Taas kerran uusi tylsä ja yksinäinen päivä oli alkamassa. Tai oikeastaan se oli jo puoliksi ohi koska kello läheni jo kahtatoista. Seisoin siinä lämpimässä auringossa koulun senää vasten nojaten. Kuuntelin rauhallista musiikkia omasta Mp3:sesta. Nautin olostani olla yksin. En kaivannut mitään muuta paitsi joitain ystäviä joiden kanssa nauraa ja jutella ja tehdä no mitä ystävien kanssa yleensäkkin tehdään. Näin sivusilmällä kuinka muut leikkivät iloisesti ja nauraen ja kun taas minä olin yksin.


   Koulun jälkeen lähdin kotiin. Kuuntelin mp3:sesta musiikkia ja ajattelin mitä tekisin kotiin tultua. Tietysti söisin ensin välipalaa sitten siivoaisin oman huoneeni ja loppupäivän olisin tietokoneella ja lukisin mangaa sekä katsoisin jotain animea. Koulureittini kulkemiseen menee yleensä noin viisitoista minuuttia ehkä muutama minuutti yli tai alle. Ulko ovella otin laukusta avaimet ja panin ne lukkoon. Kun sain oven avattua astuin sisään. Suureksi surukseni kukaan ei ollu kotona. Riisuin ensin kengät ja laitin ne kenkä-telineeseen sitten takin, laitin sen naulakkoon joka oli tyhjä lukuunottamatta minun takkia. Sen jälkeen kävelin ylä-kertaan. Huoneeni oli niinkuin ennenkin: Pullollaan kirjoja ja manga pokkareita, erilaisia pehmoleluja, chibejä ja muuta kivaa.

   Kävelin sänkyni ääreen ja lysähdin siihen naama edellä. Pyörähdin ympäri ja otin tyynyltä Sasori- Pehmoni ja hyväilin sitä poskeani vasten toivoen: ”Kumpa sinä olisit oikea.” Toiveeni eivät koskaan toteutuneet vaikka kuinka yritin uskoa niin. Katsoin vielä hetken puna hiuksista nukkea, suljin silmäni ja vaivuin yksinäiseen ja surulliseen uneen...

    
   Unessa näin äidin ja isän. Isälläni oli saman väriset hiukset kuin minulla mutta äidillä ne olivat tumman ruskeat, melkein mustat. En nähnyt heidän kasvoja koska ne olivat varjojen peitossa. Isä oli pukeutunut kokonaan mustiin ja hänellä oli suuret mustat tuuheat siivet. Äiti oli pukeutunut vastakkaiseen väriin eli valkoiseen. Hänen päänsä päällä loisti kirkas sädekehä ja selässään hänellä oli valkoiset siivet, niinkuin enkeleillä. He kummatkin kutsuivat minua luokseen mutta en pystynyt liikkumaan. Jalkani eivät toimineet, ihankuin ne olisivat liimattu kiinni lattiaan. Äiti ja isä liukuivat pois päin minusta. Yritin taas kerran juosta heidän perään, muuta en pystynyt. Uni muuttui karmeammaksi. Seuraava kuva jonka näin oli äidin kuolemasta. En kestänyt sitä. Se oli liian pelottavaa. Yritin herätä mutta en pystynyt. Uni jatkui. Lopuksi näin itseni yksin. Ei ketään minun ympärilläni. Ei ketään vierelläni. Vain minut...yksin...ja hylättynä...

   Silloin heräsin. Hengitykseni oli raskas ja näin olevani lattialla makaamassa. Rauhoittelin itseäni sanomalla, että se oli vain unta. Pelkkää unta eikä mitään muuta. Annoin katseeni kiertää huoneessani. Kirjat... pehmoleluni... julisteet kaikista minun lempi hahmoistani... tietokone... kaikki oli paikoillaan mutta sitten huomasin heikkoa valon kajoa käytävästä. (Olin jättänyt oveni auki kun olin tullut huoneeseeni.) Valo tuntui kutsuvan minua. Olin kuulevani hiljaista kuiskailua. Se kuului ala-kerrasta. Nousin ylös ja lähdin päättäväisesti katsomaan, mitä tai ketä siellä oli.

   Astelin hiljaa käytävän päähän jossa oli portaat ja kurkistin alas. Valo näkyi nyt kirkkaammin ja se loisti olo-huoneesta. Nielaisin ja lähdin hiljaa astelemaan portaita alas. Sydämmeni pompotti rinnassa niin kovaa, että pelkäsin sen räjähtävän. Saavuin portaitten päähän ja kuiskailu kuului äännekkäämmin. Hyvin varovaisin askelein kävelin olo-huonetta kohti. Kun olin päässyt ovelle asti, kurkistin sisään. Olo-huoneen keskellä oli suuri valoa hohtava pallo. Hiivin valo palloa kohti ja kosketin sitä. Se tuntui viileältä kuuman käteni alla. Sen pinta oli sileä ja naarmuton.

   Olin siinä vähän aikaa ja katselin hohtavaa palloa kunnes se alkoi hohtaa yhä kirkkaammin ja kirkkaammin niin, etten pystynyt näkemään ympärilleni. Valon keskeltä näkyi ovi. Suuri, jykevä tammi ovi jonka kaiverrukset muistuttivat suurta lintua. Kävelin oven luo ja kosketin sitä. Se tuntui ihan tavalliselta ovelta. Kosketin sen kahvaa, se oli viileä tai pikempinkin kylmä. Väänsin kahvaa ja ovi avautui ensin hitaasti kurkistin sen taakse, siellä oli vain mustaa. Lämäytin oven apposen auki ja astuin sisälle. Mutta kun astuin oven toiselle puolelle, aloin pudota. Putosin...en nähnyt mitään muuta kuin mustaa tyhjyyttä. Putosin ehkä pari minuuttia ja sitten tunsin iskun taka raivossani, laskeuduin tömähtäen maahan sitten menetin tajuntani...

                                        
    Heräsin jomottavaan kipuun päässäni. Avasin hitaasti harmaat silmäni ja näin: etten enää ollut omassa kodissani. Seinät olivat valkoiset ja niillä ei ollut mitään. Huone tuoksui kummalliselle. Jotenkin liian puhtaalle. Se oli ällöttävä haju. Nousin istumaan ja katselin ympärille. Huoneessa oli pöytä jossa oli kimppu kuihtuneita kukkia, vuode jossa olin, ovi ja ikkuna. Katselin ikkunasta ulos ja yritin koota muistini rippeet. En muistanut muuta kuin sen, että putosin ja sitten vihlaisevaa kipua.

   Yhtäkkiä ovi avautui ja sisään astui pinkkipäinen tyttö. Hänellä oli kukkakimppu kädessään.

”Ah, sinä oletkin jo herännyt” tyttö sanoi. Katsoin häntä kummallisesti enkä sanonut mitään. Pinkkipää käveli pöydän luo ja vaihtoi kuihtuneet kukat uusiin.
”Mikä sinun nimesi on?” tyttö kysyi lempeällä äänensävyllä.
”Geetta...”, vastasin kainosti.
”Minun nimeni on Haruno Sakura”, Sakura sanoi. Sakura...outo nimi ja jotenkin kuulostaa tutulta. Missä olin kuullut sen?
”Pystytkö nousemaan?” Sakura-niminen tyttä kysyi.
”Joo”, vastasin ja vedin peiton pois. Nousin vuoteesta ja seurasin Sakuraa ulos.

   Kävelimme pitkää valoista käytävää kunnes meitä vastaan juoksi piikki hiuksinen, blondi poika.

”Sakura!” poika huusi. ”Onko se tyttö herännyt?”
”On”, Sakura vastasi tyynesti. ”Tässä hän on.” Poika katsoi minua silmät ymmyrkäisinä ja sanoi iloisesti, ”Moi! Minun nimeni on Uzumaki Naruto! Entäs sinun?”
”Geetta”, vastasin. Outoa...taas yksi nimi joka kuulostaa ihan hemmetin tutulta.

   ”Onko hän tavannut jo muut??” Naruto kysyi Sakuralta.
”No ei tietenkään senkin pöljä! Hänhän vasta heräsi” Sakura vastasi joksenkin kiivaasti. ”Olimme juuri matkalla sinne”
”Minne?” minä kysyin.
”Näet sitten”, Sakura sanoi ja veti minut mukanaan ulos sairaalasta.

    Kävelimme noin kymmenen minuuttuia kunnes saavuimme isolle aukioille. Aukiota ympäröivät puut ja pensaat. viheriölläkin oli muutama puu ja yhden alla oli joukko ihmisiä. Kävelimme heitä kohti. Jättäydyin hieman jälkeen koska en tiennyt keitä he olivat. Naruto juoksi heidän luokseen ja viittoi meitä tulemaan nopeammin. Kehotuksesta välittämättä Sakura käveli rauhallisesti minun kanssani muidet luo.

   Ryhmässä oli viisi henkilöä kaksi muuta tyttöä ja kolme muuta poikaa.

Katsoin heitä vuoron perään kunnes tyttö jolla oli ruskeat hiukset kahdella nutturalla kysyin,”Kuka tuo on?”
”Tämä on Geetta ja hän on uusi täällä”, Sakura vastasi.
”Vai niin...”, ruskea hiuksinen tyttö sanoi. ”Minun nimeni on Tenten ja tässä on Hinata, Kiba, Neji ja Lee.” Hän osoitti jokaista vuoron perään ja sanoi heidän nimensä. Kaikki tervehtivät minua ja minä tervehdin heitä.

   Juttelimme pari tuntia kunnes näin ison valkoisen linnun kaartelevan meidän yläpuolella. Näin linnun selässä jotain tai jonkun. Oli vaikea hahmottaa jotain joka on noin korkealla.

”Geetta! tuletko sinä?” Lee huusi. Minä käännyin ja huuisn takaisin, ”Joo!”  Juoksin iloisena heidän luokse.


   Sillä aikaa Deidara oli tarkkailemassa tätä kyseistä ryhmää jätti lintunsa selässä.

”Tylsää, un”, Deidara huoahti.

Hän oli katsonut heitä jo yli kaksi tuntia ja aika oli käymässä hyvin pitkästyneeksi. Jonkin ajan päästä kahdeksan hengen ryhmä lähti liikkeelle ja Blondi näki kuinka eräs tytöistä katsoi häneen päin. Tyttö näytti epäilyttävästi siltä henkilöltä kenet hänen piti napata ja kiikuttaa Akatsukin piilopaikkaan.

Deidara näki kuinka tyttö kääntyi ja lähti juoksemaan toisten luo. Hän naurahti ja lähti seuraamaan heitä.


”Geetta?” Kiba kysyi minulta. ”Mitä sinä oikein katselit?”
”Hm? E-en mitään”, vastasin hätäisesti.

Jotenkin minusta tuntui että minun piti pitää salassa koko lintu homma. En ollut varma mutta se iso valkoinen lintu näytti nii tutulta. Kumpa voisin muistaa missä olin nähnyt sen viimeksi. Sen jälkeen kun heräsin Konohan Sairaalassa en ole muistanut yhtään mitään. En muistanut mitä sitä ennen tapahtui.

Katsoin mietteliäänä siniselle taivaalle jossa oli muutama ilven hattara ja näin taas sen saman linnun.

’Seuraako toi lintu meitä?’ ajattelin itsekseni.

Se näytti ihan siltä. Lintu kaarteli vähän matkan päässä meidän takanamme. Yht’äkkiä lintu rupesi syöksymään meitä kohti.

”Varokaa!” huusin muille ja heittäydyin maahan. Muutkin suojautuivat ja tunsin ilmavirran kuinka linnun kynnet juuri ja juuri hipaisivat minun pitkiä hiuksiani. Nostin päätäni ja näin kuinka lintu palasi korkeuksii mutta vain syöksyäkseen taas meidän kimppuun. Tällä kertaa se sai otteen minun olkapäistäni ja nosti minut ilmaan. Kiljuin täyttä kurkkua ja huusin apua mutta lintu nousi niin korkealle että muut eivät mitenkään pystyneet auttamaan minua. Kaikein tuon lisäksi minä pelkäsin hyvin paljon korkeita paikkoja. Jo pienestä pitäen olin karttanut niitä pahoja paikkoja minkä seurauksena pidin jalkani tiukasti maankamaralla. Mutta nyt kun olen tässä kauhistuttavassa tilanteessa en voinut muutakuin rukoilla, että pääsen alas. Kesken ruoksieni maailma alkoi kieppua ja pyöriä miten sattuu ja minä pyörryin...taas.