Itkin varmaan viikon. Vai oliko vain pari päivää. En halua muistella. Se sattuu niin paljon, että puren huultani kivusta. Huulestani tulee verta, mutta en välitä. En halua välittää enää mistään. Haluaisin kadota tästä maailmasta. Minä en halua hymyillä. Se hymy muistuttaa sinua. Olet niin tärkeä minulle. En halua unohtaa sinua. Jos voisin palata siihen aikaan, kun olimme kaksin. Juostiin kaikkialla ja sinä nauratit minua. Kysyit minulta onko jokin hätänä, jos itkin. Olit minun hymypoikani. Miksi lähdit?

Musta mekkoni on vasta laitettu, sen ainakin piti olla musta.. Hiukseni on harjattu, mutta en laittanut meikkiä. Haluan, että olen se aito. En väärennös. Voisin jo lähteä hautajaisiin. En ehkä näe Kibaa, mutta jätän hyvästit. Kylmä koru melkein satuttaa kurkkuani, mutta en välitä. Äitini oli sanonut, että siinä oli kaksi kyyhkystä. Toinen oli kultainen ja toinen oli hopea. Muistan vieläkin, kun en ollut tullut vielä sokeaksi. Niin Kiba piti sitä korua kaulassaan. Hän ei näyttänyt sitä muille pojille. Olin ainoa, joka tiesi siitä. Meidän muistot on siinä. Ne ei katoa ja ne aina on mielessäni. Aukaisen silmäni. Mustaa, eikä ääriviivojakaan. Se ei enää haittaa.

’’Hinata, tule!’’ isäni huusi ja minä etsin keppini. Sitä ei löytynyt. Kaikki on turhaa. En löydä mitään enää. En jaksa etsiä sitä. Käteni koskettaa seinää ja aukaisen oven.
’’Tulen!’’ huusin ja tunsin pikkusiskoni halauksen. Pysähdyin ja en halunnut itkeä. Kuitenkin kyyneleet valuivat poskillani.
’’Ei mitään hätää isosisko…’’ Hanabi sanoi ja irrotti otteensa. Hän ei lähtenyt mukaan, mutta Neji lähti. Kiba oli myös hänen kaveri ja samalla hän katsoi etten kaatuile siellä. Tunnustelin seiniä ja nyt tunnustelin jonkun hahmon paidan hihaa.
’’Se olen minä Hinata-sama.’’ ääni kuulosti ihan Nejiltä. Nyökkäsin ja päästin irti paidan hihasta. Serkkuni piti kädestäni kiinni ja hän varmaan avasi ulko-oven. Ilma oli niin… viileä. Juuri niin, viileä ja satoi hieman. On pakko myöntää, mutta minä pidän hieman viileästä ja sateisesta ilmasta. Lähdimme kävelemään Nejin kanssa kohti hautajais paikkaa. Lehdet välillä koskettivat jalkojani, mutta  musta mekkoni ei ollut niin pitkä että peittäisi koko kehoni. Kyyneleet ei virrannut, minä olin vain hiljainen. Uskon, että kaikki ovat huolissaan minusta. Kaikki tiesivät, että Kiba oli paras ystäväni ja sokeuteni oli myös tullut. Olen vain este kaikille. Olen niin turha. Miksi edes kestän tätä?

Kuulin, kun pappi puhui jotakin taivaasta, mutta ei kiinnostanut. Olisin halunnut nähdä viimeisen kerran Kiban. Miksei minulle tapahtunut niin? Kyynel ilmestyi ja pian se tipahti maahan. Montako kertaa olen itkenyt? Varmasti monesti, koska melkein jokainen päivä on ollut huono. Kiban läsnäolo paransi oloani. Olin niin iloinen, mutta miten minulle nyt käy? Kuolenko minäkin, vai jäänkö tänne. Heräsin ajatuksistani, kun varmaan Neji piti kädestäni kiinni.
’’Tule.’’ hän sanoi hiljaisesti ja pidin kukkaani kädessäni lujemmin. Äitini osti sen, että voin viedä sen haudalle. Hän oli sanonut, että se oli valkoinen ruusu. Kävelin Nejin vieressä ja tunsin, kun kaikki itkivät ja katsoivat minua. Serkkuni pysähtyi ja minä menin kyykylleni. Hauta oli maassa vielä ja kosketin pari kukkaa. Tiputin ruusun ja nousin ylös.
’’Haluatko sanoa vielä jotain hänelle?’’ Neji kysyi ja minä nyökkäsin.  Mustassa mekossa oli lappu, jonka olin kirjoittanut kotona. Tietenkin pistekirjoituksella.

Tunnustelin ja viimein pystyin aloittamaan.
’’Jos voisimme olla taas yhdessä.
Voisin sanoa sinulle nämä sanat.
Olet paras ystäväni.
Mitä vastaisit?
Uskoisin, että virnistäisit ja tarttuisit kädestäni.
Juoksemme pitkin kaupunkia ja pian olemmekin minun pihalla.
Vilkutat ja lähdet.
Hymyilen ja aukaisen oven.
En arvannut, että tämä päivä tulisi näin nopeasti.
Emme ole juosseet kaikkialla.
Mutta nyt olen valmis jättämään hyvästit.
Minä…. Ra…’’

En saanut tekstistä selvää. Yritin muistaa. Tämä on lauluni hänelle, mutta miksi en muista sanoja? Kyyneleeni ilmestyivät ja minä pudotin lappuni. Miksi kaikki on vaikeaa? Lähdin juoksemaan pois. En näe minne, mutta edes muualle. Miksi en ole vahva? Halusin sanoa sinulle ne sanat. Edes kerran, kun edes kehtasin sen edes kirjoittaa paperille. Tunnen jalkojeni alla asfaltin. Auton äänet kuuluu, mutta miksi edes välitän? Mietin niin pahasti mitä minun piti sanoa.
’’Minä rakastan sinua…’’ ajattelin ja pysähdyin äkkiä. En ollut varma ajattelinko vai sanoiko joku sen? En edes pystynyt ajattelemaan, kunnes tunsin sen kivun. Jalkani ei kanna ja pian kaadun ja silmäni menee kiinni. Jälleen pimeää, mutta miksi?

Aukaisen silmäni. Valoa… Juuri niin… Minä… Missä olen? Minulla on lämmin ja kuitenkin virkeä olo. Nousen ylös ja katson eteenpäin. Enemmän valoa, mutta se ei häikäise silmiäni. Se on pikemmin niin lämmin, että voisin olla tässä lopun aikaa. Vaikka koko elämäni. Lähden kävelemään. Jalkojeni alla on niin kosteaa. Se on kai vettä, mutta en halua nyt siitä välittää. Kävely muuttuu pian juoksuksi ja nyt näen portin. Kultaisen ja se aukeaa. En näe sivulle, mutta vain eteenpäin.
’’Onko täällä ketään?’’ kysyin ja kävelin sisään. Se ei ollut talo vaan pelkät portit. Mikä tämä paikka on? Katson käsiäni ja jalkojani ja lopulta koko ruumistani. Minulla on vain kankaan paloja. Puhtaan valkoisia ja pian katson taakseni. Höyheniä? Nyt minä tärisen. Luulen, että tämä on se paikka.
’’Olenko minä taivaassa?’’ kysyin ja laitoin silmäni kiinni. Olenko kuollut? En vain muista mitään. En edes tiedä kuka olen. Mistä olen?
’’Mitä minulle on tapahtunut?!’’ en edes tiedä nimeäni. Minulla ei ole nimeä. Juuri niin… Ei mitään hätää. Varmasti täällä on joku ja hän auttaa minua. Katson kaulaani ja huomaan hopean ja kultaisen kyyhkysen. Hieno kaulakoru, mutta kuka se antoi? Ei varmaan kukaan, joten en ajatellut sitä sen enempää.

Kuulen jotain.. Se on todella kaunista, mutta mistä se tulee. Näen jo sivuille, joten katselen sinne tänne. Nyt näen jonkun hahmon. Valkoisissa vaatteissa ja hän soittaa. Kävelen veden päällä ja kuulen, kun veden kaunis sointu liittyy rytmiin. Henkilö ei huomaa minua. Hän soittaa pianoa. Todella kauniisti ja pian olenkin hänen vierellään. Hän ei vieläkään huomaa minua. Katson hänen sormiaan, jotka soittavat koskettimia. Siinä kului varmaan monta tuntia. Hän ei lopettanut kertaakaan soittoa. Jatkoi ja jatkoi. Minun silmäni väsyivät ja lopulta makasin maassa. Pienikin nuotti väsytti yhä enemmän. Silmäni menivät kiinni ja näin pimeää. Se ei haittaa minua, vaan haluan kuulla sitä soittoa koko ajan. Lopun elämääni. Muistan nyt vain ruskeat hiukset ja punaiset viirut hänen poskissaan. Se poika oli todella tuttu, mutta mistä? En jaksanut ajatella enempää ja pian olinkin pimeässä paikassa, mutta kuitenkin onnellisena.

’’Hinata-sama!’’ aukaisen silmäni ja näen Nejin. Serkkuni on täällä. Missä olen? Näin?!
’’Minä näen!’’ huusin ja ponkaisin sängystä ylös. Olin sairaalassa ja…  Neji pinkaisi tuoliltaan ja tuli aivan eteeni.
’’Montako sormea?’’ serkku kysyi innoissaan.
’’Kolme.’’ vastasin tyynesti ja hän nyökkäsi. Hän halasi tai oikeastaan rutisti minua. Ovi aukeni ja sisään astui lääkäri, isäni ja Hanabi. Juoksin pikkusiskoni luo nostin hänet syliini. Näen pitkästä aikaa, mutta jokin oli muuttunut. Katsoin ympärilleni ja lopulta kaulaani. Ei mitään, mutta olen varma, että jokin puuttuu. Se kylmyys, mutta kuitenkin hyvin rakas. Lääkäri tulee ystävällisesti eteeni. Hän osoittaa sormellaan kaulaani ja olin ihan äimistynyt.
’’Tiedätkö mitä siinä oli ennen?’’ lääkäri kysyi.
’’En muista….’’ vastasin ja kaikki katseet kääntyivät minuun. Mitä muka pitäisi muistaa? Perheeni muistan. Ystäväni, mutta jokin puuttuu.

Olin jo sairaalanpihalla ja viimein isäni tuli. Pikkusiskoni oli vierelläni, mutta Neji oli käynyt isäni kanssa jossain. He hymyilivät ja istuimme autoon. Auto oli hieman ahdas, mutta ei siitä jaksanut välitää. Auton ikkunoista näkyi hienoja maisemia ja pian olimme kotipihalla.

Avaan oven ja kiiruhdan huoneeseeni. Millainen se on nyt. En malta odottaa ja pian aukaisin huoneeni oven. Kaikki on ihan tavallista. Ikkuna on auki ja raikas ilma on huoneessa. Kävelen sängylleni ja näen valokuvan. Se on luokkakuvani. Katson kaikkia kavereitani ja sanon nimiä ääneen. On ihana nähdä heidän kasvonsa. Hymyilen ja katson seuraavaa henkilöä.
’’Ki…’’ sanoin ja ällistyin. En muistanut kuka hän on. Punaiset viirut poskissaan ja hänen virnistys on todella suloinen. No kyllä minä saan sen joskus tietää.

'Cause everytime we touch, I get this feeling
And everytime we kiss I swear I could fly
Can't you feel my heart beat fast, I want this to last
Need you by my side
'Cause everytime we touch, I feel the static
And everytime we kiss, I reach for the sky
Can't you hear my heart beat so
I can't let you go
Want you in my life

Your arms are my castle, your heart is my sky
They wipe away tears that I cry
The good and the bad times, we've been through them all
You make me rise when I fall

Sanat oli niin tutut, mutta nyt en mieti sitä. Lämmin tuuli tulee huoneen sisään ja laitan silmäni kiinni. Hymyni hyytyy kasvoiltani, mutta miksi? Koetan muistella, mutta en muista sitä henkilöä. Nyt viimein sain edes yhden sanan suustani.
’’Kiba….’’ sanoin ja nukahdan.