Minä rakastan näitä iltojani kanssas sun
Kun hetken päässä aamu odottaa
Ja me nauramme ja silmiämme pyyhimme ja helppo huominen on unohtaa



Naruto ja Sasuke olivat seurustelleet pian jo vuoden, mutta eivät olleet kertoneet vielä suhteesta muille. Sasuke täytti viime viikolla kahdeksantoista vuotta, Naruto täyttäisi noin kolmen kuukauden päästä seitsemäntoista.  

Parhaillaan pojat olivat Sasuken kotona. Asunto oli siisti ja puhdas kuten aina. Sasuke kun ei ollut läheskää yhtä sotkevaa sakkia kuin Naruto. Kyseinen blondi oli jälleen kerran mennyt mustahiuksisen luo yöksi väittäen, että hänen oman sänkynsä alla oli mörköjä. Eihän se tietenkään Sasukea haitannut, päin vastoin, mutta Narutolle oli kyllä tullut jo paha tapa marssia hänen luokseen yöksi ilmoittamatta etukäteen.

"Hei! Tuo ei ollut reilua!" Naruto sanoi maaten selällään sängyllä Sasuken alla. Peitto oli vedetty Sasuken pään ylle pieneksi teltaksi, mutta ilmarako oli sentään jätetty ettei ilma kävisi liian tunkkaisaksi. Ikkuna oli auki, ja viileä yöilma puhalsi Sasuken kesken olevan kirjan sivuja eteenpäin, aivan kuin tuuli olisi lukenut kirjaa itseksensä, ilman että pojat edes sitä huomasivat.

Sasuke nauroi iloisesti, mikä oli nykyään normaalia Naruton seurassa. Muussa tapauksessa poika oli yhä synkkä itsensä.
"Sinä vain et hallitse tätä! Pocky gamessa on tarkoutuskin riistää pockyt vaikka parin suusta, jos kehtaa!" Sasuke sanoi nauraen kurkottaen samalla uutta pockyä sängyn vieressä olevalta yöpöydältä tuulen jatkaessa kiinnostavan kirjan lukemista.

"Aaaa! Tässä ei ole mitään järkeä, jos olen voittamassa sinut, mutta sitten alat hamuilemaan niitä suustani..." Naruto nalkutti mutta Sasuke ei jaksanut edes kuunnella vaan laittoi jo uuden pockyn poikien huulien väliin. Ja nakerrus alkoi.

Naruto oli selvästi jälleen johdossa, mutta sitten Sasuke suuteli toista jälleen halukkaasti ja hivutti kielellään Naruton suussa olevat karkin palaset omaan suuhunsa.

"Sasukeee!!" Naruto nurisi, mutta nauroi niin että silmät vuosivat vettä.

Sasuke oli päässyt jo ajat sitten ANBUn kapteeniksi. Tuolla olisi huomenna yksi vaikeimmista missioista, jonkun Konohan voimakkaan vihollisen murhaaminen, tai jotain sinne päin. Naruto ei tiennyt asiasta paljoa, sillä Sasukella ei ollut lupaa kertoa toisessa ryhmässä työskentelevälle ANBUlle oman ryhmänsä tietoja.
Mutta nyt ei saanut ajatella mitään ikävää. Oli vain mustahiuksinen ja blondi, jotka repesivät jälleen kerran iloiseen nauruun.

"Älä viitsi kutittaa!" Naruto parkui samalla kun Sasuke kutitti poikaa kyljistä ja näykki samalla tuon kaulaa sen minkä pystyi ilman nauruun tukehtumista.



Oomme taas kuin kaksi lasta
Ne jotka aikoinaan puolivahingossa lähti samaa tietä kulkemaan


Äkkiä Sasuke vakavoitui kokonaan jääden katsomaan vielä hetken hekottelevaa Narutoa, joka huomasi kyllä Sasuken kuoleman vakavan ilmeen, muttei vain yksinkertaisesti pystynyt heti lopettaa nauramista. Vähitellen huoneeseen laskeutui hiljaisuus ja Naruto jäi katsomaan Sasukea kysyvästi.

Poikien välillä oleva hiljaisuus aivan humisi korvissa. Tuulikin oli lopettanut kirjan lukemisen, ja kirjan sivut lepäsivät avonaisena yöpöydällä.

"Naruto... hmm.... oon jo jonkin aikaa halunnut kysyä sinulta jotain... lupaathan ettet naura?" Mustahiuksinen kysyi varovasti.
Blondi katsoi korppia pää kevyesti kallellaan tyynyä vasten. Hänen jalkansa olivat jo ajat sitten puutuneet, sillä hän oli ollut pitkään samassa asennossa: Sasuken keho kulki hänen jalkojensa välistä joten hänen oli pakko pitää polviaan ylhäällä. Puutuminen ei oikeastaan haitannut häntä, sillä Sasukella oli varmasti kädet jo hemmetin kipeät mustahiuksisen kannatellessa omaa kehoaan kolmatta varttia blondin yläpuolella.

"...Mitä..?" Kettupoika kysyi varovasti.

"Lupaa ettet naura." Sasuke toisti hieman kärsimättömämmin. Hän halusi kysyä tämän nyt, sillä aiemmin hän ei ollut uskaltanut.

"...Lupaan." Kettupoika suostui lopulta ja teki kädellään muka vetoketjun suunsa eteen. Hän ei nauraisi, vaikka Sasuke sanoisi mitä.  

"Minä... Tota.... Minua on vaivannut... jo jonkin aikaa... etten muista enää, miten me tutustuimme... Okei, se ei ole välttämättä enää mitenkään merkittävää enää tässä vaiheessa, mutta... Minä en saa sitä ajatusta pois mielestäni... Se vaivaa minua..." Mustahiuksinen änkytti lopulta.

Naruto olisi voinut nauraa, jos ei olisi juuri luvannut olla nauramatta. Kysymys vain oli niin omituinen.

"Voi sua... Tottakai minä ainakin muistan. En voisi unohtaa sitä päivää." Blondi sanoi virnistäen suloisesti.

"Se oikeastaan tapahtui pian Uchiha-klaanin tuhoutumisen jälkeen..." Sasuke värähti hieman, minkä Naruto tunsi koko kehollaan. Vihan väreet kulkivat mustahiuksisen lihaksissa kuin sähkö, jonka Narutokin vaistosi. Mutta blondi tiesi, ettei heistä kummallakaan ollut enää mitään hätää. Itachi oli jo kuollut, ja Sasuken pää käännytetty niin ettei tuo tuhoaisi Konohaa kostoksi. Kiitos siitä kuului sängyllä makaavalle blondille. Mutta yhä vihan väreet kirposivat Uchihan lihaksissa kun Uchiha-klaanin tuhoutuminen mainittiinkin...
Naruto piti pienen tauon ennen kuin jatkoi.

"... Kaikki oli oikeastaan muuten ihan normaalia. Istuin yksin keinussa auringon jo laskiessa... Muistatko vielä sen ikivanhan keinun? Siellä puiden alla?" Sasuke nyökkäsi hieman.

"Noh, sinä sitten tulit luokseni.. En enää muista mitä me puhuimme silloin, mutta sen muistan, että sanoit minua idiootiksi. Mutta virnistit heti perään. Muistan sen virnistyksesi ikuisesti. Et ollut härnäävä, vaan virnistit ensimmäisen kerran aidosti iloisesti, ystävällisesti. En raaskinut edes tosissani kiukustua vaan aloin haukkumaan sinua ties millä nimityksillä. Oikeastaan pidimme kaiketi molemmat sitä vain hauskana. Lähdin jo kohti asuntoani mutta pyysit minua tänne yöksi. Meillä oli ensimmäistä kertaa hauskaa yhdessä." Naruto selosti uppoutuen muistelemiseen täysin siemauksin. Sasuke ei raaskinut edes häiritä kettupojan muistelua sillä nyt hänkin muisti sen kuin eilisen.

Kirpeän kirsikan maku yhä hentona suussa, kesäiset linnunlaulut korvissa soimassa, meren tuuli heiluttelemassa hiuksia, ramein tuoksu ilmassa, Naruto yksin keinussa itkemässä, Sasuken sääli kettupoikaa kohtaan rinnassa poltellen ja viha soluissa jylläten kyläläisiä kohtaan... Mutta se kaikki oli onneksi loppunut.


Ja sä viet mut ikkunan luo
Ja sä sanot: me kai ollaan niin kuin nuo


"Muistan sen... Nyt." Sasuke sanoi hymyillen hieman blondille, joka katsoi pirteästi Sasukea takaisin.

Sasuke katsoi hetken kauniin sinisiä silmiä hymyillen. Silmät olivat silloin kuuluneet pienelle, orvolle, vihatulle ja eksyneelle pojalle, mutta nyt ne kuuluivat kasvaneelle pojalle, lähes jo miehelle, jolla oli vihdoin elämälle suunta ja tarkoitus. Ja joku, jota rakastaa ja joku, joka rakasti takaisin. Sinisiet silmät katsoivat mustia iloisina, vailla huolen häivääkään.

"Rakastan sinua." Sasuke kuiskasi hiljaa blondin korvaan ja näykkäisi tuota kevyesti kaulasta. Naruto ynähti hiljaa.

Tuuli lopetti jälleen kirjan hiljaisen selaamisen. Kirjassa oli siellä täällä pieniä kuvia, auttamassa hieman lukian mielikuvitusta tapahtumien hahmottamisessa. Nyt kattoa kohti näkyi mustavalkoinen kuva voitetusta taistelussa, jossa moni makasi kuolleena maassa, mutta päähenkilö oli rakkaimpansa kanssa, toinen toistaan lohduttamassa... Mutta heidän koettelemuksensa oli ohitse, taistelu oli ohitse, ja he olivat molemmat selvinneet. Nyt ei ollut enää syytä pelätä sillä he olivat saaneet jo toisensa.

Ikkunasta lensi pari sadepisaraa suoraan kirjan päälle, aivan kuin tuuli olisi itkenyt hiljaa ilon kyyneliä rakastavaisten onnen vuoksi.

"Ulkona taitaa alkaa satamaan." Naruto sanoi hetken päästä, sillä kattoa vasten ropisevat vesipisarat enteilivät melko kovaakin sateen puuskaa. Sasuke lopetti Naruton kaulan näykkimisen pettyneenä, mutta nousi istumaan rikkoen heidän olemattoman pienen teltan. Raittiinpi ilma tuulahti molempien poikien kasvoille ja muutama vesipisara lähti leikittelemään poikien iholle.

Tuuli käänsi taas muutaman kirjan sivun pudottaen uudet onnenkyyneleet paperille...

"Naruto, katso." Sasuke sanoi jääden ikkunalle katsomaan sateeseen pieni hymynkare huulillaan.

"... Mitä, sadetta vai?" Naruto kysyi mutta nousi kuitenkin hieman vaivalloisesti istumaan ja katsoi ikkunasta ulos Sasuken vierestä.
Hän ei nähnyt muuta kuin pari hassua taloa, kaksi vanhaa puuta, sadepisaroita, lammikoita... Ei mitään erikoista.

"Neee, mitä minun pitäisi nähdä?" Poika kysyi kummissaan.

"Me ollaan niinkuin nuo." Sasuke sanoi hiljaa, katse puissa.

"... Miten niin?" Blondi kysyi pää hieman kallellaan ja tapitti puita. Eihän niissä mitään erikoista ollut. Melko kaukanakin toisistaan olivat.

"Etkö ymmärrä?" Sasuke kysyi kääntäen katseensa kettupoikaan, joka pudisti päätään pienesti.



Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja kestää joka tuulen ja sään
Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan


"Ne ovat kasvaneet erillään, elämä on kuluttanut molempia, mutta silti ne katsovat tulevaisuuteen. Ne kestävät sateet, tuulet ja kylmyyden, koska ne uskovat parempien kelien tulevan taas pian. Ja samalla ne kuitenkin salaa punovat juuriaan yhteen maan alla. Ymmärrätkö?" Sasuke kysyi kärsivällisesti. Narutolla oli hieman ongelmia ymmärtää tälläisiä asioita, mutta Sasukesta olikin hauska selostaa oma näkemyksensä asioista.

Blondin pudistaessa jälleen päätään, Sasuke jatkoi:

"Me olemme kokeneet elämämme aikana paljon sellaista, mikä on kuluttanut meitä sisäisesti ja ulkoisesti. Aivan kuten nuo puutkin. Mutta katsomme silti tulevaisuuteen, sillä uskomme parempien aikojen koittavan vielä. Ja vaikka pidimme toisiamme koko ajan etäällä, kasvoimme silti muiden näkemättä yhteen, kuten puiden juuret. Kukaan muu ei sitä näe, mutta me tiedämme..." Sasuke sanoi hiljaa mutta vaikeni nähdessään Naruton silmästä putoavan kyyneleen.

"Mikä sinulle tuli?" Mustahiuksinen kysyi hieman huolestuneena ja vähän yllättyneenäkin.


Kaksi ylvästä ja nuorta
Varmoina on voimistaan

"Ei mikään! Roska vain meni silmään." Naruto sanoi nopeasti pyyhkien silmiään hätäisesti, mikä sai Sasuken naurahtamaan. Naruto ei kuitenkaan suostunut sortamaan ylpeyttään sillä että myöntäisi itkeneensä Sasuken edessä.

"Tohelo, kyllä sinä mulle voit kertoa, mikä itkettää!" Sasuke nauroi. Hän kyllä jo arvasi sanojensa koskettaneen blondia sen verran että pieni itku karkasi pojan silmäkulmasta.

"E...En minä itke! En mä oo itkenyt pitkään aikaan, minä en siihen enää sorru!" Blondi sanoi itsepintaisesti, varmana itsestään.

"Etköö?" Sasuke härnäsi tahallaan. Ei Naruto hänestä naurettava ollut itkiessään, mutta se oli naurettavaa, että blondi yritti piilotella sitä.

Pojat kuitenkin olivat vielä melko nuoria, joten molemmille oli vielä tärkeää antaa käsitys siitä, että olisi vahvempi mitä todellisuudessa oli. Mutta kun uskotteli itsellensä olevansa vahva, muutkin alkaisivat ehkä uskoa siihen. Paha vain, että pojat tiesivät jo toistensa heikkoudet, kuin myös vahvuudet. He tunsivat toisensa läpikotaisin.


Taivaankantta kohti kasvaneet
Ehkä vuodet ovat kuorta ja talvet viimoillaan hiukan ohuemmaks raapineet

Sasukea aivan harmitti se, ettei Naruto ollut enää niin lyhyt kuin aijemmin. Poika oli yhä häntä paljon lyhyempi, mutta kasvanut silti aimo harppauksen viime aikoina. Harmi, Sasuke olisi halunnut blondin pysyvän pätkänä. Ihan pelotti millainen tuosta tulisi aikuisena. Alkaisiko blondi käyttäytymään niin kuin Kakashi? Tai mitä pahempaa, kuin Jiraya? Sasukea aivan puistatti.

Ei, Naruto pysyisi lapsellisena, kömpelönä ja idioottina. Hänen omana pikku idioottinaan. Sasuke itse ei muuttuisi varmaankaan paljonkaan aikuistuttuaan. Mustahiuksinen oli aina käyttäytynyt samalla tavalla, melkein aikuisen omaisesti.

Mutta vaikka Naruto olikin pirteä ja iloinen, Sasuke kyllä tiesi ettei blondi ollut läheskään aina ollut yhtä onnellinen. Siitä oli jo monta vuotta, mutta menneisyyden haamut eivät koskaan hylkäisi kantajaansa.

"Sasukee? Minne sä jäit?" Naruto kysyi heilutellen varmaan kymmenettä kertaa kättään mustahiuksisen nenän edessä. Sasuke havahtui transsistaan ja huomasi, että Naruto oli saanut jo kyyneleet aisoihin ja virnuili pirteästi hänelle. Oli välillä vain vaikea ajatella, ettei blondi tosiaan ollut kuorensa alla yhtä ehjä ja itsevarma mitä antoi olettaa.


Kuinka onkaan kaksi lasta matkan myötä muuttuneet
Se ihme on kai vasta;
Oomme tänne selvinneet

"Mikä sulle oikein tuli?" Kettupoika kysyi hyväntuulisesti. Punaiset huulet olivat vienossa hymyssä jatkuvasti ja silmät suorastaan hohtivat iloa.

"Eeee, tuli vaan mieleen muutama juttu.. ei sillä niin väliä ole." Kissapoika änkytti yrittäen saada ajatuksiaan kasaan.

"... Meeeew, Sasuke on ihan outo öykkymöykky." Naruto mutisi muka harmistuneena.

Sasukelle moinen nimitys aiheutti lievästi sanoen kummastumisen viiven.

"Outo öykkymöykky? Housuussas sullon outo öykkymöykky, ja usko pois, minä jos joku sen tiedän!" Sasuke sanoi reveten kuitenkin nauramaan. Mustahiuksinen tönäisi blondin selälleen sängylle ja kävi samantien hurjaan taisteluun siitä, kumpi sai pidettyä kumman sänkyä vasten kiusattavana.

Niinpä niin, pojat olivat tosiaan muuttuneet rajusti elämänsä aikana. Aluksi toistensa viimeiseen asti välttelyä, Sasuken viha "demonin penskaa" kohtaan, Sasuken klaanin tuhoutuminen, hiljainen Naruton hyväksyminen ihmisenä, sitten lähes murhaavaa riitelyä, sitten hitaasti siirryttiin ystävyyteen, ja sitten... Tähän. Vihasta rakkauteen.
Oli todellakin ihme, että tähän oltiin selvitty. Molemmat olivat olleet useammin kuin kerran viikossa kuoleman porteilla, joten oli todellakin ihme, että molemmat kituuttivat yhä elossa.


Ja sä viet mut ikkunan luo
Ja sä sanot: mehän ollaan niin kuin nuo

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja kestää joka tuulen ja sään
Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan


Sasuke tietenkin voitti taistelun, ja sai alistettua Naruton sänkyä vasten. Mustahiuksinen suuteli blondia halukkaasti huulille ja hyväili käsillään tuon vatsalihaksia saaden kettupojan ynähtelemään hyvän olon tunteesta.

Kello oli tikittänyt jo yli neljän aamu yöstä, mutta unen puute ei näyttänyt vaikuttavan Sasukeen mitenkään. Naruto sen sijaan näkyi selvästi jo hiljalleen valuvan unten maille.

"Väsyttääkö?" Sasuke kysyi virnistäen hieman.

"Vähän..." Naruto mutisi. Sasuke huokaisi pienesti ja veti kevyen blondin istumaan, kietoi peiton heidän molempien ympärilleen ja veti blondin kainaloonsa.

Ei mennyt aikaakaan kun uninen sinisilmä nukahti.
Sasuke jäi katselemaan sateeseen, tummaa taivasta, kahta, salaa juuriaan yhteen punovia puita...

Kukaan muu ei saisi heistä tietää. Demonin penskan, ja Uchihan nero lapsen suhde pysyisi salassa, ja piilossa se kasvaisi, juurtuisi syvemmäksi ja syvemmäksi, hetki hetkeltä vahvemmaksi, vaikka vuodet jättäisivätkin jälkensä molempien iholle ja mieleen... Katseet kuitenkin tulevaisuudessa, usko parempaan huomiseen.


Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja kestää joka tuulen ja sään
Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

Tuuli oli ennen ikkunan sulkemista ehtinyt lukea kirjan loppuun. Viimeisellä sivulla oli kirjan päähenkilö rakastettunsa kanssa kahden puun alla. Tummatukkainen kirjan päähenkilö piti rakastaan kainalossaan ja katseli tummilla silmillään yötaivasta vaaleahiuksisen rakkainpansa nukkuessa. Sateesta jääneet vesipisarat olivat pudonneet paperille aivan kuin tuuli olisi itkenyt ilosta kirjaa lukiessaan...