokkaani. Uuteen ja ihan vieraaseen. Tämä on elämäni varmaan ikuisesti.
- Vai onko? sanoin ääneen ja tunsin, kun Kiba katsoi minua hieman oudosti.