Author: Afeni
Rating: K-15/K-18
Disclaimer: En omista Narutoa. Omat hahmoni ovat minun, samoin tarina.
Genre: Romance, action, adventure, A/U
Summary: Kesäloman piti olla paras aikoihin. Lukiolaiset Chiaki ja Mitoki päättävät viettää lomansa matkustelemalla mahdollisimman halvalla. Mitä tapahtuu, kun tyttöjen vuokraama moottoripyörä hajoaa keskellä Ei-mitään?
Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.
A/N: Naruton maailma, mutta hieman muunneltuna. Mukailee alkuperäistä tarinaa jonkin verran, mutta joitain asioita on myös muutettu. Jos tämä häiritsee, en suosittele lukemaan.

Ja niin, päädyin nyt tosiaan aloittamaan uuden tarinan. En uskalla luvata päivityksiä kovin tiuhaa tahtia, koska minulla on edelleen eräs megapitkä Final Fantasy XII -tarina kesken, enkä ole siitä valmis luopumaan. Ajattelin tätä nyt kirjoitella aina välillä näin kesän kunniaksi (mitäpä olisi kesä ilman Naruto-ficciä? :D).

Kommentit ovat kivoja.

Parituksia en tässä kohtaa vielä paljasta, mutta ehkäpä jotkut osaavat niistä tehdä jo arvauksia. Tai voisin veikata, että toisen arvaatte, toista ette x)

Älä kysy hintaa

Prologi

Räsähdys. Rutinaa. Moottorin ääni alkoi pätkiä. Mitoki käänsi kaasukahvaa kovempaa, mutta mitään ei tuntunut tapahtuvan. Vauhti vain hiljeni, kunnes pysähtyi kokonaan. Moottori alkoi savuttaa. Mistään ei kuulunut enää pihaustakaan.

”Se räjähtää!”Chiaki kiljaisi ja hyppäsi pois paikaltaan. Tyttö juoksi monen metrin päähän ja tuijotti moottoripyörää kauhuissaan. Mitoki laittoi jalkatuen alas ja nousi sitten itsekin.

”Tule pois sieltä! Se räjähtää!” Chiaki toisti lähes hysteerinen sävy äänessään.
”Eikä räjähdä. Niin käy vain leffoissa”, Mitoki kommentoi ystävälleen ja jäi tarkastelemaan moottoripyörää pää vinossa. Savu oli mustaa ja pyörä kyllä haiskahti palaneelle. Heidän olisi pitänyt tarkistaa sen kunto ennen vuokraamista. Tosin olihan se toiminut jo viikon ihan mukavasti.

Hitaasti Chiaki käveli lähemmäs ystäväänsä ja kurkisti pyörää tämän olan ylitse. Mitokin huokaus kuului kypärän sisältä onttona humahduksena.
”Tuolla ei kyllä ajeta enää minnekään”, vanhempi tyttö totesi. Tämä riisui kypäränsä ja pyyhkäisi siniset otsahiukset silmiltään. Koko päivän oli ollut turkasen kuuma, mutta nyt ilma alkoi onneksi viilentyä iltaa kohden. Tosin ilta ei välttämättä tiennyt hyvää. He olivat kuitenkin epämääräisellä pikkutiellä keskellä metsää.

Chiaki kiskaisi myös kypärän päästään ja heitti sen maahan. ”Et ole tosissasi!” tyttö huudahti. Hänen punaiset hiuksensa olivat liiskautuneet pitkin päätä, vaikka yleensä ne sojottivat iloisesti joka suuntaan.
”Kyllä vain”, Mitoki huokaisi. Hän tallusti pyörän takaosaan ja avasi toisen kuljetuskopista. Hän veti reppunsa esille sieltä, laski sen maahan ja ryhtyi penkomaan. Hän oli varma, että oli pakannut kartan jonnekin.
”Eihän tuota jaksa edes työntää seuraavaan kylään”, Chiaki protestoi. Tyttö istahti synkeänä maahan.
”Tiedän. Kuule, ei tämä ole minun vikani”, Mitoki totesi reppunsa syövereistä. ”Haa, tässä!”

Tietysti kartta oli jäänyt kaikkien muiden tavaroiden alle. Tytöt eivät olleet pitäneet erityisen tarkkaa lukua matkanteostaan, koska tärkeintä oli ollut hauskanpito. Niin he olivat viime syksystä asti suunnitelleet. Mitoki oli valmistunut tänä keväänä lukiosta, selvittänyt yliopistonsa pääsykokeet erinomaisesti ja oli nyt koko kesän vapaa, kuten ystävänsäkin. Jo syksyllä he olivat tehneet päätöksen, että juhlistaisivat asiaa kesälomalla tekemällä yhteisen matkan. Nyt he olivat olleet kyseisellä matkalla kolmatta viikkoa. Tämä oli ensimmäinen vastaan tullut vastoinkäyminen.

Mitoki levitti kartan maahan ja ryhtyi tutkailemaan sitä. Chiaki konttasi hänen viereensä.
”Oletko nähnyt yhtään tienviittaa vähään aikaan?” Mitoki kysyi hetken päästä. Chiaki puisteli päätään. Niinpä, yhtään ei ollut näkynyt. He olivat vain olleet huolettomia eivätkä olleet välittäneet moisesta seikasta. ”Minusta tuntuu, etten löydä tätä paikkaa kartalta”, Mitoki jatkoi. Hän löysi kartalta kyllä pisteen, josta he olivat lähteneet ja pystyi seuraamaan heidän reittiään hyvän matkaa. Jotenkin hänestä tuntui silti, että he olivat päätyneet kartan ulkopuolelle… tai ainakin he olivat ajaneet jonnekin pikkutielle, jota karttaan ei ollut merkitty. Kaiken lisäksi viimeisimmästä sivistykseen viitanneesta pysähdyspaikasta oli tänne monen tunnin matka. He olivat pysähtyneet syömään eväitä puolenpäivän aikaan, mutta jo silloin he olivat olleet keskellä metsää.

Mitoki vilkaisi rannekelloaan. Viisarit kipittivät hiljalleen kohti kello kuutta. He voisivat toki kävellä takaisinpäin, mutta heiltä menisi todella pitkään päästä sivistyksen pariin. He olivat ajaneet melkoisen hurjaa vauhtia suurimman osan matkaa. Ja nyt kun asiaa mietti… ketään ei ollut tullut vastaan iltapäivän aikana. Tämä oli varsin huolestuttavaa.

”Me emme ole kartalla”, Chiaki päätyi Mitokin kanssa samaan lopputulokseen. Tyttö takertui ystävänsä käsivarteen. ”Mitä ihmettä me nyt teemme?”
”Meidän on käveltävä, kunnes löydämme jonkun paikan, mistä voimme hankkia apua. Tuo romu saa jäädä tähän. Otetaan vain avaimet ja toimitetaan ne myöhemmin vuokraajalle”, Mitoki pohdiskeli. Suunnitelma ei ollut millään muotoa pomminvarma, mutta eipä heillä ollut vaihtoehtojakaan. Oli parempi lähteä liikkeelle kuin jäädä paikalleen nököttämään. Luultavasti tänne metsän keskelle ei eksyisi yhtään ketään, joten he saisivat istua täällä hamaan hautaan asti.

Mitoki taitteli kartan ja tunki sen takaisin reppuunsa. Mokomasta ei olisi toistaiseksi mitään hyötyä, mutta onneksi tietä pitkin pääsisi taatusti ennemmin tai myöhemmin sivistyksen pariin. Heillä ei ollut hätää, kunhan he vain pysyttelisivät liikkeellä. Mitoki nousi seisomaan ja heilautti repun olkapäälleen.

”Ota reppusi, niin mennään”, hän kehotti ystäväänsä. Chiaki vilkaisi moottoripyörää epävarmana.
”Oletko varma, ettei se räjähdä?”
”Olen, olen. Oikeasti, se on leffojen temppu. Sillä lisätään jännitystä”, Mitoki nauroi. Kun Chiaki ei vieläkään liikkunut, vanhempi tytöistä meni itse hakemaan tämän repun. Hän tyrkkäsi sen punapään syliin ja lähti marssimaan tietä pitkin eteenpäin.

Tytöt kävelivät pitkän aikaa vaitonaisina. Mitoki oli pahalla tuulella, mutta hän ei halunnut purkaa sitä ystäväänsä. Hän syytti itseään siitä, ettei ollut tarkistanut moottoripyörän kuntoa ennen lähtöä. Kyllä hän oli halunnut pienelle kesäseikkailulle, mutta aivan tällaista hän ei ollut kaivannut. Ja tuskin oli Chiakikaan. Laahustuksesta päätellen tätä harmitti aivan yhtä paljon kuin häntäkin.

Mitoki kietaisi kätensä ystävänsä hartioiden ympärille. Chiaki luultavasti jo tiesi hänen pahasta tuulestaan. Tämä oli turhankin hyvä aistimaan tunteita ja tunnelmia ympärillään. Se oli välillä suorastaan pelottavaa. Tämä tuntui imevän tunneilmaston itseensä, tietävän aina, mitä muiden mielessä liikkui. Siis ei tämä nyt ajatuksia osannut lukea, mutta tunteiden tulkintataito oli tytöllä omaa luokkaansa.

”En minä sinulle ole vihainen”, Mitoki huomautti. Chiaki kohautti olkapäitään.
”Tiedän. Se on silti häiritsevää. Sinun tunteesi ovat niin ilmeisiä”, punapää selitti. Jostain syystä juuri Mitokin tunnetilat olivat tälle kaikkein häiritsevimpiä. Ehkä se johtui heidän läheisestä suhteestaan. Mitään muuta järkevää selitystä Mitoki ei keksinyt.
”Yritän rauhoittua. Kävellään nyt vain ja etsitään jokin kyläpahanen tai mikä tahansa muu merkki sivistyksestä”, Mitoki tokaisi. Häntä vain pelotti, ettei sellaista löytyisi ennen pimeän tuloa. Jo nyt aurinko oli katoamassa puiden latvojen taakse.
”Okei”, Chiaki ynähti. Mitoki tajusi virheensä ja pakottautui ajattelemaan mukavia asioita. Hän ei saanut pelätä nyt, koska hänen pelkonsa vaikuttaisi liikaa hänen ystäväänsä. Yleensä hän osasi pysytellä Chiakin seurassa todella rauhallisena, mutta tällainen odottamaton tilanne vaikutti myös häneen. Oli vaikea olla rauhallinen ja tyyni, kun kaikki oli epävarmaa.

”Ajatellaan, että tämä on seikkailu. Me selviämme kyllä, sillä seikkailutarinoissa on pääasiassa onnellinen loppu”, Mitoki totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Sinä luet liikaa kirjoja ja katsot liikaa elokuvia”, Chiaki kommentoi selvästi rentoutuneena.
”Ehkä, mutta niistä oppii myös paljon. Selviämme kyllä, vaikka joutuisimme viettämään yömme täällä”, sinihiuksinen tyttö väitti. Hän ei ollut aivan varma, osaisiko tehdä tulen ilman välineitä tai etsiä syötäviä kasveja, jos ruoka loppuisi, mutta kyllä hänellä jonkinlainen käsitys oli siitä, mitä pitäisi tehdä.
”Niin varmaan”, Chiaki puuskahti, ja pian he olivat ajautuneet väittelyyn Mitokin erätaidoista.

Väittely puhdisti mukavasti ilmaa ja muistutti Mitokia, miksi he olivat lähteneet tälle matkalle yhdessä. Seuraavaa syksyä he eivät viettäisi enää samassa koulussa. He olivat halunneet viettää kesän kuitenkin tiiviisti yksissä. Mitokin menestyksen juhlistaminen oli ollut oivallinen syy Chiakin ottovanhemmille. Ei sillä, että näitä olisi kamalasti kiinnostanut, missä adoptoitu tytär vaikutti. Chiakilla oli käynyt huono tuuri ottovanhempiensa suhteen. Nämä olivat adoptoineet lapsen, kun eivät olleet saaneet omaa. Kuitenkin pian Chiakin adoption jälkeen tämän ottoäiti olikin tullut raskaaksi. Chiaki oli jäänyt uuden sisarensa varjoon. Tämä oli aina tuntenut olevansa vain välttämätön paha perheessä. Mitokista oli mukavaa, että hän saattoi tarjota ystävälleen mahdollisuuden viettää kesän jossain muualla kuin kotona, missä Chiaki ei viihtynyt mitenkään erityisen hyvin.

Mitoki itse taas oli päässyt matkaan helposti. Hänen vanhempansa asuivat pikkukylässä kaukana suurkaupungin riennoista. Mitoki oli muuttanut omilleen lukion alussa ja kävi vain harvakseltaan vanhempiensa luona. Nyt hänen oli tarkoitus vierailla näiden luona kesän päätteeksi. Sitä ennen hän pitäisi hauskaa kunnolla.

”Hei, näetkö, tuolla taitaa olla silta!” Chiaki huudahti ja keskeytti Mitokin ajatukset.

Mitoki siristi silmiään. Ilta oli pimentynyt kiitettävää vauhtia, eikä hämärässä maisemaa erottanut enää niin selvästi kuin aiemmin. Chiaki oli kuitenkin oikeassa. Tie päättyi suuren rotkon ylitse vievään siltaan. Ja luonnollisesti silta oli merkki sivistyksestä. Joku oli rakentanut sen. Hyvällä tuurilla sen toisella puolella olisi kylä. Siellä ei kylläkään näkynyt valoja, mutta eihän se vielä mitään tarkoittanut. Kylä saattoi olla piilossa puiden takana. Toivo heräsi Mitokin mielessä.

Yhtä matkaa tytöt kiirehtivät sillalle. Rotko sen alapuolelta katosi pimeyteen, mutta jostain kantautui vedensolinaa. Alhaalla täytyi olla joki. Sillan lankut narisivat, kun tytöt kulkivat sen yli. Muuten ilta oli hyvin hiljainen. Metsästä toki kantautui luonnonääniä, mutta sivistys taisi sittenkin olla vielä melkoisen kaukana. Kaipa kylästä olisi ilta-aikaan jotain kuulunut?

Tie ei jatkunut sillan toisella puolella. Edessä oli pelkkää metsää. Mitoki nielaisi kuuluvasti. Chiaki tarttui hänen käteensä. Punapään käsi oli liukas hiestä. Mitokin ei tarvinnut olla tunteidentulkki tajutakseen, että toista pelotti. Metsä näytti pimeältä ja synkältä.

”Pitäisikö meidän leiriytyä tähän ja jatkaa vasta huomenna?” Mitoki ehdotti. Hänen äänensä värisi. Ulkona alkoi tulla kylmä. Hänellä oli vahva tunne siitä, ettei yöstä tulisi kovin mukava.

”Ehei, leiriytymiset sikseen. Teidän matkanne jatkuu kyllä, mutta hieman eri suuntaan kuin suunnittelitte, un”, tuntematon ääni kuului tyttöjen takaa. Chiaki kirkaisi, eikä Mitoki ehtinyt liikahtaakaan, sillä hän tunsi jonkin kylmän painuvan kaulaansa vasten. Joku pakotti hänet rintakehäänsä vasten. Tytön sydän lähti villiin laukkaan. Hän pystyi kyllä arvaamaan, että kylmä esine hänen kaulallaan oli veitsi. Siksikö Chiaki oli kiljaissut? Oliko tämä tapettu?

Mitoki ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Hän tärisi kauttaaltaan, vaikka rintakehä hänen selkäänsä vasten oli lämmin. Hänen polvensa menivät veltoksi ja pettivät hänet. Käsi kiertyi tiukasti hänen vyötärölleen ja pakotti hänet pysymään pystyssä. Veitsi kaulalla ei liikahtanutkaan. Hänen sieppaajallaan oli selvästi erittäin hyvä koordinaatiokyky.

Syvemmältä metsästä kantautui valoa. Joku lähestyi. Tuntui kuluvan ikuisesti, ennen kuin Mitoki erotti kumaran hahmon, joka kannatteli lyhtyä. Hahmo oli kaiketi mies, mutta tämän vartalo oli omituisen lyhyt ja leveä. Lisäksi tämä liikkui kummallisesti. Tämän perässä tuli pidempi hahmo, josta Mitoki erotti pimeässä vain pystyt hiukset ja valtavan… miekan? Herranjumala, miehen selässä roikkui jättikokoinen miekka. He olivat taatusti törmänneet johonkin hullujen rikollisten jengiin! Tytön polvet olivat pelkkää velliä, häntä pyörrytti ja pelotti aivan liikaa. Ja miksei Chiakista kuulunut mitään? Oliko tämä edes elossa?

”Teillä on väärät tyypit!” lyhtyä kantanut mies ärähti.
”Miten niin väärät, un?” kuului ääni jostain Mitokin takaa. ”Nämä saapuivat oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan!”
”Minä luulen, että Sasori-san on oikeassa”, pehmeä ääni sanoi Mitokin pään yläpuolella. Miehen ääni epäilemättä. ”Tämä tässä ei edes pysy jaloillaan. Tyttö ei taatusti ole ninja.”
”Haha, tämä on hupaisaa”, isoa miekkaa mukanaan raahaavaa mies röhähti. ”Deidara, kun oli niin varma! Ei tuo typy ole taatusti Äänenkylän lähetti. Hän saattaa olla yhtä kalpea kuin Orochimaru, mutta yksikään ninja ei olisi paskanjäykkänä kauhusta. Sitä paitsi he jäivät kiinni liian helposti.”

Chiaki oli siis elossa! Tämä oli vain paniikissa, kuten Mitokikin. Tosin tilanne ei vaikuttanut lupaavalta. Nämä neljä olivat selvästi joidenkin ninjojen perässä. Mitoki oli kyllä lukenut, että jossain päin maailmaa oli edelleenkin ninjasotia. Ei sellaisia kuin kauan sitten. Pienimuotoisempia. Pienet ryhmät taistelivat toisiaan vastaan tai jotain sinnepäin. Tyttö ei olisi kuitenkaan halunnut joutua kahden sellaisen ryhmän väliin… ja nyt näytti pahasti siltä, että juuri niin oli käynyt. Heidät taatusti tapettaisiin, ettei todistajia jäisi.

Sasoriksi kutsuttu tuli lähemmäs ja kohotti lyhtyä kohti Mitokin kasvoja. Tyttö nielaisi. Hän yritti päästä jaloilleen, mutta ne olivat yhä veltot eivätkä suostuneet yhteistyöhön. Mielessään hän yritti silti pohtia pakokeinoa.

Miehen kasvot olivat pelottavat. Silmät tiirailivat Mitokia, mutta ne vaikuttivat elottomilta. Muuten kasvoja peitti musta huivi. Epäilemättä vaarallinen rikollinen.
”Kiehtovaa, miten hän näyttää…” Sasori mutisi.
”Näyttää miltä?” miekkamies tiedusteli ja tuli lähemmäs. Tämä kumartui Mitokin eteen. Tytön kauhuksi miehen kasvot olivat sinertävän harmaat ja kun tämä virnisti, paljastui rivi teräviä hampaita.
”Olet oikeassa, Sasori-san”, mies murahti.
”Mitä nyt? Kertokaa minullekin, un!” ilmeisesti Chiakia pitelevä mies mesosi kauempana. Kaksikko poistui Mitokin edestä ja lähti Chiakin luokse.

”Sinä voisit yrittää pysyä jaloillasi. En aio sinulle pahaa”, pehmeä ääni kuiskasi Mitokin korvaan ja hän unohti kuunnella, mitä Chiakin luona tapahtui. Ääni aiheutti väristyksiä iholla, eikä Mitoki ollut varma, oliko kyse pelosta vai jostain muusta.
”En minä voi sille mitään”, tyttö inahti. Häntä pelotti niin, että ylipäätään tajuissaan pysytteleminen oli vaikeaa.

Mies huokaisi hiljaa. Veitsi siirtyi pois Mitokin kaulalta ja hetken päästä tyttö tajusi, että mies oli nostanut hänet syliinsä.
”Parempi?” mies kysäisi. Mitoki nyökkäsi kykenemättä vastaamaan. Hän pelkäsi vatsansa kääntyvän ympäri hetkenä minä hyvänsä. Tämä oli yksinkertaisesti liikaa. Seikkailut olivat kivoja, kun niistä luki kirjoista tai katseli elokuvista, mutta, taivas tiesi, hän ei halunnut joutua tekemisiin vaarallisten rikollisten kanssa!

Pelokkaana Mitoki kohotti katseensa. Huuto karkasi hänen huuliltaan, kun hän tavoitti punaiset silmät pimeydessä. Hirviö!

”Mitä pirua?” Sasori ärähti. ”Itachi, hiljennä se tyttö! Paljastumme vielä.”
”Varsinainen ongelma nämä tytöt. Pitäisikö minun pätkiä heidät, jotta tilanne korjautuisi?” miekkamies kuului ehdottavan.

Se oli Mitokolle liikaa. Hän yritti pudottautua pois Itachiksi kutsutun miehen sylistä. Hän ei jäisi tänne tapettavaksi.
”Chia, yritä paeta! He aikovat tappaa meidät!” hän huusi. Mitään muuta hän ei ehtinytkään. Itachi toimi salamannopeasti ja peitti hänen suunsa. Mies painoi hänet jälleen rintaansa vasten.
”Korjaan, en tee sinulle pahaa, jos muistat, miten käyttäydytään”, pehmeä ääni kertoi Mitokin korvalle. Tyttö nyyhkäisi äänettömästi. Hän ei selviäisi tästä. Tämä oli hänen loppunsa. Chiaki ei ollut edes vastannut hänelle. Punapää oli varmasti kuollut tai tajuton. Tämä oli niin väärin! Tämän piti olla heidän paras kesänsä ikinä ja nyt se päättyi näin julmasti!

”Älä nyt viitsi, Kisame”, joku kuului ärähtävän. ”Etkö sinä ole oppinut mitään. Tökkäät niitä tuohon…” Chiaki ynähti hiljaa, ”ja ne ovat taju kankaalla. Sitten voitkin tehdä niille kaiken, mitä ikinä keksit, un.”

Joku naurahti. Jos Mitoki oli pysynyt tilanteesta perille, nauraja oli Kisame, miekkamies, jolla oli terävät hampaat. Muita ei kuulunut naurattavan.

”Meillä ei ole aikaa tällaiseen. Meillä on tehtävä suoritettavanamme”, Sasori huomautti. ”Sinä et totisesti jää leikkimään sen tytön kanssa.”
”Miksen? Onhan sinullakin nukkesi”, Deidara ilkkui. Mitokin oli myönnettävä itselleen, ettei hän halunnut tietää tästä nukkeasiasta yhtään enempää.
”Se on täysin eri asia”, Sasori ärähti.
”No, mitä me sitten teemme heille?” Kisame pisti väliin.

”Joku tulee”, Itachi huomautti, ennen kuin kukaan ehti vastata kysymykseen. Muut kirosivat. Mitoki tunsi jalkojensa irtoavan maasta, kun Itachi hypähti pois siitä, missä oli hetkeä aiemmin seisonut.

Mies vei tytön syvemmälle metsään. Tämä laski hänet puun juurelle ja painoi runkoa vasten. Jotain lämpöistä kiertyi tiukasti Mitokin ympärille. Hän näki, että joku vaaleahiuksinen mies, luultavasti Deidara, kietoi Chiakin ympärille hohtelevaa köyttä. Tytön pää roikkui rinnalla hervottomana. Mutta kaiketi tämä oli edelleen elossa, muuten köyttämisessä ei olisi ollut mitään järkeä.

Lämpöiset sormet tarttuivat Mitokia leuasta ja pakottivat hänen päänsä kääntymään. Hän kohtasi uudestaan pelottavat punaiset silmät. Hän ei kyennyt irrottamaan katsettaan niistä, vaikka olisi halunnutkin.

”Olen pahoillani tästä”, mies sanoi. Hämärässä Mitoki erotti pienen hymyn tämän kasvoilla. Seuraavassa hetkessä hänen suunsa oli kapuloitu ja mies oli poissa. Tyttö yritti rimpuilla köysistään, muttei kyennyt liikkumaan. Hän oli jumissa pahemman kerran… ja mikä pahinta, huutamisestakaan ei tullut mitään.

Jostain kauempaa kantautui huutoa. Hetken päästä räjähdys valaisi illan muutamaksi sekunniksi. Mitoki tajusi, että miehet olivat luultavasti nyt törmänneet oikeaan viholliseensa. Taistelu oli käynnissä. Tässä ei taatusti hyvin kävisi. Hänen olisi päästävä irti ja pian.

Mutta vaikka Mitoki kuinka riuhtoi, hän ei päässyt irti. Hän ei silti voinut luovuttaa. Hän taisteli köyttä vastaan, kunnes hänen voimansa olivat täysin lopussa. Kuin huomaamatta hänen silmänsä painuivat kiinni. Hän ei vain enää jaksanut.

Seuraava -->