[A/N]: Luin tuolta wikistä sellaisesta genrestä kuin ABH. Idea tuntui kiinnostavalta, ja päätin kokeilla sellaisen tekemistä. Tämä taitaa olla, ainakin haun mukaan, n.fi:n ensimmäinen ABH-ficci for evah :D Tarina muotoutui tällaiseksi parissa päivässä.

Ai, mikä siis on ABH? Pidemmin se on Anywhere But Here, ’missä tahansa muualla kuin täällä’. Idea on kaapata lukija mukaan tarinaan sinä-muodon ja preesensmuotoisen kerronnan avulla. En ole koskaan lukenut itse ABH-ficcejä, mutta luulenpa ymmärtäneeni sen idean. Katsotaan, miten tämä onnistuu!

Kokeilin lisäksi erilaisten äänitehosteiden käyttöä tarinassa :D Ficin nimi saattaa muuttua vielä. Kirjoitin päähenkilön (=lukijan) reaktiot noin kuin ne ovat, koska halusin kirjoittaa tarinan niin, että sitä voivat lukea myös Naruto-sarjaa tuntemattomat, vaikkakin Naruto-faneille ficissä on enemmän sisältöä.

Ficin nimi on väännös Marvel Comicsin (suomentajien) suosimasta fraasista "Kulmakunnan ystävällinen Hämähäkkimies".




***



Kulmakunnan ystävällinen aavikkopoika


Miten kevyeltä vesipullosi tuntuukaan.

Olet yrittänyt pihtailla tiiviisti vesivarojasi, mutta janosi tuntuu kestämättömältä. Kielesi on turvonnut suussasi, eikä se tunnu edes mahtuvan hammasrivien lomaan. Kurkkuasi ei kuivata vain pöly, vaan myös rapeina rapisevat hiekanjyvät. Haluaisit yskiä sen kaiken hiekan ja pölyn pois, mutta siitä ei olisi mitään apua. Hiekka palaisi kuitenkin pian takaisin kuivattamaan sisintäsi. Silmäsi ovat täynnä pölyä ja rähmää, ja tuskin näet eteesi. Tuuli soi korvissasi.

Koko paikassa ei tunnu olevan ollenkaan kosteutta. Tuntuu olevan vain paahdetta ja hiekkaa, joskus jopa keltaisiksi ja sitkeiksi kuivuneita ruohontupsuja ja piikikkäitä kaktuksia. Taivaalla ei ole ainuttakaan pilvenhattaraa puolustamassa sinua polttavia auringonsäteitä vastaan. Aurinkovoidettakaan ei ole kun sitä eniten tarvittaisiin. Tosin mikä suojakerroin auttaisi tätä hellettä vastaan? Ihosi on lähes kokonaan punainen ja arka. Kas kun et ole vielä saanut toisen ja kolmannen asteen palovammoja.

Aavikon päivän vastapuolena on aavikon yö – kylmä, hyytävä yö. Olet kokenut niitäkin jo usean ilman mitään lisävaatteita tai -huopia. Ainoa hyvä puoli yössä on, ettei ainakaan ole kuuma. Ei ole myöskään niitä päivisin piinaavia skorpioneja tai käärmeitä.

Mikä kumma on ajanut sinut aavikolle ilman kunnon varusteita? Taidat miettiä sitä itsekin.

On silti liikuttava eteenpäin, pois aavikolta. Muuta keinoa selviytymiseen ei ole. Et halua vain pyöritellä peukaloitasi ja odottaa, että korppikotkat vievät sinut pieninä palasina pesäänsä nälkäisille lapsilleen. Et halua luovuttaa. Aiot mieluummin kuolla yrittäessäsi paeta henkiin kuin kuolla istuessasi toimettomana tai veitsi rinnassasi. Haluat tarttua elämään. Paha mennä sanomaan, onko se hyvä vai huono ajatus, siis se elämän tavoittelu nopean kuoleman sijasta.

Olet matkannut ”kohti elämää” jo lukuisia päiviä. Et ole laskenut montako, eikä sinua liiemmin mokoma kiinnosta. Toivot vain, että tämä helvetti loppuisi… tavalla tai toisella…

Askeleesi turtuvat, kankeutuvat, hidastuvat. Putoat kontillesi. Jatkat silti. Seuraavat kilometrit kuluvat kontaten, sitä seuraavat kilometrit menevät ryömien…

Kunnes et enää jatka.

Lopulta minkä tahansa lihaksen liikauttaminen tuntuu kidutukselta. En jaksa, en jaksa. Se ajatus hakkaa aivojasi. En selviä, en selviä. En elä enää, en elä enää. Jopa silmien pitäminen auki tuntuu kivuliaalta. Silmät ovat niin kuivat… niin sinäkin… Toivot, että voisit vajota kuoleman viileyteen vain silmät sulkemalla.

Suljet silmäsi.

Whuuu…

Makaat aloillasi lukuisia tunteja. Kuuma keskipäivä taittuu vieläkin kuumempaan iltapäivään. Tuuli vierittelee hiekanjyviä, jotain rapisee. Jopa auringonsäteetkin tuntuvat pitävän ääntä. Laaja aavikko kuulostaa suorastaan meluisalta. Voihkaiset. Sinulle ei sallita rauhaa kuolla.

Sitten kuulet voimakkaamman äänen.
Rap, rap, rapin, rap…
Voimakasta rapinaa. Jokin elollinen olento lähestyy sinua. Avaat silmäsi.

Käärme. Se luikertelee sinua kohti. Se on mustan ja hiekan kirjava, raidallinen, ja sillä on pienet, pippurimaiset silmät. Käärme on vielä metrien päässä. Se pysähtyy äkisti, työntää haarakielensä ulos. Se on huomannut sinut. Se kohottaa päätään ja levittää kaulansa molemmin puolin olevat poimut paljastaen mustan silmälasikuvion. Käärme on kobra.

Hsshhhh…

Tässä saattaa olla mahdollisuutesi. Kobran myrkky tappaa muutamassa tunnissa. Vain pieni puraisu… kuolema olisi ehkä tuskallinen, mutta nopeampi kuin tulla korppikotkien riipimäksi. Mietit, miten voisit ärsyttää kobran puremaan sinua. Sinulla on niin vähän voimia, ettet kykene liikauttamaan sormeasikaan ilman valtavia tuskia.

Kobra huojuu ja sihisee. Se yrittää uhitella sinulle. Naurettavaa, ajattelet. Miksei tuo mato mene suoraan asiaan? Saataisiin sekin asia pois päiväjärjestyksestä!

Pvafff!

Saat äkkiä muuta ajateltavaa, kun hiekka samassa räjähtää sinun ja kobran välissä. Kobran sähinä hurjistuu. Säpsähdät voimiesi puutteesta huolimatta. Silmäsi levähtävät auki nähdessäsi näyn, jonka alas varissut hiekka paljastaa.

HSSSSS!

Kobra kiemurtelemassa leijuvien hiekkatyynyjen sisällä pääsemättä irti. Sähinä on hirmuinen. Ellei leukasi nojaisi juuri vasten hiekkapatjaa, olisit loksauttanut senkin auki.

Kuulet äänen. Et saa siitä kuitenkaan selvää. Seuraavaksi kuitenkin tunnet, että jokin peittää Auringon yläpuoleltasi ja varjostaa sinua. Et jaksa kierähtää ympäri katsoaksesi, mikä on tullut Auringon eteen. Tämä jokin kuitenkin katoaa pian, ja Aurinko porottaa taas selkääsi.

Sitten tunnet taas varjon, nyt aiempaa pienemmän. Varjo kulkee jalkojasi ylöspäin, sitten se ylittää selkäsi, lopulta se ohittaa pääsi, kohtaa edessä rimpuilevan kobran. Näet varjon edessäsi. Se on pitkulainen, kuin seisovan ihmisen, mutta se oli jotenkin pullistunut keskeltä…

Tuf.
Varjo kumartuu, ja täysin aineellinen käsi tumahtaa olallesi.
”Oletko kunnossa?”

Heräät horteesta ja erotat puhujan sanoja. Puhuja kuulostaa mieheltä, melko nuorelta sellaiselta mutta kuitenkin aikuiselta. Nuotti on kypsä ja rauhallinen, vaikkakin nyt melko komentava.

”Vastaa! Onko kaikki hyvin?”
Yskäiset voimattomasti vastaukseksi.

”Ehtikö tuo kobra sylkäistä sinua päin?” ääni kysyy ja ravistaa hieman olkaasi. ”Tuon lajin kobrat voivat sylkeä myrkyn vaikka viiden metrin päähän.” Huomaat samassa, että asianomainen kobra on hilautunut jotenkin keskustelun aikana ainakin kymmenen metrin päähän. ”Vastaa nyt! Sylkäisikö se?”

Nytkytät päätäsi sivusuunnassa. Käden ote olallasi höllenee.
”Hyvä”, puhuja sanoo. Hänen äänensä kuulostaa nyt hieman aiempaa rennommalta. Tervemenoa, Viikatemies. ”Tarvitsetko apua?”
Olet hyvän aikaa liikkumaton.
”Herätys!” Olkaasi ravistetaan reippaasti.
Nytkäytät päätäsi yläsuunnassa.

Käsi irtoaa olaltasi, ja puhuja askeltaa muutaman hiekassa rapisevan askeleen pois. Hätäännyt. Et halua jäädä yksin kuivumaan aavikolle kuin pieni viinirypäle hedelmäkuivattamolla! Mitä pelleilyä tämä on?!

Phuff!

Samassa hiekka purskahtaa allasi. Ennen kuin kunnolla edes tajuatkaan, makaat leijuvan ja muhkuraisen hiekkapatjan päällä. Näet maanpinnan useita metrejä alapuolellasi. Maanpinta vieläpä liikkuu hurjaan vauhtiin. Vautsi. Ihan kuin olisit porannut reiän matalalentoa lentävän lentokoneen pohjaan. Tuuli ulvoo korvissasi.

Vaivalloisesti kohotat päätäsi katsoaksesi eteesi.

Näet edessäsi toisen hiekkapatjan. Sen kyytiläinen kuitenkin seisoo suorana ja järkähtämättömänä kuin maahan hakattu paalu, selkä kohti sinua. Et tosin näe itse selkää, koska sen peittää valtava, korkilla varustettu ja keskeltä tiimalasimaisesti kaventuva savipullo, joka on sidottu kyytiläisen selkään jonkinlaisella leveällä kangasvyöllä. Savipullon alta hulmuaa lippumaisesti punaruskeaa kangasta, ikään kuin pitkän takin lievettä. Pullon yläpuolelta taas näkyy samaa kangasta takin yläosan muodossa. Kädet näyttävät olevan ristittynä rinnalle. Koko ilmestyksen kruunaa tiilenpunahiuksinen pää, joka katsoo ilmeisesti ryhdikkäänä kohti horisonttia. Hiukset ovat piikkisuorat ja melko lyhyet, mutta kuitenkin kyllin pitkät liehumaan tuulessa silkkisinä ja untuvaisina. Hiusmassan alapuolella ja korotetun ja taittuneen kauluksen yläpuolella näkyy kaistale kaulaa, jonka iho on ällistyttävän vaaleaa tähän ilmanalaan nähden. Silti tämä kyytiläinen – aiempi puhuja – tuntuu olevan aavikolla kuin kotonaan.

Pääsi notkahtaa taas alas ja näet, että aiemmin sinulle uhitellut kobra on vapautunut hiekasta ja luikertelee nyt täyttä päätä karkuun.

Sitten suljet silmäsi ja menetät tajuntasi. Olet nähnyt ja kokenut jo kylliksi sille päivälle.


***


Kop kop kop!

Seuraavaksi havahdut oven koputukseen. Heität yltäsi ohuen viltin ja katselet säpsähdellen ympärillesi.

Huomaat, että päälläsi on entisten vaatteiden sijasta karhea, hiekanruskea kaapu ja että ihollasi on jonkinlaista rasvaa. Ihoa kirvelee vielä jonkin verran, mutta et ainakaan ole paistumassa. Et tunne oloasi kuivaksikaan, vaan tuntuu siltä, että olisit juuri saanut juodaksesi raikasta vettä ja käynyt pesulla.

Olet jossain viileässä huoneessa. Seinät ovat karheat ja vaaleanruskeat, ja vain yksi seinistä on suora. Muut seinät – tai oikeastaan muu seinä – kaartuu suoraa seinää kohti kupoliksi. Ihan kuin olisit ollut puolikkaassa iglussa. Huoneessa on yksinkertainen sisustus: kaappi, sänky, yöpöytä, vankka ovi, pikkuruinen ikkuna. Ikkunasta kajastelee hentoa, punertavaa valoa. On ilta.

Koputus toistuu vahvempana. Hetken hiljaisuuden jälkeen alat kuulla askeleita, jotka ovat aikeissa poistua.

”Odota!” huudahdat. ”Olen hereillä!”
Knak. Knii…
Ovi avautuu naksahtaen.

Sisään astuu nuori tyttö, joka kantaa tarjotinta. Hän on ehkä kolme–neljätoistavuotias. Hänellä on pitkät, suorat ja ruskeat hiukset ja päässä myssymäisesti sidottu huivi. Sen lisäksi hänellä on reisimittainen harmahtavanliila tunika, pitkät saapikkaat, käsissä pitkävartiset kynsikkäät ja koko hoidon päällä vielä hiekanruskea, esteratsastusliiviä muistuttava liivi. Hänellä on isot ja avoimet ruskeat silmät, ja suu näyttää olevan herkkä hymyilemään.

Tarjottimella on savinen kuppi ja lautanen, jossa on hedelmiä. Loiskeesta päätellen savikupissa on vettä.

”Huomenta… tai iltaa!” tyttö sanoo pirteästi. ”Toin vähän syötävää.”
”Iltaa vain”, mutiset. ”Tuota… missä olen?”

”Sabotenin kylän keitaalla”, tyttö sanoo ja laskee tarjottimen vieressäsi olevalle yöpöydälle. ”Olit horteessa pari päivää. Mikä on olo?”

”Ihan okei…”
”Hyvä. Monelle aavikkomatkaajalle on käynyt kehnomminkin. Etenkin sellaisilla varusteilla.”
Punehdut.
”Pääasia on, että olet kunnossa”, tyttö sepustaa. ”Mitä muuten… Ai niin, olen Sari. Kuka sinä olet ja mistä tulet?”

Kerrot nimesi ja kotipaikkasi, ja samalla otat tarjottimelta nipun viinirypäleitä.

Sari katsoo sinua ihmetellen. ”Outoa. En ole koskaan kuullutkaan sennimisestä paikasta. No, en ole ikinä ollutkaan hyvä maantiedossa… se paikka taitaa olla kaukana.”

Nyökkäät ja kysyt: ”Kuka toi minut tänne?”

Sarin ilme kirkastuu äkkiä. ”Kazekage-samahan se!” hän hihkaisee. ”Hän oli kulkemassa aavikolla matkatessaan rajaseuduilla ja huomasi sinut, ja sitten hän toi sinut tänne! Eikö ollut aikamoinen tuuri? Tulla nyt Kazekage-saman pelastamaksi!”

Katsot Saria kummeksuen. Eikö pelastetuksi tuleminen ole pääasia, oli pelastaja kuka hyvänsä?

”Kazekage-sama on todella rohkea ja urhea mies”, Sari lirkuttelee, ”ja kaupan päälle vielä tosi söpö ja ihana ja komea ja vieläpä tosi nuori Kazekageksi! Hän on tosi vahva ja taitava ja fiksu! Sitten vielä…”

Seuraavan viiden minuutin aikana saat kuulla Sarin suusta tukahduttavan litanian erilaisia myönteisiä adjektiiveja, joiden tarkoitus oli näemmä kuvailla tämä Kazekage yliluonnollisen komeaksi ja voimakkaaksi ihmiseksi. Omat muistikuvasi tästä Kazekagesta ovat jo hieman hämärtyneet, joten tyydyt vain kohteliaasti nyökyttelemään pulisevalle Sarille. Oli tämä Kazekage kuka hyvänsä, Sari taisi ihailla häntä fanaattisesti.

Kop kop kop!
Juuri kun Sari on saanut ylistettyä Kazekage noin stratosfääriin asti, oveen koputetaan taas.
”Odotas, menen avaamaan”, Sari höpöttää ja menee ovelle.
Knii…

Arvaat samassa Sarin ilmeestä, kuka tulija on. Kumma kun Sari ei saanut siinä pisteessä shokkia.

”Kuulin täältä puhetta”, sanoo etäisesti tuttu, kypsä miehen ääni. ”Vieraamme on siis herännyt?”

”Kyllä, Kazekage-sama, ja hän tuntuu olevan hyvissä voimissa!” Sari selostaa. ”Luulisin, että…” Sari katsoo toistaiseksi oven takana piilossa olevaa tulijaa hetken vaiti, ikään kuin vastatakseen tämän katseeseen, ja astuu sitten nöyrästi sivuun ovelta. Tutun väristä punertavaa kangasta pelmahtaa huoneeseen.

Pääset ensi kertaa näkemään tämän pelastajasi, Kazekage-saman, edestäpäin.

Tällä kertaa Kazekagella ei ole sitä suurta savipulloa selässään. Huomaat, että hänen takkinsa on sellainen kuin aiemmin sen näit: pitkä, liehuhelmainen, edessä ja takana on pitkä halkio kävelyn helpottamiseksi, ja yläosasta takki taas on melko tiukka ja pitkähihainen. Takin päällä on vaaleanharmaanvioletti ”esteratsastusliivi”, nyt tosin vain yksiolkaiminen. Kazekage pitää taas käsivarsiaan tiukasti ristittynä rinnalleen. Havaitset, että Kazekage on melko paljon lyhyempi kuin aiemmin oletit, itse asiassa keskivertomiestä aika paljon vähämittaisempi. Hän on ruumiinrakenteeltaan solakka ja suorastaan keijukaismaisen hento, aivan kuin hänen käsivartensa olisi voinut taittaa helposti katki. Hän kuitenkin seisoo hyvässä ja itsevarmassa ryhdissä eikä anna pienehkön kokonsa haitata itseään. Ällistyt havaitessasi, että kypsästä äänestään huolimatta Kazekage vaikuttaa hyvin nuorelta, ehkä viisi–kuusitoistavuotiaalta.

Siirrät katseesi Kazekagen kasvoihin, ja siinä samassa alat kummastella Sarin miesmakua. Sana, jolla ensiksi kuvailisit Kazekagea, ei ole ”komea”. Se sana on pikemminkin ”omituinen”.

Et ole koskaan aiemmin nähnyt ketään, jolla on niin erikoiset kasvot kuin Kazekagella. Muodoltaan ne ovat toki samaa sarjaa muunkin ruumiin kanssa: ne ovat sirot, sopusuhtaiset, leuka ei ole liian iso. Iho on vähän kalpeampi kuin Sarilla, ja huulet ovat vaaleat ja ohuet. Suu on kapea ja melko ilmeetön, ehkä hieman hapan. Kevyet, tiilenpunaiset hiukset sojottavat pään ympärillä kuin aineellistunut sädekehä.

Ne asiat eivät tietenkään ole vielä omituisia, mutta sitten havaitset Kazekagen silmät. Ne ovat hyvin vaaleat, vaaleanturkoosit. Silmien ympärillä on mustat renkaat aivan kuin pandalla, supikoiralla tai meikkaamaan intoutuneella gootilla. Juuri renkaat saavat silmät näyttämään valtavan suurilta ja siten korostamaan outoa, keijumaista ulkonäköä entisestään. Kulmakarvoja ei joko ole tai ne ovat niin ohuet ja vaaleat, ettet erota niitä ihosta. Ehkäpä Kazekage on oikeasti blondi, joka on värjännyt hiuksensa punaisiksi ja unohtanut kulmakarvat tykkänään.

Katseesi vaeltaa vasemman silmän yläpuolelle, josta löytyy kenties Kazekagen merkillisin piirre. Otsan vasemmalla puolella on kookas, punainen kuvio. Kuvio esittää rakkautta merkitsevää kirjoitusmerkkiä, ai-kanjia, 愛. Se tuntuu mielestäsi vähän ristiriitaiselta, sillä tuossa nuoressamiehessä ei tunnu olevan oikein mitään romanttista tai hellittelevää. Nuorukainen näytti sitä paitsi olevan kaikkea muuta kuin jokin hippi. Et näe siltä etäisyydeltä, onko merkki kasvomaalaus, tatuointi vai mitä.

Kazekage katselee sinua tiiviisti merkillisillä silmillään, ikään kuin arvioiden, oletko vaarallinen vastustaja vai et. Ajatus hieman huvittaa sinua.

”Kaikki hyvin?” Kazekage kysyy sitten tutulla, aikuisella nuotillaan.
Nyökkäät. Moinen on muodostunut jo tavaksesi.

”Niin”, Sari sitten mutisee ja hypähtää sinun ja Kazekagen väliin. ”Tässä on Hiekkakylän Viides Kazekage, Aavikon Gaara. Kazekage-sama, tämä taas on…”

”Kuulin jo ovelta, Sari-kun”, Kazekage toteaa värittömästi. ”Kuulin myös määränpäästäsi”, hän lisää aiempaa kohteliaammin sinulle. ”Voimme varustaa sinut matkaan vähän aiempaa paremmilla varusteilla ja näytämme sijaintisi kartalta, jotta osaat liikkua.”

”Minut?” kysyt. ”Ettehän te edes tunne minua! Olen muukalainen täällä.”

Yllättäen Kazekage hymyilee lämpimästi. Hymy ei ole kovin leveä, vaan se ilmenee vain kapean suun pielien hienoisena kaartumisena ylöspäin. Silti se ulottuu silmiinkin asti. ”Aavikolla ketään ei jätetä yksin”, hän lausuu.

Ilmeestä päätellen hän oli sanomassa vielä jotain, mutta hän ei kuitenkaan puhu enempää. Täydennät mielessäsi Kazekagen aiemman repliikin seuraavasti: Ei varsinkaan tuollaisia amatöörejä, jotka eivät edes erota kamelia kaktuksesta.

”Kiitos paljon…” mumiset.
Viinirypälenippusi on jäänyt kesken, ja se roikkuu hölmönä käsissäsi.

”Lepää toki täällä niin kauan kuin näet tarpeelliseksi”, Kazekage sanoo. ”Aavikon ylittämistä ei puolikuntoisena jatketa.”


***


Varhain seuraavana aamuna päätät olla vaivaamatta keitaan väkeä enempää ja aiot lähteä. Saat päällesi vanhat vaatteesi sekä joitain keitaan väen antamia lisävarusteita, kuten paremmat kengät ja päätä suojaavan, turbaanimaisen päähineen. Saat myös reppusi täytettynä käytännöllisillä eväillä (jotenkin petyt hieman huomatessasi eväiden koostuvan lähinnä kuivamuonasta ja kekseistä, hedelmiin kun olet tottunut) ja vesipullon poikineen. Sari on myös näyttänyt sinulle keitaan sijainnin kartalta ja neuvonut sinulle keitaiden kautta kulkevan reitin, joka myötäilee aiempia matkasuunnitelmiasi. Keitaan väki tuntuu anteliaalta. Kas kun et vielä saanut kamelia kaveriksesi. Tosin päivämatkat keitaalta toiselle ovat riittävän lyhyitä jalankin taitettaviksi.

Ennen lähtöäsi on kuitenkin täytettävä vesileilit raikkaalla ja viileällä keitaan kaivon vedellä. Kysyttyäsi Sarilta suuntaa lähdet vedenhakureissulle.

Whuu… Tuuli ujeltaa kuivana mutta vielä melko viileänä.

Keitaan kaivo löytyy pian. Kaivon muoto on sitä mallia, jota näkee usein satukirjoissa: kivinen ja huikean syvä allas on pyöreä kuin kuppi, ja sen päällä on kahden puisen tolpan varassa oleva puukatos, ja vesiämpärin nostoa varten oli nostovinssin jatkeena oleva köysi. Tarkasteltuasi kaivoa aikasi löydät puuämpärin ja pudotat sen kaivoon.

Plumps!
Pitkän ajan kuluttua kuuluu vaimentunut loiskahdus kaivon pohjilta. Tartut nostovinssin kahvaan ja alat hinata painavaa ämpäriä ylös.
Kvii, kvii, kvii, kvii… Vinssi taitaa olla vähän jumissa, mutta se ei nostamista haittaa. Kvii, kvii, kvii…
”Lähdet siis nyt?”

Säpsähdät yllättävää ääntä ja irrotat otteesi veivistä. Kvikvikvikvikvikvikvikvi… PLUMPS! Ärähdät jotain julkaisukelvotonta takaisin kaivon pohjille päätyneelle ämpärille ja syökset katseesi taaksepäin.

Et näe kuitenkaan ketään.
”Täällä.”

Havaitset äänen jostain yläpuoleltasi ja vilkaiset vuorostaan sinne. Vastaan tulee kaivon katos. Otat pari askelta taaksepäin ja vilkaiset katoksen päälle.

Havaitset katoksella tutun, punapäisen nuorukaisen, nyt taas iso savipullo selässään. Kazekage tasapainoilee katoksen harjan päällä seisoen siellä lipputankomaisen suorana ja kädet taas puuskassa. Eikö hän muuten osannut käsivarsiaan laittaa? Vaikka tuulee melkoisesti, Kazekagen tasapaino ei horju milliäkään suuntaansa. Takin liepeet lepattavat kuin vyötäisille solmittu viitta.

”Mitä ihmettä sinä teet?” kysyt. Jos Kazekage oli niin arvovaltainen kuin Sari ja muut keitaalaiset antoivat ymmärtää, moinen kiipeily ei sopinut hänen imagoonsa.

”Seison kaivon katolla”, Kazekage vastaa samaan tapaan kuin olisi selittänyt, että aavikolla on hiekkaa.
”Niin, mutta minkä vuoksi?”
”Enkö saisi?”
Päätät jättää asian sikseen. Sitten aiot tarttua uudelleen veiviin hilataksesi ämpärin takaisin ylös…
Kvii, kvii, kvii…

Veivi liikkuu jo ennen kuin ehdit koskea siihen. Tuijotat. Painava vesiämpäri ilmestyy uudelleen esille. Vinssin veivin kahvassa ei näy ketään, mutta se liikkuu silti…

Hetkinen. Katsot uudelleen. Veivin ympärillä on väreilevä hiekkakerros.
Vhup.

Kazekage loikkaa alas kaivon katolta takin helmat hulmahtaen. Hän on irrottanut vain hypyn ajaksi käsivartensa toisistaan, mutta polvien jouston aikana sama tiukka puuska-asento palaa takaisin. Hän nostaa katseensa, mutta ei katso sinua, vaan kaivoa ja etenkin vinssin veiviä. Sitten hän vilkaisee sinua hetken, nopeasti. Sanaakaan sanomatta hän kääntää sitten katseensa taas kaivoon.

Loisk.

Ämpäri nousee itsekseen kaivosta. Tuijotat taas. Se nousee ilmaan kuin näkymättömän köyden kannattelemana ja laskeutuu vaimeasti kolahtaen kaivoaltaan reunalle. Klonk.

Kazekage nostaa taas katseensa sinuun. Seisottuasi hetken hölmönä otat vesileilisi käsiisi, muttet vielä upota sitä ämpäriin täyttääksesi sen.

”Osaatko liikuttaa esineitä ajatuksen voimalla tai jotain?” kysyt.

Kazekage päästää vaimean, tuhahdusta muistuttavan äännähdyksen, joka ei kuitenkaan käy tyylipuhtaasta tuhahduksesta. ”En mitä vain esineitä. Ainoastaan kuivaa hiekkaa.”

Havaitset, että puuämpärin ympäriltä rapisee pois hiekkakerros. Hiekka siis kannatteli aiemmin ämpäriä.

”Ja liikuttelet hiekalla muita esineitä?” kysyt.

”Muun muassa”, Kazekage vastaa katsellen puuämpäriä poissaolevasti, ikään kuin ämpäri olisi sinua kiintoisampi.

Vilkaiset nyt tarkemmin, lähempää ja paremmassa valaistuksessa Kazekagen kasvoja. Ensiksi tarkastat kulmakarvat ja huomaat, ettei niitä todellakaan ole. Minkäänlaisia vaaleita haihtuvia tai sänkiäkään ei näy. Outoa. Seuraavaksi katsot vasemman silmän yllä olevaa kanjia. Huomaat, ettei kuvio ole tasainen kuin tatuointi tai hilseilevä kuin kasvomaalaus. Se on hieman epätasainen ja polveileva, paikoin kohoileva, ihan kuin arpi… mutta kirkkaanpunainen…

”Mitä nyt katselet?”

Säpsäytät katseesi pois Kazekagen otsasta. ”En mitään”, kiirehdit sanomaan ja hukutat nopeasti kädessäsi olevan vesipullosi ämpäriin. Sävähdät, ja ihokarvasi ponkaisevat seisaalleen. Vesihän on jääkylmää! Niin, sehän on kaivovettä maan syvyyksistä… Nielet ylpeytesi ja täytät tyynesti loputkin vesipullot Kazekagen valppaan supikoirakatseen alla. Et tietenkään näe katsetta, kun et itse katso kohti Kazekagea, mutta tunnet sen.

Kun olet sulkemassa viimeisen vesipullon korkkia, Kazekage kysyy äkisti: ”Mitä kysyttävää sinulla on?”
”Mitä häh?” kysyt.
”Sinulla on jotain kysyttävää”, Kazekage sanoo yksinkertaisesti. ”Näen sen kasvoistasi.”

Ei ilmeisesti Kazekagen tarvinnut olla mikään psykologi tai ajatustenlukija nähdäksesi ajatuksiasi. Havaitset itsekin hetken pohdiskeltuasi, että suusi on epätietoisessa mutrussa.

”Ööh…” Mielessäsi on kyllä eräs kysymys, mutta mielesi ei tee esittää sitä niin päistikkaa. Esität siis toisen, taustalla olevan kysymyksen: ”Mitä ihmettä tuossa pullossasi on? Se näyttää painavan ainakin puoli tonnia.” Arviosi on vain nopea heitto, sillä savipullo ei näytä lytistävän Kazekagen suoraa ryhtiä.

”Tässä? Kalebassissani?” Kazekage kysyy ja kopauttaa pulloa rystysellään. Ääni ei kuulosta ontolta. ”Hiekkaa.”
”Kuljettelet todella sitä ympäriinsä?” Nyt meni se puolen tonnin raja rikki.

”Kaikkialla maailmassa ei ole kuivaa hiekkaa, joten kuljetan omaa hiekkaa mukanani”, Kazekage sanoo värittömästi. ”Hiekka on minun aseeni, samoin kuin shurikenit, kunait tai katanat jollekulle toiselle. Ilman hiekkaa olen melko voimaton.”

”Tai ties vaikka jossain tulee liukkaat kelit ja pitää hiekoittaa”, virnuilet.

”En minä nyt niin kylmillä alueilla viihdy, olen aavikon väkeä”, Kazekage sanoo. Äänen nuotti kuulostaa hitusen aiempaa keveämmältä ja jopa hilpeämmältä. ”Tämä hiekka on sitä paitsi omalla chakrallani kyllästettyä, ja pystyn käyttämään tätä hiekkaa vaivattomammin kuin muuta hiekkaa.”

”Mitä ihmettä tuo pullo, tai siis kalebassi muuten painaa?” kysyt. ”Onko se ihan täynnä hiekkaa?”
”On. En ole koskaan punninnut sitä, mutta harva minun lisäkseni jaksaa nostaa sen.”
”Et näytä miltään kehonrakentajalta.”
”Sanotaan näin, että minun kohdallani tämä kalebassi painaa jokseenkin saman verran kuin ilmapallo…”

Sinulla menee hetki, ennen kuin tajuat, mitä Kazekage tarkoitti. Kalebassin sisällä oleva hiekka siis kannattelee itse itseään ja lisäksi kalebassia.

Kumma nuorukainen.


***


Whuoo…

Vilkaiset samassa taivaalle. Aurinko on alkanut jo kohota melko korkealle. ”Taitaa olla aika lähteä”, toteat ja ladot vesileilit reppuusi. ”Kiitos kaikesta!”

”Hyvää matkaa”, Kazekage toivottaa kohteliaasti nyökäten. ”Pidä tauko keskipäivisin ja mene varjoon. Pahimmassa paahteessa on turha matkustaa. Aamut ovat parasta aikaa kulkea, silloin on vielä melko viileää ja silti valoisaa.”

”Muistetaan”, sanot ja kertaat pikaisesti mielessäsi litanian muita Kazekagen antamia neuvoja aavikon taittamisesta. Eipä ollut nuorimies turhaan elänyt koko ikäänsä aavikolla. ”Näkemisiin!” Heilautat kättäsi ja otat askeleita poispäin keitaalta.

Taf, taf, taf…

Askeleesi kuitenkin hidastuvat hetken kuluttua, ja vilkaiset taas taaksesi. Näet yhä Kazekagen seisomassa aloillaan, kädet puuskassa ja ilme samanlaisena, ilmeettömänä ja hieman jurona. Nyt ilmeessä näkyy myös hienoinen hämmennys, joka ilmenee kulmakar… siis kulman kohotuksena.

”Muuten”, sanot. ”Totta puhuen en vielä esittänyt sitä kysymystäni, joka oli silloin mielessäni. Haittaako, jos esitän sen nyt?”
”Ei liiemmin”, Kazekage vastaa ja vaikuttaa hiukan uteliaalta. Jos hän olisi koira tai hevonen, hän höristäisi korviaan.
”Miksi otsassasi on ai-kanji?”
Kazekage pohtii vastausta aikansa. ”Se merkitsee, että minä en jätä yksin apua tarvitsevia”, hän lausuu lopulta.

Taitat sen päivän matkaosuutesi Kazekagen vastausta mietiskellen.



*****



Jos tämä ficci miellytti, niin tarinalle on jatko: Kuutamoyön lukutoukka :)