Hidan venytteli ja haukotteli samaan aikaan. Peinin jaarittelu kävi pitkäveteiseksi ja tylsäksi. Hän päästi kätensä veltoiksi ja ne lösähtivät roikkumaan laiskasti tämän sivuille. Hänen silmänsä tuskin pysyivät auki ja pian hän pamauttikin otsansa pöytää vasten. Puupöydästä kuului kova kolaus, ja kaikki kääntyivät katsomaan Hidania. Tosin Kakuzu, joka istui Hidanin oikealla puolella, häpesi pariaan joka ei osannut lainkaan käyttäytyä Akatukien kokoukissa. Siksi hän näyttelikin ettei ollut huomannut Hidania, vaan jatkoi rahojensa laskemista. Kisame Hoshigaki, joka taas istuiHidanin vasemmalla puolella, nauroi.
"Hidan, jos tuo ei ole niitä sinun tyhmiä rukousrituaalejasi, nouse ylös!" Pein karjui pöydän päässä.
Hidan ei noussut ylös vaan käänsi päätään niin että näki oranssihiuksisen ja lävistetyn miehen.
"Turpa umpeen, minua väsyttää" Hidan mumisi.
Hidan sai aina Peinin pinnan kiristymään ja se yleensäkkin oli jo tarpeeksi kireällä ilman Hidaniakin. Peinin korvista olisi ihan hyvin voinut nousta savua.
"Täällä ei nukuta! Nämä kokoukset ovat tärkeitä, senkin yliuskovainen!" Pein huusi niin kovaa kuin kurkusta lähti.
Hidan läimäisi kätensä pöytään ja punnersi itsensä nopeasti takaisin istumaan.
"No tämä pöytä on taas täynnä jotain perkeleen ateisteja, jotka eivät tiedä mistään mitään!" Hidan huusi takaisin.
"Hidan, turpa kiinni." Kakuzu yritti sanoa niin rauhallisella äänellä kuin ikinä pystyi, vaikka hänenkin hermonsa olivat mennä.
Hidan tuhahti.
"Ole sinä arabi hiljaa" hän mutisi.
Itachi nojasi käsiinsä ja huokaisi.
"Hidan, yritä rauhoittua. Kaikki eivät jaksa kuunnella tuota sinun ja Peinin nahistelua."
"Ja taas sitä mennään. Uchiha yrittää taas esittää kovinkin siistiä ja kylmää tyyppiä mikä tietää kaiken. Todellisuudessa hän vain..." Hidan aloitti, mutta Kakuzu tarttui tätä hiuksista.
"Itachi on oikeassa. Istu kunnolla." Kakuzu sanoi ja riuhtaisi Hidanin hopeista hiuksista.
Hidan rääkäisi ja lösähti vasten suuren tuolin korkeaa selkänojaa. Hidan suki hieman hiuksiaan saadakseen ne takaisin ruotuun. Sen jälkeen Hidan laittoi kätensä puuskaan ja silmänsä kiinni. Kisame nauroi ilkeästi. Se oli sini-ihoiselle miehelle ominaista nauraa aina kun jollekkulle sattui jotain typerää.

Tobi, maskipäinen mies istui Hidania vastapäätä ja väkersi heille annetuista papereista lennokkeja. Hän tarkisteli yhtä lennokkiaan tarkkaan ja heitti sen sitten oikealla puolellaan istuvaa Deidaraa päähän.
"Näitkö Deidara-sempai? Napakymppi!" Tobi huusi kuin lapsi joka oli niin ylpeä siitä että oli osunut opettajaansa.
Deidara katoi Tobia pahasti. Tobin henkinen ikä taisi olla jossain seitsemän vuoden tienoilla. Deidara tarttui Tobia tämän maskista, veti sitä eteenpäin ja päästi sitten irti. Maski läimähti pahan kuuloisesti takaisin paikoilleen ja Tobi parahtikin maskin läiskähdettyä tämän kasvoille.
Konan istui Tobin oikealla puolella ihan hiljaa tekemättä mitään. Hän vain kuunteli miesten välistä kinastelua.
"Turpa kiinni joka iikka tai kaikki heitetään parvekkeelta alas!" Pein huusi ja yski sen jälkeen.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus ja kaikki olivat hetken hiljaa. Tosin ei kestäny kauaa kun Hidan taas avasi suunsa.
"Mitä parvekkeelta viskaaminen auttaa? Kukaan tuskin kuolisi. Tai no, Tobi on asia erikseen, mutta häntähän ei lasketa."
Deidara hymyili.
"Totta" hän sanoi.
Tobi käänsi päänsä ensin Hidaniin ja sitten Deidaraan.
"Sempai, et sinä voi olla noin ilkeä" hän sanoi suruissaan.
Peinin pinna alkoi jo pikkuhiljaa palaa täysin loppuun.
"Nyt hiljaa ja kuuntelette! Koska yhteistyö ei oikein tunnu toimivan kaikkien kohdalla, päätin sekoittaa pareja." hän sanoi yllättävän tyynesti.
Huoneen täytti hiljaisuus. Pein nosti paperin nenänsä eteen ja alkoi luetella sieltä sekoituksiaan.
"Konan on yhä minun kanssani, Zetsu saa mennä yksin kuten ennenkin, Tobi menee Itachin kanssa, Kisame Kakuzun ja Deidara ja Hidan saavat mennä kahdestaan. Kysyttävää?"
"Miksi minä joudun menemään tuon neidin kanssa!?" Hidan karjaisi.
Pein löi kätensä pöytään ja kuului kova kajahdus.
"Siksi! Sinä et voi asiaan enää vaikuttaa, piste!" Pein karjaisi.
Hidan lösähti tuoliinsa raskaasti ja katsoi Peiniä murhaavasti.
"No miksi minä joudun Tobin kanssa?" Itachi inisi.
Tobi roikkui jo Itachin kädessä kiinni kuin pikkutyttö poikaystävänsä kädessä. Itachi taas yritti näyttää siltä, ettei hän edes näkisi Tobia.
"Tekee sinunlaisellekkin tosikolle hyvää olla vähän... Hmm... Vilkkaamman ihmisen kanssa." Pein sanoi hymyillen "Ja koska Tobin taso ei ole kovinkaan korkea, hän saattaisi oppia jotakin sinunlaiselta taiturilta.”
Zetsu näytti olevan tyytyväinen siihen että sai yhä kulkea vain itsensä kanssa. Deidara taas oli helpottunut että pääsi eroon Tobista, mutta kyllä hän olisi voinut mielummin mennä vaikka Kisamen kanssa.

Deidara käveli Hidanin takana. Hiekka rahisi molempien sandaalien alla ja tuuli ujelsi korvissa. Deidaran hiukset liehuivat innokkaasti tuulen mukana. Deidara huokaisi. Hän oli tottunut pomottamaan Tobia ja nyt hän oli Hidanin komennettavana. Hidan pysähtyi yhtäkkiä ja Deidara törmäsi hopeahiuksiseen mieheen. Hidan mulkaisi Deidaraa pahasti, mutta alkoi pian katselemaan ympärilleen.
"Missä me ollaan?" hän kysyi raapien päätään.
Deidara ei tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Hidan ei tosiaan tiennyt mihin heidän olisi pitänyt mennä. Deidara huokaisi viellä raskaammin. Hänen ei tosiaankaan olisi pitänyt antaa komentohommia Hidanille. Deidarakaan ei tuntenut paikkaa. He olivat totaallisen eksyksissä ja takaisin he eivät enää osaisi mennä, eivätkä he oikeastaan saisikaan. Pein saisi sellaisen raivokohtauksen että huuto kuuluisi maapallon toiselle puolelle. Deidara todella toivoi ettei kukaan vain sattuisi kulkemaan juuri sitä tietä juuri nyt. Hän ei halunnut ihmisten näkevän "mahtavien" Akatsukien eksyneen keskelle ei-mitään.
"Tyhmä! Nyt ollaan sinun takiasi jossain hornan kuusessa, missä ei ole mitään, un!" Deidara huusi levittäen samalla kätensä.
Hidan hymähti.
"Jos itse osaat patemmin, niin rupeappa johtamaan sinne mihin meidän PITI mennä." Hidan sanoi halveksuvalla äänellä.
Huutamista ja kinastelua jatkui kunnes kaukaa kuului askeleita. Hidanin ja Deidaran päät kääntyivät askeleiden suuntaan samaan aikaan kuin yhteisestä käkystä ja molemmat hiljenivät. Näkyviin astui aika pitkä hahmo, jota kumpikaan miehistä ei tuntenut. Hidan virnisti. Hän nauroi ilkeästi.
"Mikä noin naurattaa?" Deidara kysyi.
Hidan käänsi päänsä Deidaraan. Hänen punaiset silmänsä kiilsivät murhanhimosta.
"Jashin-sama saa taas yhden uhrauksen" Hidan nauroi.
"Phöh, hölmö, un" Deidara tuhahti.
Hidan lähti kävelemään hahmoa vastaan kolmiteräinen ase olallaan. Deidara katsoi miehen menoa. Tuolla tyylillä hän vain tappaisi itsensä. Deidara lähti Hidanin perään, mutta pysyi silti kaukana tämän takana.

Hidan näki hahmon jo selvästi. Miehen iho oli kalpea ja tämän naamalla oli pari arpea. Hänellä oli lyhyet ruskeat hiukset ja otsallaan hänellä Iwagakuren tunnuksella varustettu otsasuojus. Miehellä oli yllään mustat housut ja liian pieni vihreä paita. Miehellä oli mustat sandaalit.
Hidan pysähtyi, otti kaulassaan killuvan riipuksen käteensä ja sulki hetkeksi silmänsä. Pian hän pudotti riipuksen takaisin riippumaan kaulalleen ja hän katsoi ruskeahiuksista miestä joka oli pysähtynyt noin viiden metrin päähän Hidanista. Miehellä ei mennyt kauaakaan sen tajuamiseen että ketkä olivat häntä vastassa.
”Akatsukeja...” mies kuiskasi pienesti.
Kuitenkin kauhun sijasta miehen kasvoille muodostui huvittunut ilme. Hidan pyöräytti silmiään ja tarttui aseensa köydestä ja heitti aseensa sitten kohti miestä. Hän piti köydesta tiukasti kiinni ja ohjaili sen kanssa aseensa lentorataa. Iwalainen hyppäsi syrjään ja aseen terät uppoutuivat syvälle maahan. Hidan rytkäisi köydestä niin kovaa kuin pystyi ja ase lensi takaisin omistajansa käteen. Ruskeahiuksinen mies oli hypännyt tienreunaan ja kyhjötti siellä kyykyssä. Hidan lähti juoksuun kohti miestä. Hän hyppäsi korkealle ja oli valmis iskemään aseensa terät miehen kalloon. Mies kuitenkin hyppäsi pois edestä ja Hidanin hyökkäyksen seurauksena ilmaan nousi pölypilvi. Ennen kuin ruskeahiuksinen mies ehti edes laskeutua takaisin maahan, Hidan hyppäsi pölystä ja huitoi miestä asellaan kuin viimeistä päivää.
Deidara katsoi Hidanin hyökkäämistä joka näytti hänestä enemmänkin päättömän kanan söhläämiseltä. Hidan ei näyttänyt ollenkaan panostavan puollustukseensa ollenkaan, hän vain hyökkäsi päättömästi. Deidara meni hieman lähemmäs, nähdäkseen tarkemmin mitä siellä tapahtui ja samalla Hidanin rintaan iskeytyi valtava tuulimylly shurinken. Hidan paiskautui selälleen maahan shurinkenin iskun voimasta. Deidara pysähtyi hetkeksi. 'i>Ei kai Hidan kuollut siihen? Aika surkea esitys, un.”
Mutta pian Hidan kömpi istumaan ja repi shurinkenin rinnastaan. Mies irvisti pienesti.
”Auts. Se sattui.”
Ruskeahiuksisen miehen silmät laajenivat lautasen kokoisiksi sillä kaiken järjen mukaan tuossa tilanteessa ei pelkkä ”auts” riittänyt. Deidarakaan ei oikein ollut perillä tapahtuneesta.
Hidan kampesi itsensä pystyyn ja jäi hetkeksi siihen seisomaan. Äkkiä hän kuitenkin hyökkäsi niin nopeasti kuin pystyi. Ase viilsi ruskeahiuksisen miehen käsivarteen pienen haavan, juuri ja juuri sellaisen että siitä tuli verta. Hidan veti aseensa luoksensa ja nuolaisi siitä ruskeahiuksisen miehen verta. Deidara oli hypännyt läheiseen puuhun ja katsoi tapahtumia sieltä mielenkiinnolla. Deidara tunnisti ruskeahiuksisen miehen yhdeksi Iwakaguren jounineista, Hiroto nimeltään.

Hiroto nauroi Hidanille.
”Tuotako sinä kutsut hyökkäämiseksi? Kauhean heilumisen seurauksena vain pieni haava. Surkeaa” hän sanoi halveksivalla äänellä.
”Jos tuo ei viellä sattunut, niin kohta sattuu.” Hidan sanoi hymyillen leveästi.
Hidan piirsi maahan valuneella verellään ensin ympyrän ja sen sisälle kolmion. Hidan asettui sen sisälle seisomaan. Ensin hän laski aseensa alas ja sitten hän veti kaapunsa sisältä mustan terän. Pian hopeahiuksisen miehen iho alkoi muuttua tummemmaksi. Pian miehen iho oli musta jossa oli valkoisia merkkejä. Valkoiset merkit toivat Deidaralle mieleen luurangon, mutta eivät ne kuitenkaan luurankoa muodostaneet.
Hidan kohotti terän niin että se osoitti häntä itseään kohti. Pian hän iskikin sen omaan kylkeensä niin kovaa kuin vain pystyi. Deidaran silmät laajenivat ihmetyksestä. Hän ei ollut koskaan nähnyt mokomaa. Eikä edes kuullut, sillä Hidanin ja Kakuzun taistelutavoista tiesi vain Pein.
Hiroto polvistui maahan pidellen kylkeään ja huutaen suunnattomasta kivusta. Hidan taas tuntui nauttivan itselleen aiheuttamasta kivusta. Hidan sulki silmänsä ja päästi tyytyväisen huokauksen. Hän riuhtaisi terän kyljestään ja aukaisi silmänsä.
”Minne seutaavaksi isketään? Kävisikös vaikka...” Hidan sanoi, mutta lause keskeytyi.
Hiroto oli heittänyt tätä kymmenellä kunailla, joista kaikki upposivat syvälle Hidanin kehoon. Hidan ei kuitenkaan hätkähtänyt, hän katsoi Hirotoa punaisilla silmillään hölmistyneenä. Hiroto taas sai tuuta kovaa kipua, täysin samoista paikoista mihin kunait olivat osuneet.
”Deidara, kuka tämä häiskä oikein on? Joku vajaa joka on asunut koko elämänsä perunakellarissa vailla mitään järkeä?” Hidan huusi puussa kököttävälle Deidaralle.
Hidan kääntyi kokonaan Deidaraan päin. Vaikka Hidanin vartalo oli täynnä kunaita ja hän vuosi verta pahemmin kuin Deidara oli koskaan nähnyt kenenkään vuotavan, Hidan oli täysissä voimissaan.
”Hän on jounin, Hiroto. Ja hän ei ole asunut perunakellarissa, ainakaan tietääkseni.” Deidara aloitti. ”Hän vain joutuu paniikkiin helpommin kuin muut, siinä kaikki, un”
Hiroto katsoi ihmeissään puussa killuvaa, vaaleahiuksista miestä. Hän ei ollut uskonut, että Deidara toisiaan oli liittynyt Akatsukeeihin, ennen kuin nyt, jolloin hän näki Deidaran mustan, pitkä- ja leveäkauluksisen kaavun jossa oli punaisia pilviä.
”Deidara! Noinko alas sinä olet vajonnut? Liittynyt maailman paskamaisimpaan joukkoon. En olisi uskonut.” Hiroto saarnasi.
Deidara hyppäsi alas puusta, noin pari metriä Hidanista oikealle.
”Olisiko pitänyt jäädä Iwakagureen, jossa kaikki asiat olivat päin mäntyä?” hän kysyi tiukasti.
Hiroto meni hiljaiseksi. Iwakaguressa asiat eivät todellakaan olleet hyvin. Eivät millään muotoa. Hidan tuhahti ja piti terää rintakehänsä korkeudella. Hiroto ei tehnyt mitään.
”Tylsä ihminen” Hidan tokaisi ja iski mustan terän vasempaan rintaansa.
Hiroton naamalle vääntyi pakostakin tuskainen ilme ja hän yski hetken. Pian hän kaatuikin maahan mahalleen. Hidan kuuli miehen raskaan hengityksen, joka rahisi inhasti. Pian ei kuulunut yhtään mitään, ellei mukaan laskettu lintujen laulua. Deidara kuitenkin päätti rikkoa sen hiljaisuuden.
”Lähdetäänkö nyt?”
”Ei ihan viellä.” Hidan sanoi samalla kun repi kunaita irti kehostaan.
Hän jätti mustan terän kiinni rintaansa ja hän asettui makuulle piirtämänsä veriympyrän sisälle. Hän otti niin sanotun kuolleen miehen asennon ja sulki silmänsä.
Deidara katsoi Hidania uteliaana. Mies näytti todellakin kuolleelta. Hän meni ihan veriympyrän viereen ja kyykistyi siihen. Hän kuuli Hidanin pienen hengityksen selvästi, joka taisi olla ainoa todite siitä että mies oli elossa. Deidara kurkottautui katsomaan Hidanin kasvoja. Mies näytti niin levolliselta ja rauhalliselta.

Hetken siinä oletuaan, Deidaran valtasi valtava halu kokeilla, oliko Hidanin iho kylmä kuin kuoleilla. Hän sipaisi varovasti Hidanin poskea. Se oli lämmin. Mutta ei yhtä lämmin kuin normaalin ihmisen iho. Deidara vetäisi kätensä äkkiä irti Hidanista kun hopeahiuksisen iho alkoi taas vaihtaa väriä. Deidaran mielenkiinto heräsi taas. Hidanin iho vaihtui hiljalleen takaisin normaaliksi. Deidara pelästyi kun Hidanin punaiset silmät rävähtivät auki. Deidara kaatui perseeleen. Hidan kampesi itsensä ylös naama irvessä. Hän tarttui mustaan terään ja repäisi sen irti rinnastaan. Hän päästi pienen parahduksen ja heitti terän aseensa viereen. Hän kääntyi Deidaraan päin ja hymyili tämän hölmistyneelle ilmeelle.
”Mitä sinä olet oikein touhunnut?” Hidan kysyi virnistäen.
Deidaran poskille hiipi hiljaa hento puna.
”Un... En mitään.” hän sanoi vaivaantuneesti.
Hidan ei ihan jaksanut uskoa vaaleahiuksista jonka posket punersivat aina ja vain enemmän. Hän ei olisi ihmetellyt ollenkaan jos Deidara olisi muuttunut ykskaks tomaatiksi.
Hidan naurahti ja nousi seisomaan. Hän otti ensin terän ja laittoi sen takaisin kaapunsa alle. Aseena hän nosti olalleen.
”Mennään sitten.” Hidan sanoi.
Deidara nousi ylös. Hänen poskiensa kuumotus laski hieman, muttei kokonaan. Hänen silmänsä nauliintuivat Hidaniin. Kun hänen silmänsä alkoivat tutkimaan tarkemmin hopeahiuksisen vartaloa, Deidaran sydän hakkasi kaksi, tai jopa kolmekin kertaa lujempaa. Vasta kun hän tajusi ajattelevansa Hidania täydellisenä, hän ymmärsi mitä hän oli tekemässä. Hän laski katseensa äkkiä jalkojensa juureen ja hän tunsi taas punastuvansa 'Ei taas! '
Hänen sydämensä löi niin tiuhaan, että se kaiketi unohti joitain lyöntejä välistä.
”Deidara, mikä ihme sinulla on?” Hidan kysyi.
”Ei mikään, un!” Deidara huusi ja nosti katseensa Hidaniin.
”Selvä se sitten” Hidan sanoi kohauttaen olkiaan. ”Oletko muuten yrittänyt miettiä sitä missä ollaan?”
Deidaran kasvojen kuumotus tuntui taas helpottavan.
”Kaiketi jossakin Iwakaguren alueella. Itse en ainakaan muista tätä paikkaa...” Deidara mutisi.

Tilanne alkoi tuntua kinkkiseltä eikä kummallakaan miehistä ollut hajua siitä että missä he olivat. Mutta he olisivat pulassa jos he eivät viikossa olisi tehtäväänsä suorittaneet ja ensimmäinen päivä alkoi jo kääntyä iltaan. Hidan huokaisi.
”Kaiketi on paras jatkaa eteenpäin, ja katsoa mitä tapahtuu”
”Ei kai tässä muutakaan voi... Un”
Miehet lähtivät kävelemään tietä pitkin, puhumatta mitään.  Aurinko oli jo osittain puiden takana ja  kuu oli jo taivaalla, mikä sinäänsä oli hölmön näköistä että aurinko ja kuu näkyivät samaan aikaan taivaalla. Lintujen laulu oli kaikonnut ja vain tuuli sai puitten lehdet suhisemaan. Deidaran pitkät otsahiukset liehuivat hänen näkökenttänsä eteen inhottavasti ja hän saikin useasti laittaa hiuksensa ruotuun, mutta eivät ne pysyneet hetkeäkään hyvin. Missään ei näkynyt ketään. Missään ei ollut... mitään. Paitsi metsää.

Miehet kävelivät parikin tuntia eikä metsämaisema vaihtunut mihinkään. Paitsi että nyt he olivat metsässä eivätkä sen ulkopuolella. Hidan pysähtyi ja niin pysähtyi Deidarakin. Deidara huokaisi ja katsoi taivaalle. Eihän sitä puitten lehdiltä paljoa näkynyt, mutta hän pystyi näkemään yksinään möllöttävän, puolikkaan kuun jonka valo yritti tunkeutua lehtien läpi.
”Jäädään tähän ainakin hetkeksi” Hidan sanoi.
”Miksi? Eikö me muka voida kävellä niin pitkään että löydetään joku talo?” Deidara inisi.
”Hei, jos neidille ei ulkona nukkuminen sovi, mene muuaalle.”
”Kuka muka sanoi että me nukumme täällä?!”
”Minä. Ja jos sinulle ei käy niin älä nuku sitten ollenkaan” Hidan sanoi.
”Mutta miksi me emme voisi mennä lähimpään asuintaloon lentäen?” Deidara kysyi.
Hidan katsoi Deidaraa ihmeissään.
”Millä muka?”
”Deidara kaivoi vyölaukustaan palan savea ja kädessä oleva suu alkoi jauhaa savikimpaletta. Pian suu sylkäisi savikimpaleen ulos ja Deidara muotoili siitä linnun. Hän heitti pienen linnun maahan ja teki pari in-merkkiä. Lintu kasvoi hujauksessa niin suureksi että kaksi miestä pystyisi sillä lentämään.
”Tällä” Deidara sanoi hymyillen.
”Miksen minä saanut omaa?”
”Koska sinä kuitenkin eksyisit. Huono suuntavaistosihan nähtiin jo tänään, ja jos eksyisit, en jaksaisi lähteä sinua hakemaan”

Hidan istui jalat ristissä, selkä menosuuntaan savilinnun päällä kun taas Deidara istui naama menosuuntaan. Hidan piti silmänsä kiinni, ja uni alkoikin jo taistella vallasta hänen kehossaan. Hidanin pää nuokkui jo aika pahasti ja hänen simäluomensa painoivat enemmän kuin synti ja lyijy yhteensä. Hänen oli pakko haukotella. Se tuntui ajavan unen hetkeksi pois, mutta uni palasi pikemmin kuin mies ehti sanoa Jashin. Hidan tiesi että silmien sulkeminen koituisi kohtaloksi. Mutta hiljaisuus, kylmä tuuli vasten miehen selkää ja kuun kelmeä valo lähes vaativat hopeahiuksisen uneen vaipumista.
Deidara taas oli aivan hereillä. Häntä ei väsyttänyt lainkaan. Tuuli hänen kasvoillaan ja savilinnun siipien lyönnit toki saivat hänet rauhoittumaan mutta eivät väsymään.
Hidan ei enää jaksanut enää taistella unta vastaan, vaan hän sulki silmänsä hitaasti. Hän laittoi aseensa syliinsä ja kädet polvillensa. Hän nojasi hieman taakse päin ja hänen selkänsä kohtasikin Deidaran selän.
”Herätä jos tapahtuu jotakin” hän mutisi hiljaa.
Deidaran sydän heitti voltin jos toisenkin.
”U-un...” Deidara kuiskasi hiljaa.
Hidan raotti silmiään.
”Haittaako sinua jos nojaan sinuun? Voin toki yrittää nukkua jossain pienessä kippurassakin, jos häiritsen”
”Ei se minua häiritse” Deidara sanoi yrittäen olla änkyttämättä.
Hidan hymyili hieman ja antoikin sitten unen viedä hänet pois tästä maailmasta. Hänen hengityksensä muuttui rauhalliseksi ja tuntui kuin elämä olisi karannut hopeahiuksisesta. Deidara katsoi olkansa yli nukkujaa. Hidan näytti taas niin rauhalliselta. Mutta nyt hän näytti rauhallisemmalta kun tämän iho oli normaali. Deidaran huulille karkasi pieni hymy ja hän käänsi päänsä taas menosuuntaan.