I've never felt so alone in my life
As I drank from a cup which was counting my time
There's a poison drop in this cup of Man
To drink it is to follow the left hand path


(Nightwish-Bless the child)


Seisoin suuren ja upean valtaistuimen edessä ja koetin olla mahdollisimman tyyni, sillä siinä istuva mies tutkaili minua katseellaan epäilevästi. Hänen harmaat silmänsä vaelsivat silmistäni vartalooni ja sitten taas kasvoihini ja hän huokaisi ärtyneesti. Minä tiesin kyllä miksi. En miellyttänyt häntä juuri nyt. Syy siihen oli se, etten antanut hänen koskettaa minua, enkä antaisi koskaan. Hän tiesi sen, mutta ei suostunut myöntämään sitä millään.

”Rena… olen hyvin pettynyt sinuun,” mies sanoi ja katsoi minua melkein vihaisena. Minä katsoin häntä vain silmiin. En voinut vastata siihen mitään. Kukapa voisi? Harmaat silmät katsoivat minua ärsyyntyneinä ja odottivat selvästikin minun vastaavan.

Vedin syvää henkeä ennen kuin katsoin kylmän tyynesti Korazoon, viralliseen herraani, mieheen, joka minut omisti.

”Olen pahoillani, Korazo-sama, mutta en voi antaa itseäni teille. Teidän täytyy etsiä joku muu korvaamaan minut,” vastasin rauhallisella äänellä ja odotin saman tien vihaista vastausta, jonka myös sain. Silti en kyennyt pelkäämään häntä.

Hän tiesi itsekin, ettei minun kanssani kannattanut ruveta riitelemään ja taistelemaan. Olin häntä vahvempi ja silti hänen vankinsa.

”Minä valitsin sinut jo kauan sitten. Sinä et voi paeta enää kohtaloasi, Rena. Minä odotin että kasvaisit naiseksi, ennen kuin sinusta tulisi osa minua. Sitä ennen pidin sinusta huolta kuin omasta tyttärestäni…” Korazo puhui tyynesti, mutta kuulin tyytymättömyyden ja raivon hänen äänestään. Ne olivat kumpikin peräisin minusta, mutta en tuntenut minkäänlaista huonoa omatuntoa.

”Et sinä kohdellut minua kuin tytärtäsi. Sinä kohtelit minua kuin orjaa ja kuin arvokasta eläintä, josta kasvaa jonain päivänä aikuinen ja vahva sellainen,” totesin ja loin ilmeettömän katseen miehen harmaisiin silmiin. Hänen otsalleen ilmestyi lisää närkästymisestä kertovia ryppyjä. Täydellistä. Halusin suututtaa hänet, vaikka tiesin sen olevan hengenvaarallista. Mutta minulle se ei ollut. Se siitä tekikin niin tyydyttävää.

”Rena, älä puhu minulle tuolla tavoin. Olen ollut sinulle hyvä isähahmo jo monta vuotta, mutta nyt on muutoksen aika. Sinusta on tullut hyvin kaunis ja voimakas nuori nainen… nainen, jollaisen minä tarvitsen vaimokseni,” Korazo kuiskasi ja katsoi minua läpitunkevasti silmiin.

Normaali ihminen ei olisi voinut paeta hänen katsettaan, mutta minä pystyin ja olin kiitollinen siitä. Inhosin yli kaiken noita harmaita, ahneita ja kylmiä silmiä.

Katselin salin seinille mietteliäänä. En ollut koskaan pannut merkille, miten ruma sali oikeastaan oli. Se oli hyvin tummia sävyjä omaava ja jotenkin ahdistava. Olin katsellut sitä melkein 13 vuotta jo. Se oli aika jonka olin viettänyt tässä helvetillisessä vankilassani. Korazo tosissaan oli nauttinut kun oli saanut vietyä minut valtakuntaansa kun olin vasta 5-vuotias. Värisin inhosta kun vain ajattelinkin sitä aikaa elämässäni. Se oli jotain niin hirveää, etten halunnut edes ajatella sitä.

”Mitä sinä haluat, Korazo-sama?” kysyin hyytävällä äänellä, vaikka se oli turhaa. Tiesin nimittäin tasan tarkkaan mitä hän minusta halusi. Hän halusi ruumiini, hän halusi minun synnyttävän hänelle pojan. Pojan, joka jonain päivänä saisi samanlaisen vallan ja vastuun kuin Korazo nyt. Ajatus sai minut voimaan pahoin.

”Haluan sinut. Haluan sinut kokonaan ja haluan pojan, perillisen, jolla on yhtä upeat piirteet kuin sinulla ja joka perii valtakuntani,” Korazo vastasi lyhyesti ja katsoi minua tiiviisti silmillään.

En sanonut hetkeen mitään, mulkoilin häntä vain ja seisoin aloillani hievahtamatta. Tunsin raivon tulvivan ulos minusta ja vaati kaiken kärsivällisyyteni ja tahdonvoimani pitää se kurissa.

”Sinä olet nainen, Rena. Sinä olet minun omaisuuttani. Et voi tälle asialle yhtään mitään, et voi paeta edes kuolemalla kohtaloasi, enkä halua niin käyvän.” Korazo vaikeni ja odotti minun vastaavan, mutten ensin kyennyt siihen. Hän oli oikeassa. Minä olin nainen ja olin hänen omaisuuttaan, vaikken halunnut olla. Ja kaikki ainoastaan sen inhottavan sopimuksen takia…

”Saisinko lähteä, Korazo-sama? Minulla on vielä töitä jäljellä…” kysyin hyytävästi ja ääneni kuulosti samalla hyvin käheältä. Vastaukseksi sain vihaisen ja loukkaantuneen katseen. Tiesin kyllä miksi. En ollut antanut hänelle vastausta.

Vältin hänen sanojaan niin paljon kuin pystyin. Se tuntui tyhmältä vaikka olin hyvin voimakas. Olisin voinut tappaa hänet jos olisin halunnut. Mikä minua edes esti?

”Lähde, mutta muista sanani. Olet 18-vuotias ja se tarkoittaa sitä, että olet nyt aikuinen. En ole tästä lähin enää isäsi, vaan pian miehesi…” Korazo sanoi hitaasti ja tunsin sisuskalujeni puristuvan kasaan.

Käännyin ympäri ja seisoin hetken selin herraani päin… paskiaiseen päin. Tunsin vihan ottavan minusta vallan. Pahempi sille, itsehillintäni oli erinomainen.

”Minä en ole luvannut itseäni teille. Jos olisin, nukkuisin jo sängyssänne, välittämättä siitä olemmeko naimisissa vai emme,” sanoin ja lähdin sitten huoneesta.

Tunsin pistävän katseen selässäni, mutten välittänyt siitä. Tuntui siltä kuin olisin juuri poistunut oikeussalista, joka oli juuri tuominnut minut kuolemaan.

Kävelin omaan huoneeseeni ja suljin oven perässäni. Tunsin silti oloni turhautuneeksi ja hermostuneeksi, vaikka osasinkin kätkeä sen hyvin. Edes oma huoneeni ei saanut minua rauhoittumaan, päinvastoin. Se vain lisäsi ahdistustani. Ei se tosin ollut ihme, olihan huoneeni Korazon kartanossa, hienossa ja vanhassa talossa, jossa olin asunut jo 13 pitkää vuotta. Ei minulla ollut mitään taloa vastaan, mutta se vain sattui olemaan eniten inhoamani ihmisen hallussa ja se oli Hänen, kuten myös kaikki mikä oli sen sisällä.

Ajatus siitä sain minut raivostumaan ja heitin turhautuneena pöydälläni lepäävän kunai-veitsen puiseen seinään. Veitsi jäi kiinni seinään. Hymyilen itsekseni ja aloin sitten kävellä huoneessa edestakaisin. Tein niin aina kun olin vihainen. Se oli melko typerä tapa, josta en vain ollut päässyt eroon.

Vilkaisin kävellessäni peiliin sattumalta ja pysähdyin hetkeksi katsomaan kuvajaistani. Näin pölyisestä peilistä kasvot, joista suorastaan paistoi raivo ja suru. Siitä huolimatta kasvoni eivät olleet rumat, päinvastoin! Aina niinä kertoina kun liikuin kartanon ulkopuolella kylällä ja metsissä, sain kehuja sekä miehiltä että naisilta kauneudestani, enemmän ehkä kuitenkin miehiltä sillä naiset olivat minulle usein kateellisia ja puhuivat minusta pahaa pitkin katuja.

Myöskään se että olin ninja, ei auttanut asiaa. Olin ainut kunoichi koko alueella ja kylässä. Sen takia Korazo olikin niin ylpeä minusta ja puhui minusta leuhkien kaikille kuin olisin hänen uusi kilpahevosensa. En tuntenut itseäni koskaan ihmiseksi, kun olin hänen kartanossaan.

Vartaloni oli siro ja kaunis, kuten naisilla toivottiin olevan. Se johtui tosi myös rankasta harjoittelustani, jota kävin läpi joka päivä, sillä se kuului ninjana oloon. En saanut antaa kehoni laiskistua liikaa. Kasvoni olivat hyvin kalpeat, mutta hyvin sileät ja ne muistuttivat marmoria. Kasvoni eivät olleet koskaan lämpimät. Se oli osa kiroustani, joka minulle langetettiin vuosia sitten. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt minun punastuvan tai palelevan tai tuntevan kuumuutta. En voinut tuntea noita asioita.

Huuleni olivat vaaleanpunaiset ja kauniit sekä kulmakarvani olivat kauniisti kaartuvat ja mustat. En pitänyt silmistäni yhtään. Ne olivat suuret, kirkkaat ja turkoosin vihreät, eivätkä ne olleet sellaiset silmät, joita näki joka päivä. Ne eivät olleet ihmisen silmät ja siksi inhosinkin niitä.

Korazolla oli tapana sanoa, että minulla olikin seireenin silmät, jotka suorastaan houkuttelivat miehiä. Silloin minä yleensä heitin häneen vihaisen ja kylmän katseen ja poistuin paikalta.

Siirsin katseeni pois koristeellisesta peilistä ja katsoin huonettani. Vihasin sitä. Se oli kyllä iso ja hieno, mutta samalla se oli ahdistava vankila täynnä muistoja, joita en kyennyt unohtamaan. Halusin pois, mutta en voinut sille mitään, en ainakaan vielä. Mutta kyllä tulisi sekin päivä kun minä jättäisin kaiken tämän taakseni ja aloittaisin oman elämäni yksin, jossakin kaukana…

Vilkaisin peiliin jälleen ja tarkistin olinko liannut vaatteeni ollessani harjoittelemassa. En ollut. Minun ei siis tarvitsisi pesettää vaatteitani palvelijoilla tänään. Päälläni oleva tummansininen paita, jossa oli selän kohdalla korsetti, jonka hihojen leikkaukset olivat pitkät ja joka paljasti olkapääni, oli puhdas kuten aina ennenkin. Jalassani olivat lyhyet, mustat housut, jotka peittivät polveni juuri ja juuri ja ne myötäilivät tiukasti lanteitani ja takapuoltani. Näytin varmasti ihan prostituoidulta, mutta en jaksanut välittää siitä. Kylän ihmisten mielipiteet eivät olleet kiinnostaneet minua vähään aikaan.

Jalassani minulla olivat mustat ninjasandaalit. Ne olivat pysyneet hyvässä kunnossa jo pitkään.

En pitänyt korvakoruista tai muistakaan koruista juuri. Se johtui suurimmaksi osaksi siitä, että Korazo aina osteli niitä minulle. Yleensä heitin ne roskiin tai ulos ikkunasta. Joskus olin heittänyt hyvin kalliin sormuksen erään lammen pohjamutiin. Hakisin sen sieltä sitten kun tarvitsisin rahaa.

Vaikka inhosinkin koruja hyvin paljon, pidin yhtä korua aina kaulassani. Se oli ollut jo syntymästäni asti kaulassani. Korussa oli hopeinen ketju ja siinä oli riipuksena tummansininen kuvio, joka symboloi erästä pakana-uskontoa, johon koko sukuni oli kai kuulunut.

Uskonnon nimi oli Wicca. En muista koskaan tehneeni kyseisin uskontoon liittyen mitään erikoisia rituaaleja, mutta muistin silti sen tärkeimmän neuvon: Älä tee pahaa toiselle. En tiedä olinko jo rikkonut lakia ja silti kuljin symboli kaulassani kaikkialla. En vain voinut ottaa sitä pois kaulastani. Sitten olisin kieltänyt sen, kuka oikein olin todellisuudessa. Toisinaan puristin korua lujaa nyrkissäni ja vapisin.

Samalla hetkellä ovelta kuului hento koputus. Tunnistin koputuksen välittömästi. Se oli Natalie.

”Tule sisään, Natalie!” sanoin kovalla äänellä ja ovesta tuli varovasti sisään hento ja nuori tyttö, vasta 15-vuotias mutta silti vanhan ja kärsineen näköinen tyttö. Natalie.

”Anteeksi, Rena-san, mutta Korazo-samalla on teille asiaa,” hän kuiskasi sillä tavallisella, vapisevalla ja epävarmalla äänellä, jota olin kuunnellut jo vuoden. Miksi hän oli tuollainen raukka?

”Minua eivät kiinnosta hänen asiansa. Sano hänelle, että tulen huomenna kuulemaan hänen asiansa. Olen väsynyt harjoittelun jäljiltä,” vastasin hieman tylysti. Natalien alahuuli värisi ja hänen katseensa oli pelokas. Ei hyvä merkki…

”Mutta Korazo-sama haluaa nähdä teidät nyt, hänellä on asiaa…” Natalie sanoi. Tuhahdin kiukkuisena ja Natalie säpsähti kiukkuista asennettani.

”Vastahan minä näin sen paskiaisen…” mutisi itsekseni. Natalie oli järkyttynyt siitä miten olin kutsunut herraamme, mutta en välittänyt siitä. Mitä yksi palvelustyttö voisi tehdä asialle?

”…”

Natalie oli hiljaa jonkin aikaa. Hän ei oikein uskaltanut sanoa minulle vastaan. Tosin, eihän hänen asemansa ollut edes riittävän korkea siihen. En tahallani halunnut loukata häntä, mutta koska hän oli Korazon palveluksessa, inhosin häntä automaattisesti.

Huoneessa oli jonkin aikaa syvä hiljaisuus ja katselin ärtyneenä ulos ikkunasta lasin läpi. Mietin samalla kuumeisesti mitä helvettiä Korazo Nyt halusi.

”Sano hänelle että tulen hänen luokseen tunnin kuluttua. Käyn peseytymässä,” totesin ja katsoin sitten palvelustyttöä kysyvästi.

En pitänyt siitä että tämä seisoi vain hiljaa ja liikkumatta huoneessani ja tuijotti minua ja yritti ymmärtää miksi oikein tein kuten tein ja miksi ajattelin miten nyt ajattelin. Kuka tahansa muu olisi kadonnut näkyvistäni ajat sitten, mutta ei Natalie. Hän oli joskus käsittämättömän hidas. Hän ei pärjäisi ninjana päivääkään, tuskin viittäkään minuuttia.

”Voisitko mennä jo?”

Kysymykseni sai Natalien punastumaan häpeästä ja melkein kompastumaan mekkonsa helmoihin. Hän oli myös kömpelö.

”Tie-tietenkin, Rena-san…!” hän huudahti kasvot punaisina ja käheällä äänellä. Sitten hän niiasi minulle. Silloin hän kaatui melkein nurin niskoin lattialle. Tämän jälkeen Natalie katosi huoneesta.

Huokaisin helpottuneena kun hän lähti. Sain olla vihdoinkin rauhassa. En kestänyt ollenkaan ihmisiä, jotka eivät osanneet olla hiljaa. He olivat ärsyttäviä ja yrittivät saada kaiken mahdollisen huomion itseensä. Minusta kyky osata olla hiljaa, oli hyvin tärkeä ominaisuus. Se viesti siitä, että osasi hillitä tunteensa ja kunnioittaa tiettyjä asioita. Sen olin oppinut luonnostaan, en ollut paljon äänessä.

Menin sermin taakse ja aloin riisua vaatteitani pois. Minulla oli oma kylpyhuone huoneessani. Se oli hyvä, sillä en todellakaan aikoisi koskaan käyttää yhteistä kylpyhuonetta. Korazo olisi vain yrittänyt raiskata minut siellä mahdollisuuden tullessa tielle, mutta silloin minä olisin hakannut hänet yhtä pahasti, ehkä pahemminkin. Suljen silmäni kun olin saanut vaatteeni pois yltäni ja vedin syvää henkeä. No niin. Nyt oli aika unohtaa hetkeksi Korazo ja minun oli aika unohtaa hetkeksi myös kaikki muu, mikä nyt vaivasi mieltäni.

Kun vedin varoen huoneessani olevan toisen oven auki, sieraimiini tulvahti hetki laventelin ja rikin haju. Vedin tuoksua sisääni samalla kun astui huoneeseen ja vedin oven perässäni kiinni. Kylpyhuoneessa ei ollut oikeastaan muuta kuin suuri ja veistoksellinen allas, joka täytti melkein koko huoneen tilallaan.

Seinillä ei ollut muuta kuin kaksi suurta kangasta, verenpunainen ja musta kangas, joissa ei ollut mitään erikoista kuviota. Minä pidin siitä oikeastaan. Liiallinen koristeellisuus häiritsi minua toisinaan.

Vesi altaassa oli lämmintä kun kokeilin sitä varoen kädelläni. Veden pinta tuskin väreili. Hymyilin itsekseni. Se oli melko harvinaista ottaen olosuhteet huomioon, jotka eivät oikeastaan ihmeellisemmät. Ehkä ajattelin vain jotain niin sarkastista ja hölmöä, että se sai minut hymyilemään? En osaa sanoa.

Altaan reunoilla paloi suitsukkeita ja kynttilöitä. Laventelin ja kynttilöiden tuoksu oli aivan kaikkialla ja se teki minut vähän uniseksi. En kuitenkaan antanut itseni nukahtaa vielä.

Nostin pitkän ja sileän jalkani veteen ja tunsi lämmön virtaavan sisääni. Nautin kylvyssä olosta aina. Se sai minut rentoutumaan ja unohtamaan hetkeksi kaikki murheeni. Astuin kokonaan veteen ja vettä oli rintoihini asti.

Tuijotin hetken kattoa mykkänä. Kattoon oli maalattu vuosisata sitten todella suuri maalaus, joka esitti miestä ja naista, jotka olivat kietoutuneet toisiinsa rakastuneina. Miehen toinen käsi oli naisen rintojen päällä ja toinen taas tämän poskella. Naisen selkä oli selvästikin kaartunut mielihyvästä ja tämän vasen käsi oli upotettu miehen hiuksiin ja toinen käsi lepäsi ilmassa. Miten eroottista. Naurahdin maalaukselle hieman pilkallisesti ja käänsin sitten katseeni pois siitä.

Vajosin syvemmälle veteen kunnes pinnalla oli vain pääni. Suljin silmäni taas ja kuuntelin hiljaisuutta. Se tuntui ihanalta. Saatoin hetkeksi unohtaa kuka oikein olin ja miksi edes olin tässä vankilassani. Mutta kun avasin silmäni, tiesin heti kuka olin ja missä olin. Se satutti minua aina.

Samalla hetkellä näin Harun. Hän tuli aina luokseni kun olin yksin tai kun minuun sattui. Haru kimalsi hopeista valoa kuten aina ja hänen silmissään oli surullinen katse. Hän ei oikeasti ollut todellinen. Korazon kirouksen myötä hänestä oli tullut vain aave, jonka vain minä pystyin näkemään. Haru pelkäsi Korazoa ja kartanoa yli kaiken. Hän ei vain sanonut sitä koskaan ääneen, mutta pystyin lukemaan sen hänen kasvoiltaan.

Hän laskeutui ilmasta varoen eteeni ja hänen hennot ja läpinäkyvät jalkansa koskettivat vettä. Hänen vaaleat ja lyhyet hiuksensa leijuivat ilmassa aavemaisesti, mutta minä olin jo tottunut siihen. Liikahdin lähemmäs Harua vedessä enkä irrottanut katsettani hänestä hetkeksikään.

”Sisar…minä tiedän mitä Korazo haluaa sinusta…” Haru kuiskasi minulle hiljaisella äänellä. Hänen äänensä kuulosti kaiulta niin kuin aina.

”Mitä? Mitä hän haluaa minusta?” kysyin enkä onnistunut peittämään uteliaisuuttani. Haru katsoi minua hymyillen surullisesti.

”Hän aikoo lähettää sinut eräälle tehtävälle ja sinun täytyy sen takia matkustaa kauas täältä.”

En sanonut ensin mitään, tuijotin vain sisartani ja välillä taas vettä. En oikein tiennyt miten suhtautua uutiseen. Haru katseli minua kalpeana ja kärsivällisenä.

”Mitä…mitä minun pitää siis tehdä?” kysyin lopulta.

”En tiedä, en saanut muuta selville. Tiedän kuitenkin vielä yhden tärkeän asian…” sisareni kuiskasi hitaasti ja näytti vain entistä enemmän haamulta.

”Mitä? Kerro minulle, Haru!” sanoin jo hieman epätoivoisena. Mitä kummaa Korazo halusi minun oikein tekevän?!

Haru veti syvää henkeä ja hänen aavemaisilla kasvoillaan paistoi huolestunut ilme. Se ei enteillyt hyvää.

”Tiedän sen, että tehtäväsi tulee olemaan hyvin vaarallinen. A-tason tehtävä vähintään…” Haru sanoi ja odotti sitten reaktiotani. Turhaan odotti.

”Minä menen vielä tänään tapaamaan Korazoa. Hän saa luvan selittää mitä minun pitää tehdä tarkalleen…” mutisin itsekseni.

Harun levoton ilme ei silti kadonnut. Pitihän se arvata. Hän oli minua kaksi vuotta vanhempi, 20-vuotias ja pelkäsi aina pikkusiskonsa puolesta, vaikka hän olisikin itse pelkkä haamu. Mutta minä olin vielä elossa. Minun elossa pysymiseni oli hyvin kyseenalaista aina.

”Rena…lupaa ettet tee mitään typerää ja suututa Korazoa. Sinä tiedät, miten vahva ja häijy hän on. Näit mitä hän teki minulle. Olen enää pelkkä aave! Sinulle ei saa käydä enää samoin!” Haru sanoi ja hän näytti taas kalpeammalta kuin aikaisemmin.

”Minä olen ninja. Kykyni ylittävät hänen voimansa jo,” vastasin rauhallisesti. Haru kuitenkin pudisti läpinäkyvää päätään.

”Et ymmärrä, Rena! Sinun täytyy pysyä hengissä! Sinulla ei ole varaa menettää kaikkea. Sinun täytyy…”

Harun ääni murtui ja hän vapisi ja kietoi käsivartensa ympärilleen. Hän itki hopeisia kyyneleitä. Huokaisin raskaasti ja tunsin miten suru otti minut valtaansa. Tämä kaikki oli sen syytä, että tapasimme Korazon.

”Minä lupaa, rakas sisareni…” kuiskasin kun tunsin kyynelten valuvan poskiani pitkin. Katsoin aavemaista sisartani silmiin kunnes hän katosi huoneesta ja jätti minut taas yksinäisyyteeni.