20. Matka kivikylään.





Tuuli piiskasi hiuksia vasten kasvojani. Sää oli kolea mutta kuiva. Istuin jälleen kirotun savilinnun selässä. Deidara näytti nauttivan olostaan istuessaan rentona hänelle tyypilliseen tapaan jalat ristissä.

Alapuolellamme erotin Kakuzun ja Hidanin, jotka juoksivat tasaista tahtia karussa maastossa. Olimme tehneet matkaa kohti kivikylää jo kaksi auringon nousua. Silti en huomannut väsymystä noissa kahdessa. En ymmärtänyt ninjoja lainkaan. He ammensivat voimansa kehonsa chakrasta. Minulla ei ollut hajuakaan mikä tuo voima oli ja mistä se tuli. Oma voimalähteeni oli väkevä ja muinainen, demonit ja henget olivat olleet ja tulisivat aina olemaan läsnä kaikissa maailmoissa.

Deidara liikahti ja kääntyi katsomaan minua sinisellä silmällään. Toista peitti outo linssi, ilmeisesti jokin kiikari.

"Onko suunnitelma sinulle selvä hmm? En halua ongelmia tässä tehtävässä."

Mieleni palasi kahden päivän takaiseen Akatsukin kokoukseen, jonka johtaja oli pitänyt luolassa. Olimme kehittäneet strategian minkä avulla varastaisimme Sielun Särkijän Kivikylästä.

Yllätyksekseni Deidara oli ennemän kuin innokas hyökkäämään entiseen kyläänsä, ja halusi aiheuttaa mahdollisimman paljon vahinkoa. Suunnitelmamme oli yksinkertainen. Matkaan lähtisi vain kaksi tiimiä, toinen varastaisi kiven ja toinen vetäisi huomion itseensä hyökkäämällä, ja aiheuttamalla tuhoa kylän sisällä.

Oli sanomattakin selvää että minä ja Deidara olisimme hyökkäystiimi.

Aluksi halusin varastaa kiven itse. Muistan kuinka Kakuzu oli nauranut vaatimukselleni.

"Kuramori, anna meidän hoitaa tämä. Minä olen varastanut tuhat kertaa arvokkaampia saalita kuin jonkun säällittävän kiven murikan!"

Lopulta olin suostunut järjestelyyn, mutta vannoin että heti kun kivi oli varastettu ottaisin sen haltuuni.


Kohotin Deidaralle kulmiani ja ironinen hymy hiipi huulilleni.

Tajusiko tuo mies lainkaan miten tärkeää tehtävän onnistuminen oli minulle? Sielun Särkijä olisi ainut mahdollisuuteni päästä takaisin omaan ulottuvuuteeni, tai siihen mitä siitä olisi jäljellä.

"Pilaan sinun ilosi?"

Sanoin hänelle suloisen sydämmellisellä äänellä. Mutta tiesin että hän näki silmistäni miten tosissani olin. Nojauduin lähemmäs häntä.

"Luulempa että sinun, Deidara, tulisi olla enemmän huolissasi siitä pilaatko SINÄ minun iloni."

Hän virnisti minulle pilkallisesti ja teki taas yhden noista oudoista hymähdyksistään. Nojauduin taaksepäin ja ristin käteni. Vihasin tilanettani. Olin riippuvainen Akatsukista, aivan kuten he manaaja taidoistani. Miten ikinä asiaa lähestyinkään en löytänyt ulos pääsyä. Olin loukussa käärmeiden pesässä.

"Älä unohda että Akatsuki on velkaa minulle, eikä mitään pientä palvelusta. Tehtävän on parempi onnistua."

Sihahdin synkästi hänen kaapunsa selkämykselle.

Ennekuin tajusin mitä tapahtui hänen kätensä iski taaksepäin. Hän tarttui kivuliaasti ranteeseeni ja puristi murskaavalla voimalla.

"Minusta tuntuu että olemme käyneet tämän keskustelun ennekin."

Deidara sanoi maireasti ja tiukensi otettaan. Katseeni olisi voinut leikata ilmaa. Hän halusi jälleen osoittaa minulle että olin häntä heikompi, vaikkakin vain ruumiiltani. Oliko tuon miehen ylpeydellä rajaa? En osannut päättää.

Tällä kertaa en vaivautunut edes puhumaan. Tuijotimme toisiamme. Silmäni paloivat vihasta ja jouduin käyttämään kaiken itsehillintäni etten olisi kutsunut voimiani.

Tunsin miten hampaat hänen kämmenensä sisällä tarttuivat pieneen palaan ihoa ja purivat kivuliaasti. En paljastunut pienintäkään vihjettä kivusta. Sen sijaan ahdistus toisen ihmisen kosketuksesta alkoi ottaa salakavalasti valtaa mielestäni.

"Jos luulet voivasi pelottaa minua, olet todella tyhmempi kuin luulin. Nyt, irroita!"

Ärähdin tosissani. Jostain syystä en sietänyt muiden kosketusta enää, en sitten Kabuton kokeiden. En halunnut edes ajatella mahdollisuutta siitä, että hän olisi manipuloinut mieltäni. Uskoin sen olevan vain inhoa ninjoja kohtaan, tämä paikka oli yhä minulle vieras.

Kuvottavat muistot hiipivät mieleeni.

Valkoiset kaavut ja kädet ympärilläni, koskettelemassa, tutkimassa, katsomassa kuin halpaa esinettä markkinoilla, etsimässä uusia tapoja käyttää hyödyksi.

Ne muistot olivat kuin syöpä, jota kannoin mukanani kaikkialle. Tiesin etten koskaan voisi paeta niitä, kestäisi kuitenkin aikansa että tottuisin niihin. Kukaan ei koskaan ollut nöyryyttänyt minua sillä tavoin kuin tuo sairas Orochimarun lemmikki.

Äkkiä toinen hirveä muisto iski minuun kuin tikari. Deidara ja Kakuzu olivat löytäneet minut sieltä, makaamasta lasisesta kopista, avuttomana uhrina, verisenä myttynä lattialta.

Järkytys saattoi näkyä kasvoillani, tai sitten Deidara aisti muutoksen tunnelmassa. Hän vapautti otteensa hämmentyneenä ja kääntyi tutkimaan maastoa.

Hetken tunsin niin suurta halua tappaa hänet jouduin sulkemaan silmäni. Jos tappaisin molemmat ninjat mikään ei muistuttaisi minua siitä. Kukaan ei saisi koskaan tietää että olin ollut Orochimarun koekaniini.

Avasin silmäni ja näin vaalean ninjan tuijottavan minua jälleen.

"Mikä sinulle tuli? Hmn? Hetki sitten olit normaali ja nyt olet valmis leikkaamaan pääni irti. Voin melkein haistaa verenhimosi. En tunne oloani kovin mukavaksi kun takanani istuu nainen, joka aikoo murhata minut."

Deidara kysyi muinamiehenä. Aivan kuin välikohtausta ei olisi tapahtunutkaan.

"Niin, mitä mahtoikaan tapahtua?"

Kysyin maireasti ja joka sanani tihkui myrkkyä. Ojensin käteni joka oli jo muuttunut sinimustaksi.

Deidara rypisti kulmiaan. Aivan kuin hän todella olisi yllättynyt vahingosta. Hetkessä hänen ivallinen naamionsa palasi ja hän kohautti olkiaan.

"Hmn. Älä keskeytä minua. Näin kasvosi, muistit jotain hirvittävää ja järkytyit. Mitä se oli?"

Hän tivasi. En voinut uskoa korviani. Naurahdin kuivasti. Kuinka monta hirvittävää muistoa minulla olikaan, liian monta jaettavaksi, liian kipeitä ajateltavaksi. Miten tuo mies julkesi udella muistoistani? Mitä hän kuvitteli hyötyvänsä siitä? Deidara liikkui vaarallisella alueella, hänen olisi pitänyt tietää paremmin.

"Unohditko jo että minä olin siellä, kun käytännössä teit kuolemaa? Ja suo anteeksi, en voinut välttyä kuulemasta jotakin houreistasi. Tuskan huutosi olivat melko vaikuttavia. Ilmeisesti vietit pitkän ajan nauttien Orochimarun vieraanvaraisuudesta."

Hän puhui kevyesti, kuin huomisen säästä.

Deidaraa siis kiinnosti Kabuton kokeet ja minun tuskani suuruus? Kasvoni olivat kiristyneet kylmän vihan naamioksi. Nauttiko tuo mies tästä leikittelystä? Minun kärsimyksestäni?

Keskustelu oli kääntynyt vaaralliseen aiheeseen.

Tai tarkemmin ajateltuna, kirotun ninjan yksinpuhelu. Yrittikö hän testata rajojani? Nyrkkini olivat puristuneet yhteen. Katseeni oli hakeutunut kaukaiseen horisonttiin jota tuijotin näkemättä mitään. En tiedä mistä sain voimia tunteideni turruttamiseen. Ehkä kun tuskaa on tarpeeksi sitä ei enää tunne.

"Ole vaiti. Älä koskaan mainitse siitä minun läsnäollessani. Ymmärrätkö- älä puhu siitä paikasta ikinä. En halua muistaa sitä koskaan."

Sanat tipahtelivat suustani hallitsemattomasti. Ne kaikuivat onttoina ja kuivina ilmassa. Kuolleellakin olisi enemmän tunnetta sanoissaan.

Vihasin itseäni, sillä minulle oli tullut heikkous. Tiesin kylmästä kokemuksesta että taistelija jolle muodostuu heikkous kuolee pian sen jälkeen. Minun täytyisi voittaa heikkous ennenkuin siitä tulisi riesa.

Käänsin katseeni Deidaraan ja odotin purevaa ivaa. Mutta sen sijaan hän vain katseli minua. En osannut tulkita hänen kasvojaan. Se oli totinen naamio, se jonka alle kaikki ninjat kätkivät ajatuksensa.

Jälleen kerran kirosin tuota naamiota mielessäni.

Loppumatkan olimme hiljaa. Ennekuin huomasinkaan oli alkanut hämärtää. Äkisti Deidara nousi ylös.

"Valmistaudu. Kivikylä näkyy."

Kakuzu ja Hidan hidastivat vauhtiaan ja kaarsivat sivulle. He menisivät toista reittiä salaisiin kammiohin.

Vaihdoin ripeästi asentoni puolikyykkyyn. Aktivoin kehoni symbolit ja kutsuin mielessäni Vornan voimia. Tarvitsisin tuuli elementtiä laskeutumisessa. Imin demonin voimia itseeni, se oli suloista kuin itse elämä. Merkit alkoivat hehkua himmeästi. Lopetin voimien ammentamisen vasta kun tunsin voivani räjähtää silkasta energiasta.

Nousin ylös ja hengitin syvään. Verisen elämäni aikana olin oppinut rakastamaan hetkeä ennen taistelua. Se oli vapauttava hetki, jolloin millään muulla ei ollut enää merkitystä kuin tuholla. Keskityin hengittämään sisään ja katsoin alas kivikylään. Ninjat partioivat kaduilla, talot olivat litteitä, helposti tuhottavissa. Vilkaisin Deidaraan jonka käsissä oli savea. Yllätyksekseni näin saman villin hurjuuden hänen kasvoillaan. Kiihko, hulluus ja julmuus sekoittuivat tuossa virnistyksessä. Enkä voinut muuta kuin virnistää takaisin.

Astuin alas savisen linnun päältä, nauttien joka hetkestä. Tuuli piiskasi hiuksiani kuin lähdin syöksyyn kohti maata. Kiepautin itseni ympäri ja valmistauduin iskemään.


Suunnitelmani oli sama kuin aina, ja se ei koskaan pettänyt.

Tuhoa kaikki!