Talossa oli hiljaista, kaikki olivat poissa. Ainoa asia joka liikkui, olivat pölyhiukkaset, jotka leijuen kimalsivat ikkunasta tunkeutuvan valonpilkahduksen huomassa. Tyttö käveli paljain jaloin aution käytävän poikki keittiöön luoden pikaisen katseen jääkaappiin ja pöydälle.

Ei minkäänlaista viestiä, ei taaskaan. Kukaan ei ollut ilmoittanut taaskaan, että muut lähtisivät reissuun ja jättäisivät Hinatan yksin kotiin.
Kukaan ei taaskaan ollut jättänyt hänelle ruokaa.
Kukaan ei taaskaan ollut jättänyt hänelle rahaa.

Hinata vilkuili ympärilleen vielä kerran siistissä ja järjestelmällisessä keittiössä ja huokaisi turhaantuneena. Kuka nyt hänestä tässä perheessä huolehtisikaan? Hän oli kaikille yhden tekevä, näkymätön, vain tyttö jonka nimi ei millään muistunut mieleen.

Hän ei halunnut olla taas täällä. Hän halusi pois tästä ahdistavasta surullisen autiosta sopesta. Jonnekin missä häntä pidettäisiin jonain.

Paljaat jalat tassuttivat taas lattian poikki johdattaen muun kehon eteiseen. Tyttö vilkaisi kulmat kohollaan lattiantasolle, hänen kenkänsä olivat kadonneet johonkin. Hän nosti naulakosta riippuvan takin harteilleen raottaen ulko-ovea. Yöllisen sateen raikastuttama ulkoilma tervehti häntä ja tuulen tuoksussa vivahti kostea multa.

Hinata laski jalkansa märälle maalle ja lähti kävelemään eteenpäin. Ruohonkorret kutittivat hänen jalkapohjiaan ja lehdet tarttuivat kantapäihin kiinni. Aurinko välkehti pilvien välistä toivottaen jokaisen ulkoilijan tervetulleeksi.

Hinata pysähtyi hetkeksi puiston viereen katselemaan lapsia, jotka leikkivät hiekkalaatikolla. Lapset mitä ilmeisimmin kilpailivat siitä, kellä oli hienoin hiekkalinna. Hinata osallistui hetkeksi aikaa leikkiin, mutta jatkoi pian taas matkaansa kulkien metsän reunustamalla polulla eteenpäin.

Silloin hän näki liikettä puiden takana silmäkulmastaan. Hinata nosti katseensa metsän suuntaan yllättyneenä. Lehdon seasta tyttöä tarkkailivat mielenkiinnolla arka kauriinsilmäpari. Hinata pysähtyi ja hänen huulilleen nousi pitkästä aikaa pieni hymy.

”Hei, mitäs sinä täällä teet?” hän kysyi kauriilta juoksuttaen silmiään sen turkin värissä. Kauris oli väriltään kauniin tumman toffeenruskea sekä sen selässä komeili valkoisia täpliä.

Eläimen silmät olivat kuitenkin jotain aivan muuta. Ne olivat isot ja lempeät ja niissä loisti ilkikurinen, mutta tietäväisen kokenut pilke tumman ruskeuden keskeltä. Se tuntui hymyilevän silmillään takaisin.
”Sinullahan on kauniit ripset”, tyttö ojensi kättään kaurista kohti, jolloin se hörähti ja lähti juoksemaan takaisin lehdon suojiin.

”Hei! Älä mene!” Hinata huudahti eläimen perään ja lähti rämpimään sen vanassa kadoten puiden sekaan.

On metsäkauris ihana,
Sen katse sielun vie,
Niin ilman vaihtoehtoja
Käy lehtoon neidon tie,
Vaan kaurista et tavoita, et sitä enää nää,
Vain varjot puissa vaeltaa ja lehdet väräjää

Tyttö vilkuili ympärilleen puiden siimeksessä. Kauriista ei näkynyt jälkeäkään, vain kosteaan multaan painautuneet sorkat olivat merkinneet sen tien pensaiden suojiin. Hinata lähti kulkemaan jälkien vanavedessä eteenpäin kuunnellen puissa piileskelevien lintujen laulua. Jossain kauempana lintu pyrähti lentoon rääkyen varoittavaa uhkailuaan muille reviirilleen yrittäville.

Hinata tunsi, kuinka maa hänen jalkapohjiensa alla painui alaspäin. Hänen jalkansa olivat jo märät ja lehtien peittämät, mutta se ei tyttöä haitannut. Hän halusi vain löytää sen kauriin uudelleen. Siinä oli ollut jotain kiehtovaa.

Samassa läheinen pusikko alkoi kahista. Hinata hätkähti kääntyen äänen suuntaan ja jäi odottamaan, mitä kasvien seasta ilmestyisi. Puskan alta pilkisti koiran pää, joka tutkiskeli Hinataa uteliaana. Se tepsutti tytön luokse ja nuolaisi hänen pohjettansa haukahtaen iloisesti.

Hinata kyykistyi epävarmasti koiran viereen, mutta kun se ei näyttänyt häiriintyvän, tyttö laski kevyesti kätensä eläimen turkille.
”Mistä sinä tänne tulit? Oletko karkuteillä?” Hinata puhui koiralle rapsuttaen sitä korvan takaa.
Koira haukahti taas heilauttaen häntäänsä.
”Vai niin. Pitäisiköhän sinut viedä omistajallesi?” tyttö kysyi, mutta hänen ei ehtinyt edes tehdä mitään, kun lehdon siimeksestä rämpi esiin nuori poika.

Pojalla oli sekaisin olevat ruskeat hiukset ja poskissa kaksi mielenkiintoisen näköistä punaista kuviota. Mikä niiden tarkoitus oli, sitä Hinata ei osannut sanoa.

”Akamaru!” poika huudahti ja syöksyi koiransa luokse. Hinata seurasi sivusta, miten poika rapsutti koiraansa puhuen sille ja lopulta nosti sen syliinsä.
”Kiitos, löysit koirani!” poika nosti katseensa kohdistaen sen Hinatan silmiin. Sillä hetkellä tytön sydän tuntui jättävän yhden lyönnin väliin.

Sä, miksi minuun katsoitkaan, kauriinsilmilläs
Oon pelkkä pala paperia sinun edessäs
Sen rypistää voit kasaksi ja heittää liekkeihin
Tai aivan hiljaa puhaltain sen nostat pilvihin

”Kauriinsilmät…” Hinata henkäisi. Pojan silmät todellakin toivat mieleen kauriin. Iloinen pilke tummalla pohjalla, mutta niissä kuulsi silti ihanasti lempeys.
”Mitä?” poika kysyi ihmeissään katsoen Hinataa pää kallellaan.
Tyttö punastui pienesti, ”Äh, ei mitään. Minä vain… unohda.”
Poika katsoi Hinataa kummissaan, mutta nyökkäsi lopulta, ”Selvä, nimeni on muuten Kiba. Sinä?”
”H-hinata”

Kiba virnisti leveästi tytölle.
”Muutimme vasta tänne, joten Akamaru ei tunne paikkoja kovinkaan hyvin” Kiba vilkaisi Hinatan jalkoja, ”Miksei sinulla ole kenkiä?”
Hinata muuttui vielä punaisemmaksi katsoen varpaitaan ”Eh, ne katosivat jonnekin… niin en…”
”Ota minun kenkäni”
”Mitä?” Hinata nosti katseensa poikaan.

”Ota minun kenkäni, asun muutenkin tässä parin kymmenen metrin päässä. Voit vaikka palauttaa ne huomenna.” Kiba riisui kenkänsä jaloistaan ja ojensi ne Hinatalle.
”K-kiitos… Kiba” Hinata otti kengät vastaan sujauttaen ne jalkoihinsa. Kengät olivat hänelle hieman liian isot, mutta niillä pystyi kyllä kävelemään kaatumatta rähmälleen.

”Mistä tiedän, minne tuon nämä?” Hinata kysyi pojalta.
Kiba laski koiransa maahan ja kaivoi taskustaan paperia ja kynän raapustaen sille jotain.
”Saat numeroni” poika sanoi ojentaen lapun tytölle, ”Soita siihen, niin sovitaan vaikka tapaaminen siinä kivan näköisessä konditoriassa.”

”Hyvä on” Hinata otti lapun vastaan ja sujautti sen farkkujensa taskuun. Silloin kauempaa alkoi kuulua meteliä ja huutoa, ”Kiba, minne katosit? Tarvitsemme kantoapua!”
Kiba älähti ärsyyntyneenä, ”Äh, pitää mennä tai saan kuulla kunniani.” Poika kääntyi kävellen takaisin tulosuuntaansa. Kauempana hän vielä kääntyi heilauttaen kättään hyvästiksi.
”Nähdään, Hinata!” sitten poika katosi metsään ja hänestä jäi jäljelle vain kengät.

Sen metsäkauriin takia on monet lähteneet
Ja lehtometsän hämärään on sielun hukanneet
Kaurista ei tavoittaneet, sen varjon näki vaan
Ja tuulen tunsi ihollaan, se kantoi tuoksut maan

Hinata jäi vielä hetkeksi seisomaan paikoilleen ja tuijottamaan pojan perään, ”Nähdään”
Oliko hän juuri sopinut treffit kauriin kanssa? Sitä sopi miettiä. Tyttö kääntyi kävelläkseen kotia päin aivan muissa maailmoissa.

Sä, miksi minuun katsoitkaan, kauriinsilmilläs
Oon pelkkä pala paperia sinun edessäs
Sen rypistää voit kasaksi ja heittää liekkeihin
Tai aivan hiljaa puhaltain sen nostat pilvihin

Kotiin päästyään hän nappasi kännykkänsä pöydältä ja valitsi valikosta Sakuran numeron. Hetken räpeltämisen jälkeen hän painoi vihreää luuria.
”Arvaa mitä Sakura? Näin juuri maailman kauneimman kauriin”

-------------------------------------------------------------------------------

Se oli sitten siinä. En oikein osaa sanoa tässä mitään muuta kuin sen, että rakentava palaute ja mahdollisten virheiden ilmoittaminen on enemmän kuin tervetullutta :)