19. Todista.


Palavat silmät tuijottivat naisen nukkuvaa hahmoa. Kuramori nukkui kerrankin levollista unta. Hänen tavallisesti kylmän vihaiset tai tuskasta jännittyneet kasvonsa olivat levolliset. Vihreät hiuskiekurat olivat levinneet villisti ympäri lattiaa,toinen käsi lepäsi otsan päällä ja toinen hipoi maata. Hän näytti nukkuessaan melkein normaalilta nuorelta naiselta, jolla ei ollut huolta huomisesta. Tuskin kukaan ulkopuolinen olisi uskonut saman hennon naisen olevan se tuhon airut, joka murhaisi säälimättä tielleen tulevat olennot.

Tulidemoni näki manaajansa harvoin tässä ympäristössä,  Vorna tunsi äkkiä pelottavan inhimillisiä tunteita. Hänelle tyttö oli ollut aina se joka kylvi tuhoa ja kuolemaa ympärilleen taisteluissa. Mutta tämä näky muistutti Vornaa siitä että tyttö oli lopulta vain kuolevainen, eikä särkymätön.

Oliko hän tehnyt väärin? Voisiko kuolevainen koskaan olla samanlainen kuin demonit? Voisiko kuolevainen koskaan olla täysin tunteeton tappaja?

Kuramori voihkaisi unessaan ja käänsi kylkeään. Synkkyys täytti demonin mielen. Kun he olivat tehneet sielutason sopimuksen seitsemän vuotta sitten, Vorna oli ollut villi demoni, joka välitti vain tuhosta. Nähdessään tilaisuuden saada nuoren tytön sielu, hän oli ajatellut vain voimiensa lisäämistä. Hän ei ollut uskonut tytön elävän vuottakaan, ja odotti helposti orjuutettavaa sielua komentoonsa.

Mutta vuodet kuluivat, ja tyttö olikin pysynyt hengissä. Hän oli selvinnyt manaajien korkeimmista rituaaleista ja kasvanut vahvaksi, vahvemmaksi kuin demoni olisi koskaan kuvitellut.

Ennekuin Vorna tajusikaan hän oli alkanut muuttua. Hän ajatteli kuten ihmiset, käyttäytyi kuten ihmiset ja lopulta tunsi kuten ihmiset. Mieletön peto oli muuttunut joksikin, mitä voisi kutsua ajattelevaksi olennoksi. Demonin todellinen minuus oli herännyt, eikä mikään ei ollut enää ennallaan.

Vorna oli enemmän velkaa manaajalle kuin mitä hän voisi koskaan voisi maksaa. Sielunsa, mielensä, järkensä.

Mutta mikä oli parasta Kuramorille?

Tunteet aiheuttivat suurta tuskaa, sen Vorna tiesi. Kuramori oli itse valinnut tien joka tekisi hänestä täysin tunteettoman tappajan. Jokainen valinta minkä nainen oli tehnyt vei kohti täydellistä unohdusta, täydellistä inhimillisyyden pakoa. Hän halusi unohtaa ja tappaa tunteensa. Vain se lopettaisi tuskan.

Mutta oliko se mahdollista? Oliko se todella oikea tie?

"Sitä mitä ei muista..ei voi surra."

"Haluan muistaa sitten kun aika on oikea…"

Demoni muisti hätkähtäen naisen synkät sanat. Vorna puri hampaansa yhteen. Manaaja oli pyytänyt häntä poistamaan muistonsa siitä ainoasta, jota hän oli koskaan rakastanut.

Miksi palauttaa muistot. Se toisi vain lisää tuskaa jota Kuramori ei tarvinnut. Hän halusi kostoa. Ja koston hän saisi siitä Vorna pitäisi huolen. Mutta Zak kuului menneisyyteen, elämään joka oli iäksi poissa.

Parempi nainen muistaisi vain pettäjänsä kasvot, tietäisi ketä vihata. Viha antaa voimaa.

Vorna pyörähti kauemmas ja leijui kohti kattoa.

Aivan, hänen oman sisarensa kasvot, kostoaan varten.
Koston jälkeen he olisivat vapaita kuolevaisten kahleista, kuolevaisten tunteista. Ja Kuramori olisi ikuisesti vain hänen.

Vorna tunsi aamun sarastavan tarkoillaan aisteillaan.
Demoni haitui näkyvistä ja katosi omaan maailmaansa, yrittäen hävittää tunteidensa pauhun. Ja vain hetken, sen pienen hetken, se kaipasi entiseen helppoon elämäänsä, jossa sen tarvitsi huolehtia vain seuraavasta tappouhristaan.


Heräsin uuteen päivään vahvempana kuin koskaan.

Välittömästi nousin huovaltani jossa olin viettänyt useita viikkoja. Kammio ahdisti minua, en halunut koskaan enää joutua neljän seinän sisään. Revin mustan kimonon päältäni ja etsin nopeasti omia vaatteitani. Puin satunaisia vaatekappaleita ylleni mitä löysin. Lyhyet housuni, rituaalihameeni ja vaalean harmaan hupullisen paitani. Keräsin salataskuihini yrttejä ja myrkkyjä, joita olin heitellyt raivoissani Deidaran kasvoille. Hameeni oli repaleinen, ja muutkin vaatekappaleet jokseenkin kärsineitä. Hämmästyneenä tutkin ohutta paitaani, ja rypistin kulmiani tajutessani että joka oli paikannut sen.

En jäänyt pohtimaan asiaa vaan harpoin ovelle, jonka potkaisin auki turhautuneena. Jos en olisi ollut niin säälittävän heikkona, olisin parantanut itseni ulkona enkä tunkkaisessa luolassa. Vihasin sitä hetki hetkeltä enemmän.

Ulkopuolella Deidara jutteli kasvimiehelle. Tyrskähdin väkisinkin hänen ulkonäölleen. He molemmat kääntyivät katsomaan. Oli outoa etten aiemmin pitänyt Zetsua lainkaan huvittavana. Toipilas aikani saattoi tehdä jopa hyvää minun kaltaiselleni tosikolle.

Deidara tivasi jotain mutta en pysähtynyt kuuntelemaan. Kävelin melkein juoksu vauhtia suoraan ulos.

Kova tuulenpuuska löi kasvoilleni. Taivas oli harmaana pilvistä. Lehtien kahina oli musiikkia korvilleni kammion jälkeen, missä ainoastaan omien huutojeni kaiut olivat rikkoneet hiljaisuutta.

Olin kuin vasta syntynyt lapsi ihmettelemässä elämän kauneutta.
Tunsin selässäni tuoreet tatuonnit. Merkit kihelmöivät ja tiesin että jossain Memnoch odotti  kutsuani. Kuinka suuri voima sillä olisi käytösssään minun kauttani? Miten voisin hyödyntää sitä?

”Sain tiedon että olet parantunut.”

Tuttu tyyni ääni keskeytti riemuni. Pein oli ilmestynyt taakseni. Hymy kuoli huulilleni. Hetken harkitsin jopa hyökkäämistä hänen kimppuunsa. Hän toi mieleeni ne epämiellyttävät velvollisuudet johon minut oli sidottu. Olisinko koskaan todella vapaa?

Käännyin kohtaamaan noiden silmien tuijotuksen. Kiviset kasvot eivät paljastaneet mitään. Hän oli aina niin vakava. Mitä valtavaa taakkaa tuo mies mahtoikaan kantaa, ja oliko se yhtä raskas kuin omani? Hän käytti minua hyväkseen ja minä häntä. Mitä julmaa tanssia me karkeloimme.

”Olen parantunut.”

Tokaisin ja soin hänelle hurjan hymyn testatakseni häntä. Hänen kulmakarvansa rypistyivät hienoisesti. Katselin häntä hetken huvittuneena, mutta jopa ivani haihtui mielestäni. Peinissä oli jotain niin äärettömän surumielistä ja vakavaa että en kyennyt pilkkaamaan häntä. Hän teki minut vihaiseksi ja turhautuneeksi.


”Kuinka monta sirkusta siihen tarvittaisiin, että joskus edes hymähtäisit?”

Tokaisin hänelle. Tunsin itseni ilveiljäksi mutta en mahtanut itselleni mitään. Olin juuri maannut monta viikkoa yksin suurimmissa tuskissa mitä olin koskaan kokenut. Halusin todistaa itselleni että olin elossa.
Pein ei juuri vastannut, hän vain räpäytti silmiään. Sitten yllätyksekseni hän avasi suunsa.

”Jumalat eivät naura. Sen tyyppiset asiat eivät kosketa minua millään tavalla.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Jumala? Tunsin Vornan vahvistavan mieleni syvyyksissä sen, mitä olin jo itse aistinut. Mies oli vahva mutta kuolevainen, maahan sidottu ja kuoleva kuten kaikki elävä täällä.

” Todista minulle että Anima on hallussasi. Kutsu se tänne.”

Viha leimahti sisälläni. Minua ei käskytetä kuin kapista koiraa. Naksautin kieltäni kuten minulla oli tapana tehdä ollessani vihainen lapsena. Tapa oli palannut onnettomuuden jälkeen, ilmeisesti johtuen Memnochin hyökkäyksestä mieleeni. Kesti jonkin aikaa saada mieli takaisin tuttuihin uomiin sellaisen taistelun jälkeen.

Deidara harppoi johtajan taakse luolan suuaukolle. Hän pysähtyi äkisti ja huomasi jännityksen ilmassa. Katseemme kohtasivat. Vaalea ninja kohotti kulmiaan hiukan vaativasti.

Luuliko tuo ärsyttävä liuhuletti tosiaan että olin jotain velkaa hänelle? Koko järjestö ajoi minut hulluuden partaalle.

Käänsin selkäni heille ja ammensin vihastani voimaa. Nähkööt sitten petonsa, kurjat ninjat. Tietäkööt minkä kanssa ryhtyivät leikkimään.
Löin käteni yhteen ja ympärilleni kasvoi kehä joka huokui pimeyttä. Kurkotin mielessäni kohti kauhua ja tuskaa, ammensin tunnetta pahimmista muistoistani. Ainut tapa todella olla yhteydessä demoniin oli ymmärtää sen mieltä. Voi kyllä, Memnoch syntynyt vihasta ja kärsimyksestä. Tavallinen kuolevainen ei koskaan voisi ymmärtää sitä tunteiden määrää mitä koin mielemme yhdistyessä sekunteiksi.

Mieleni hallinta muistutti näyttelijän roolia. Sanotaan että oikea näyttelijä ammentaa roolinsa oikeista tunteistaan ja siksi kokee työnsä raskaana. Minun työni oli vain tuhat kertaa raskaampaa, sillä hetken ajan elin kärsimyksen olemusta sen koko kauheudessaan. Kun pääsin tähän tilaan pystyin luomaan yhteyden demoniin ja kutsuin sitä.
Memnoch vastasi minulle koko mielensä voimalla. Tunsin kuinka kylmyys valtasi kehoni merkit ja ne alkoivat hehkua sisäistä valoa. Verivana virtasi käsistäni uhrina ja liiton merkkinä.

Ympärilläni ruoho kuihtui pois ja linnut vaikenivat metsässä. Kehän keskus muutti muotoaan, pimeys kerääntyi ja muodosti savua. Se kohosi suoraan maasta, arvaamattoman nopeasti. Ensin pää työntyi esiin ja se venytteli itseään, irvokkaasti kuin vastasyntynyt lapsi. Tämän lapsen nähdessään jumalatkin kääntäisivät katseensa.

Ruosteiset kahleet pitivät sen kädet aloillaan. Kahleet jatkuivat maan sisään asti, alas sinne mistä se oli ikänä tullutkaan. En tahtonut tietää missä kahleiden päät olivat, saati kuka niistä piti kiinni.

Hetken hengitin raskaasti ja sydämmemme löivät yhtä. Sitten rikoin mielemme yhteyden, jättäen vain pienen tietoisuuden säkeen väliimme. En kestänyt sitä taakkaa mitä sen mieli minulle loi.

Sen silmät löysivät omani ja toivotin sen tervetulleeksi ivallisella hymyllä. Se ei ymmärtänyt. Sitten osoitin Peinin katseellani. Pein katseli demonia ilmeettömänä kuten aina.

”Pieni esittely kierros vain, ei muuta.” Sanoin kylmällä äänellä.

Memnochin verta hyytävä kiljunta repi ilmaa. Tuntui kuin varjot olisivat pidentyneet ja ilma kaikkosi keuhkoistani. Kuinka se vihasikaan Akatsukin johtajaa. Deidara ja Zesu painuivat alemmas vaistomaisesti.
Annoin sen ilmaista vihaansa johtajaa kohtaan. Kun kiljuntaa oli jatkunut tarpeeksi kauan kohotin käteni. Demoni hiljeni vasten tahtoisesti. Se jäi korisemaan vauhkona, sen vasen silmä vuoti outoja verisiä kyyneliä. Hampaat pureutuivat yhteen kirskahdellen.

”Anna minun tappaa se.” Kuulin matalan sihinän kaikuvan ilmassa.

En voinut olla varma kuulivatko ninjat sen ääntä, vai oliko se heille vain sanatonta huutoa?

Käännyin katsomaan ninjaa. Pein liikahtanutkaan, mutta hänen katseensa löysi minut ja lukittui omaani. Hän oli tyyni kuin vesi, liikkumaton, loputon, aina rauhallinen.

Jos olisin nähnyt epäröinnin häivääkään hänen katseessaan sillä hetkellä, olisin iskenyt. Mutta mies oli taipumaton. Hän uskoi vankasti itseensä ja aatteeseensa. Rypistin kulmiani ja yritin nähdä kuka tuo ninja todella oli. Käytin kaikkia aistejani, mutta hän oli läpäisemätön kuin muuri. En kyennyt tunkeutumaan hänen mieleensä.

Sillä hetkellä päätin että mitä Pein ikinä halusikaan, sillä ei ollut väliä. Hän todella oli äärettömän vahva, enkä voinut käydä häntä vastaan.

”Onko tämä tarpeeksi vakuuttava todiste?”

Kysyin viimein kun hiljaisuuttamme oli kestänyt jo jonkin aikaa. Memnoch puhisi takanani kuin myrsky tuuli, hetki hetkeltä vihaisempana. Nyt se todella ymmärsi miksi olin haastanut sen taisteluun. Tunsin outoa katumusta, sillä tiesin että vaikutin heikommalta sen silmissä kun aiemmin.

Pein tyytyi nyökkäämään.

Käänsin hänelle selkäni ja suoritin käskyt joiden kautta peto poistuisi omaan ulottuvuuteensa. Sen hurjat silmät tuijottivat omiini rävähtämättä. Sakea usva kohosi nopeasti maasta ja kiehtoutui sen harmaan ruumin ympärille.

”Pelkkä sätkynukke? En voi uskoa tätä! Luulin että olet vahva, vahvin manaaja kaikista.”

Memnochin ääni sihisi katkerana mielessäni. Vihastuin sille ja viestitin sen mieleen todelliset tunteeni Peiniä kohtaan.

”Hän ei hallitse minua!”

Ärähdin, juuri ennen kuin yhteytemme katkesi. Se siirtyi takaisin helvettiinsä, alamaailmaan jossa pimeys oli ikuista.

Olin hengästynyt, en tiedä johtuiko se äkillisestä ponnistuksesta vai vihasta. Sillä en ollut täysin rehellinen Memnochille. Ilkeä epäilys häälyi mielessäni. Yrittikö johtaja todella hallita minua. Olisinko pian pelkkä sätkynukke, toteuttamassa hänen suunnitelmiaan?