Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.
A/N: Tässä luvussa ei ehkä tapahdu kauheasti. Tarina lähtee hieman hitaanpuoleisesti käyntiin, koska tulevia juttuja pitää kehitellä ja pohjustaa.

Hah, pitäisi jossain vaiheessa Kivien legendaakin naputella. Huomenna on luultavasti sen vuoro, että saan uuden luvun valmiiksi ennen viikonloppua.

<-- Edellinen

Älä kysy hintaa

Luku 2

Mitä ikinä Chiaki oli Viidennestä kuvitellut, hänen odotuksensa eivät täyttyneet, kun hän käveli kyseisen henkilön toimistoon uusien tuttaviensa kanssa. Ensimmäisenä hänen katseensa osui keskellä lattiaa torkkuvaan minipossuun, jolla oli helminauha kaulassaan. Seuraavaksi hän tajusi tuijottavansa ventovieraan naisen rintavarustusta.

Syvä puna kiipesi tytön poskille, ja hän nosti katseensa nopeasti. Kuinka noloa! Mutta ei noita rintoja vain voinut olla huomaamatta. Olikohan nainen hankkinut silikonit? Chiaki yritti saada keskittymiskykynsä takaisin sillä välin, kun Kakashi selosti nuorehkolle naiselle tapahtumia.

”Tsunade-isoäiti, saanko minä suojella tyttöjä Akatsukilta, saanhan, saanhan?” Naruto kinui lapsellisesti, kun vaaleahiuksinen nainen nousi pöytänsä takaa ja käveli katsomaan yhä Sasuken selässä retkottavaa Mitokia.

Sana ’isoäiti’ tunkeutui Chiakin tajuntaan. Hän tuijotti ensin Narutoa, sitten Tsunadeksi kutsuttua naista. Tämähän oli korkeintaan kolmekymmentä! Ei tämä voinut mitenkään olla Naruton isoäiti!

”Hän on oikeasti ainakin 50-vuotias”, Naruto kuiskasi Chiakin korvaan. Poika oli hivuttautunut hänen viereensä äänettömästi, kun hän oli tuijotellut Tsunadea. Chiakin silmät laajenivat hämmästyksestä. Hän ei edes tajunnut tyrkätä Narutoa kauemmas. Jotenkin hänestä tuntui, että hän näki äärimmäisen kummallista unta, joka ei ottanut päättyäkseen. Kaikki oli vääristynyttä ja luonnotonta.

”Te kolme”, Tsunade määräsi, ”viekää tyttö sairaalaan. Tulen sinne perästä, keskustelen vain ensin Kakashin kanssa.”

Naruto jupisi jotain mennessään, mutta lähti kuitenkin suosiolla Sakuran ja Sasuken perään näiden totellessa käskyä kyselemättä. Chiaki seisoi epävarmana keskellä huonetta tietämättä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän halusi pitää Mitokia silmällä, sillä he olivat nyt vieraassa paikassa, mutta toisaalta hänelle ei ollut annettu lupaa poistua. Hän oli siinä käsityksessä, että tämä nainen oli jonkinlainen kylän johtaja. Valitettavasti hän ei vain enää muistanut, mitä nimitystä Kakashi oli tästä käyttänyt Viidennen lisäksi.

”Tämän söpön tytön takiako sinä lähetit Shizunen luokseni?” yllättävä ääni sai Chiakin hätkähtämään. Hän kääntyi katsomaan ikkunalle, josta se kantautui. Ikkunalaudalla istui kyykyssä vanha mies, jonka hiukset muistuttivat Chiakista leijonan harjaa. ”Mitkä kasvot, eikä kroppakaan ole hullumpi”, mies jatkoi. ”Tosin joiltain osin sinulta menee kyllä muutama vuosi, ennen kuin pääset Tsunade-saman tasolle, söpöliini.”

Chiaki perääntyi pari askelta. Puna hänen kasvoillaan syveni entisestään, ainakin poskien kuumotuksesta päätellen.
”Älä viitsi säikytellä tyttöä, Jiraiya”, Tsunade ärähti. Nainen tuijotti miestä murhaavasti, mutta mies ei näyttänyt välittävän. Tämä vain hypähti alas ikkunalta ja tuijotteli Chiakia irstas ilme kasvoillaan. Chiaki oli melko varma, että heppu oli jotain sukua Narutolle. Tuollainen pojasta taatusti tulisi vanhemmiten.

”Kakashi-san?” Chiaki aloitti. Hän ei oikeastaan edes tiennyt, miten olisi jatkanut. Hän vain haki mieheltä jonkinlaista selitystä tilanteeseen, kenties jopa turvaa.
”Jiriaiya-sama on kylämme parhaita ninjoja, olet hyvissä käsissä”, Kakashi kuitenkin vakuutti. Chiaki puri huultaan. Hän ei todellakaan halunnut päätyä tuon irstaan vanhuksen käsiin. Vaikka Kakashin puheista pystyi päättelemään, että Konoha oli turvallinen paikka, tytöstä tuntui, että siellä vaani toisenlaisia vaaroja kuin metsässä, jossa he olivat kohdanneet Akatsukin.

”Sinä siis kohtasit Akatsukin viime yönä?” Tsunade kysyi yhtäkkiä ja kääntyi katsomaan Chiakia ensimmäistä kertaa kunnolla. Tyttö nyökkäsi. Nainen vaikutti hänestä aggressiiviselta ja epätasapainoiselta, mutta koska tämä selkeästi oli johtaja, oli parempi pitää mielipiteet ominaan. ”Kerro kaikki siitä.”

Ja Chiaki kertoi kaiken uudestaan. Se ei ollut paljon. Mielikuvat muuttuivat sitä sumeammiksi, mitä pidempää tapahtumasta oli. Itse asiassa kaikki alkoi vaikuttaa epätodelliselta. Ehkä mitään ei ollutkaan tapahtunut? Ehkä hän oli kuvitellut kaiken?

Muiden vakavat ilmeet kuitenkin puhuivat omaa kieltään. Nyt ei leikitty. Kun Chiaki vaikeni, kolme muuta katselivat häntä pitkän tovin hiljaisuuden vallitessa.

”Miksi he jättivät teidät sinne?” Tsunade kysyi lopulta. Chiaki kohautti olkapäitään.
”Olin luultavasti jo tajuton siinä vaiheessa. Mito osaisi ehkä vastata, jos olisi siinä kunnossa, että jaksaisi puhua”, hän huomautti.
”On mahdollista, että he palaavat paikalle myöhemmin hoitelemaan tytöt”, Jiraiya tokaisi väliin. ”Tuskinpa Akatsuki haluaa jättää todistajia henkiin.”
”Heidän tappamisensa on nyt turhaa, koska olemme jo saaneet heidän tietonsa”, Tsunade huomautti.
”Emme ole”, Kakashi puolestaan sanoi. ”Mitoki-san ei ole vielä kertonut omiaan.”
”Mutta Akatsuki ei tiedä sitä”, Chiaki puhahti. Hetken hänestä tuntui, että muiden katseet olivat paheksuvia, aivan kuin hänen ei olisi oletettu puhuvan ilman lupaa, mutta sitten Tsunade nyökkäsi pienesti. Ehkä Chiaki oli vain liian herkkä ja pelokas tällä hetkellä, kuvitteli turhia. Hän oli sentään arvokas todistaja, totta kai hänen oletettiin puhuvan.
”Tytöllä on pointti”, Jiraiya jatkoi. ”Akatsuki ei edes tiedä, mihin tytöt ovat joutuneet. Voi olla, että heidän peräänsä tullaan vielä.”

Tsunade nyökkäsi jälleen. Hän käveli huoneen toiseen päähän, kääntyi siellä ja käveli sitten työpöytänsä taakse. Hän painoi kätensä pöydän pintaa vasten ja nojautui eteenpäin. Jälleen Chiakin silmät eksyivät sopimattomille alueille. Miten tuollaisia rintoja saattoi olla huomaamatta? Ja miksi naisen piti korostaa niitä tuollaisilla asennoilla? Se oli nolostuttavaa!

”Kakashi, sinun tiimisi saa olla vastuussa tytöistä toistaiseksi. Pitäisin Naruton ja Sasuken mieluiten kylässä, joten tämä tehtävä on heille omiaan”, Tsunade määräsi.
”Tuo ei ehkä ole paras keino varmistaa, että he eivät joudu tekemisiin Akatsukin kanssa”, Jiraiya puuttui naisen määräykseen. ”Miksi ylipäätään lähetit Kakashin tiimin tarkistamaan tilanteen? Salli minun sanoa, ettei se ollut kovin viisasta.”
”Kumpi täällä on Hokage?” nainen ärähti. ”Meillä ei ollut muuta tiimiä sillä hetkellä lähetettäväksi, ellen sitten olisi lähettänyt tuoreita genin-tason pentuja. Sitäkö sinä olisit halunnut?”

”Meidän lienee parasta lähteä etsimään teille jotain asunnon tapaista”, Kakashi huomautti Chiakille.
”Entä Mito?” tyttö kysäisi. Hänestä ei ollut viisasta jättää toista tyttöä tuntemattomien käsiin liian pitkäksi aikaa.
”Hän on hyvissä käsissä”, mies hymähti.
”Naruto-sanilla on yhä reppumme”, Chiaki kuitenkin intti vastaan.
”Voimme noutaa ne myöhemmin”, Kakashi kumosi tytön vastaväiteyrityksen. Näytti siltä, että miehelle oli toivotonta yrittää väittää vastaan. Tämä oli päättänyt, mitä he tekivät, ja ilmeisesti Chiakilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella suosiolla.

Mies käveli huoneen ovelle ja avasi sen Chiakille. Tyttö vilkaisi taakseen vain todetakseen, että Tsunade ja Jiraiya olivat uppoutuneet väittelyyn – joka oli ehkä turhan lievä termi kuvaamaan tilannetta. Häntä ei nyt kaivattu täällä. Huokaisten hiljaa hän astui käytävään Kakashin edellä.

Tyttö käveli miehen rinnalla ulos asunnosta. Kakashi selosti huolettomana, mitä kaikkea kylästä löytyisi. Chiaki ei oikein pysynyt kartalla, mutta hän uskoi oppivansa liikkumaan kylässä kyllä. Ilmeisesti hän viettäisi täällä hyvän osan kesälomastaan. Hänestä kotiin palaaminen ei tuntunut vaihtoehdolta. Kotona ei odottanut mikään eikä kukaan. Missä tahansa oli parempi olla kuin siellä. Sitä paitsi hän ei voisi lähteä ainakaan, ennen kuin Mitoki olisi kunnossa.

Samassa tytön vatsa päästi kovaäänisen moukauksen. Jälleen kerran puna nousi Chiakin kasvoille. Kyllä hän tiesi, ettei ollut syönyt ainakaan vuorokauteen mitään, mutta hän ei ollut viitsinyt vaivata Kakashia asialla. Typerä maha vain eli omaa elämäänsä eikä välittänyt pätkääkään sopivuussäännöistä.

”Sinulla taitaa olla nälkä”, Kakashi naurahti.
”No, vähän”, Chiaki mutisi nolona. Hän ei tiennyt, mistä se johtui, mutta hän halusi ehdottomasti tehdä mieheen hyvän vaikutuksen. Nyt hän vaikutti vain typerältä lapselta, joka ei osannut edes huolehtia omasta syömisestään ajoissa.
”Sinulla on ollut rankka yö ja päivä. Mitä jos pistäytyisimme syömässä ja menisimme katsomaan, onko yhtään turva-asuntoa vapaana?” mies ehdotti.

Chiaki sipaisi hiuksiaan hermostuneesti. Hänen täytyi näyttääkin kamalalta, kun hiukset roikkuivat silmillä ja vaatteet olivat sotkeutuneet metsässä rypemisen myötä. Ruoka kuulosti ihanalta, mutta julkisella paikalla liikkuminen tämännäköisenä kamalalta. Toisaalta kieltäytyminenkin oli epäkohteliasta.

”Kaipa se käy”, tyttö vastasi. Hän suki hiuksiaan vielä hetken, mutta ne vaikuttivat tänään olevan varsin itsepäisellä tuulella. Pahus, hän tarvitsisi totisesti suihkua.

Kakashi johdatti tytön ulos rakennuksesta. Hyvin pian he olivat jo siirtyneet kylän keskustaan. Muutama vastaan tullut ihminen tervehti Kakashia ja katseli Chiakia uteliaasti. Tytöstä se oli hyvin kiusallista, mutta kylässä olemisessa oli myös hyviä puolia. Täällä hän ei tuntenut ketään, mikä tarkoitti, ettei hänen mielensä täyttynyt koko ajan muiden tunteista. Nämä ihmiset eivät olleet hänelle erityisen läheisiä. Tarvittiin voimakas tunnekuohu, jotta hän olisi aistinut sen. Ja se oli yllättävän rentouttavaa.

Chiaki väitti, että Mitokin näennäinen rauhallisuus toimi. Todellisuudessa hän silti sai aavistuksenomaisia aistimuksia toisen tytön todellisista tuntemuksista silloin, kun tämä teki kaikkensa hillitäkseen itsensä. Chiaki ei vain ollut koskaan viitsinyt kertoa tätä toiselle, sillä tämä yritti tosissaan helpottaa hänen oloaan.

Ja tavallaan Chiaki oli jo tottunut siihen, että Mitokin tunteet olivat aina läsnä vähintään pienissä määrin. Silti oli mukavaa olla hetki tyhjiössä. Tai no ei tyhjiössä, sillä hänen omat tunteensa olivat läsnä, mutta ainakin hän tiesi, että ne olivat ehdottomasti hänen omiaan. Mitoki oli ehdottomasti hänen paras ystävänsä, mutta miltei kolmiviikkoinen jatkuva yhdessä olo oli ajoittain ollut myös ahdistavaa.

Toisaalta pieni syyllisyys painoi Chiakin mieltä. Nytkin hänen olisi pitänyt olla huolehtimassa heikkoon kuntoon menneestä ystävästään eikä vain nautiskella siitä, että tämä oli toisaalla edes hetkisen. Olipa hän kamala. Jos Mitoki heräisi, tämä taatusti kaipaisi häntä.

”Mietitkö sinä aina noin paljon, Chiaki-san?” Kakashi tiedusteli. Tutuksi tullut punastelu astui taas esiin. Tämä alkoi käydä häiritseväksi.
”Enpä kai”, tyttö jupisi. ”On vain tapahtunut niin paljon.”

Kakashin ainoa näkyvissä oleva silmä hymyili tytölle. Mies oli todella ystävällisen näköinen, jos nyt niin saattoi sanoa jostakusta, jonka kasvot olivat suurimmaksi osaksi peitossa. Mistäköhän sekin johtui? Uskaltaisiko hän kysyä? Uteliaisuus kieltämättä pisteli tytön mieltä.

”Pidätkö sinä ramenista?” Kakashi kuitenkin tiedusteli, ennen kuin Chiaki ehti sanoa mitään.

~o~

Mitoki räpytteli silmänsä auki. Hänen yläpuolellaan näkyi valkoisenharmaa katto. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä hän oikein oli. Sisätiloissa kuitenkin. Hänen viimeinen muistonsa oli metsästä. Joku mustahiuksinen poika oli kuljettanut häntä metsän halki. Se kuitenkin tuntui enemmän unelta kuin muistolta. Jotenkin hän oli silti päätynyt pois metsästä, se oli selvää.

Tyttö yritti venytellä. Hän tunsi ikävän nykäyksen vasemmassa kädessään. Pahaa aavistellen hän laski katseensa käsivarrelleen ja antoi silmiensä vaeltaa kohti kämmenselkää. Kylmät väreet kulkivat hänen kehoaan pitkin, vaikka samaan aikaan hiki kohosi otsalle. Tippaletku. Joku oli pistänyt häneen neulan! Tytön teki mieli riuhtaista letku irti, mutta hän ei saanut kohotettua oikeaa kättään. Teko saattaisi sattua.

Letku näytti oksettavalta, joten Mitoki käänsi katseensa muualle. Hänen oli pakko sulkea silmänsä hetkeksi ja vetää syvään henkeä. Hänen täytyi olla sairaalassa. Muualla tuskin laitettiin ihmisiä tiputukseen.

Hengiteltyään hetken rauhallisesti Mitoki uskaltautui avaamaan silmänsä uudestaan. Huoneessa oli hämärää, mutta lattiaa leikkasi ohut valosiivu, joka tuli luultavasti raollaan olevasta ovesta. Huoneessa ei ollut muita sänkyjä, mikä tarkoitti sitä, että Chiakikaan ei ollut siellä.

Mitoki kaiveli muistiaan epätoivoisesti. Hän oli melko varma, että Chiaki oli ollut tajuissaan. Kyllä vain, tyttö oli ollut hänen tukenaan. Tämä oli varmasti kärsinyt suunnattomasti hänen peloistaan. Mitoki mottasi itseään henkisesti. Hänen itsehillinnässään oli yhä parantamisen varaa. Normaalit arjentilanteet hän hallitsi erinomaisesti, mutta tuollaiset yllätykset… No, hänelläkin oli säikky puolensa.

”Olet näköjään hereillä”, tumma ääni totesi.
”Jumankekka, ei tarvitse säikytellä ihmisiä!” Mitoki kiljaisi ja pyrki parempaan asentoon. Hänen sydämensä jyskytti ilkeästi rintaa vasten. Huoneen nurkasta erkaantui hahmo. Mitoki ei kyennyt kuin tuijottamaan. Ääni oli kuulostanut tutulta, hahmokin näytti tutulta. Tyttö nielaisi. Punasilmäinen mies metsästä oli selvästi tullut hoitelemaan hänet hengiltä.

Tyttö räpiköi itsensä istualleen. Kuulisiko joku, jos hän huutaisi apua? Olisiko hän jo siinä kunnossa, että ylipäätään pysyisi jaloillaan?

”Sinun olisi ehkä parempi pysyä siellä sängyssä toistaiseksi”, hahmo huomautti ja pysähtyi sängynlaidan viereen. Mitoki kääntyi varovaisesti katsomaan tulijaa. Hetkinen, hän oli melkoisen varma, että kyseessä ei ollutkaan metsässä ollut mies. Tässä henkilössä oli kyllä paljon samaa, mutta silti tämä oli olemukseltaan erilainen. Tärkeintä kuitenkin oli, että tämä ei uhannut Mitokia millään tavalla. Seisoi vain sängyn vieressä kuin olisi halunnut vahtia, ettei hän karannut petistä liian aikaisin.

”Kuka sinä olet? Mitä sinä teet täällä? Mitä minä teen täällä? Missä minä edes olen?” kysymyksiä alkoi tulla valtavaa vauhtia, kun Mitoki vihdoin uskoi, ettei poika aikonut vahingoittaa häntä. Sillä poika tämä selvästi oli, ehkä vuoden tai pari häntä nuorempi.
”Uchiha Sasuke. Olen täällä vartioimassa sinua. Olet täällä, koska vahingoitit itseäsi taistelemalla chakra-köyttä vastaan. Ja täällä on Konohan sairaalassa”, poika vastasi totinen ilme kasvoillaan. Tämä näytti siltä kuin ei olisi puhunut mielellään.

Mitoki asettui parempaan asentoon sängyssä. Tuossa pojassa oli jotain omituista. Aivan kuin tämä olisi mököttänyt. Pojan, Sasuken, kasvot olivat ilmeettömät, melkein tylyt. Joka tapauksessa tämä oli ainoa tietolähde, joka Mitokilla oli sillä hetkellä saatavilla.
”Miksi sinä vartioit minua? Mikä on Konoha? Ja missä Chia on?” Mitoki jatkoi kysymysten tulvaa. Hän oli aina ollut kova esittämään kysymyksiä, mutta ensimmäistä kertaa elämässä, sitten kyselykauden, vastausten saaminen tuntui suorastaan elintärkeältä.

Sasuken ilme värähti hieman. Tämä näytti nyt ärtyneeltä. Oli selvää, ettei vastailu ollut pojalla mieleen.

”Kuule, minulla on oikeus tietää”, Mitoki huomautti.
”Mitä tiedät veljestäni?” Sasuke pamautti.

Mitoki räpytteli silmiään. Hän ei todellakaan ymmärtänyt pojan kysymystä. Tämän veljestä? Eihän hän edes tiennyt, kuka Sasuken veli oli! Mikä kysymys tuo muka oli?

”En tunne veljeäsi. Missä Chia on?” tyttö vaati saada tietää.
”Hän on nukkumassa turva-asunnossa. Sinä tunnet veljeni, älä yritä väittää muuta”, Sasuke tuhahti takaisin. ”Mistä te puhuitte?”
”Mikä ihmeen turva-asunto? Miksi hän on turva-asunnossa? Onko jotain sattunut?” Mitoki hätäili. Hänelle oli yhdentekevää, että Sasuke halusi tietää veljestään. Hän tässä oli pulassa, ja ilmeisesti Chiakin oli. Sasukella oli vastauksia, joten poika oli velvollinen vastaamaan kysymyksiin, ei Mitoki.

Sasukelta pääsi raskas huokaus. ”Jos vastaan kysymyksiisi, vastaatko sinä minun?” poika sovitteli.
”Hyvä on, mutta minulla on paljon kysymyksiä”, Mitoki puuskahti. Hän ei pitänyt tuosta synkästä pojasta sitten yhtään. Hän oli vasta herännyt. Mikä oikeus tällä oli kuulustella häntä!
”Minä vartioin sinua, koska Akatsuki saattaisi yrittää siepata sinut. Konoha on Tulimaan piilotettu ninjakylä, jonne sinut on tuotu turvaan. Chiaki-san on turva-asunnossa, jotta häntäkään ei voitaisi siepata. Sinäkin pääset sinne, kun saat lääkäriltä luvan”, Sasuke luetteli tympääntyneeseen sävyyn.
”Mikä Akatsuki?” Mitoki jatkoi sinnikkäästi. Kun hän kerran oli saanut pojan puhumaan, hän ei aikonut luovuttaa.

Poika huokaisi uudestaan, mutta ryhtyi kuitenkin selvittämään asiaa Mitokille. Tyttö nyökkäili ja yritti kuunnella mahdollisimman tarkasti. Häntä väsytti pirullisen paljon. Luomet alkoivat tuntua painavilta. Kun Sasuke lopetti, hän haukotteli leveästi. Vaistomaisesti Mitoki kaivautui paremmin sänkyyn ja antoi päänsä vajota tyynylle. Ehkä ei olisi huono ajatus nukkua vielä vähän lisää.

Sasuke kuitenkin tarttui häntä tiukasti oikeasti käsivarresta. Mitoki pakotti silmänsä auki. Hän olisi halunnut nykäistä kätensä pojan otteesta, mutta oikeastaan hän ei jaksanut.

”Nyt. Mitä tiedät veljestäni?” poika vaati. Mitoki haukotteli uudelleen.
”En ihan oikeasti tunne veljeäsi, en tunne edes sinua. Olen pahoillani”, hän mutisi. Olisipa poika jättänyt hänet rauhaan tai edes päästänyt irti hänen kädestään.
”Sinä sanoit hänen nimensä kolme kertaa nukkuessasi”, Sasuke ärähti. ”Mitä tekemistä sinulla on Itachin kanssa?”

Mitokin silmät rävähtivät täysin auki. Itachi. Metsä, lämpöiset kädet, pieni hymy, pehmeä ääni. Vatsassa muljahti kummallisesti. Punasilmäinen mies, pelottava mies, joka oli kuitenkin ollut hyvin kohtelias ja yllättävän kiltti rikolliseksi.

Taivas, mitä minä oikein ajattelen? tyttö kauhistui omia ajatuksiaan. Tuollaisten ajatusten täytyi johtua hänen tilastaan. Se mieshän oli vaarallinen rikollinen.

”Minä…” Mitoki mutisi. Minkä ihmeen takia hän oli toistellut miehen nimeä unissaan? Sen täytyi olla jokin alitajuinen juttu. ”En minä tunne häntä. Kun ne tyypit… ne Akatsukit hyökkäsivät kimppuumme, hän oli yksi heistä. Hän nappasi minut ja sitoi myöhemmin kiinni siihen puuhun.”

Sasuke näytti siltä kuin ei olisi uskonut tyttöä. Poika avasi suunsa, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, kun huoneen ovi aukesi.

”Mitä ihmettä? Valvotatko sinä potilasta, Sasuke?” tiukan näköinen hoitaja ilmestyi tivaamaan. ”Sinun tehtäväsi on vartioida, ei valvottaa.”

Poika oli hetken sennäköinen, että aikoisi protestoida, mutta ilmeisesti päätti, että oli viisaampaa pysytellä hiljaa. Mitoki huokaisi helpotuksesta. Hoitaja tuli vetämään peiton hänen leukaansa saakka ja kysyi, halusiko hän unilääkettä. Tyttö puisteli päätään ja mutisi pärjäävänsä kyllä hyvin ilmankin. Kuin sanojensa vakuudeksi hän haukotteli leveästi. Se vakuutti hoitajan, joka poistui paikalta puhisten vielä varoituksen sanoja Sasukelle.

Mitoki antoi silmiensä painua kiinni, mutta yhtäkkiä uni oli jossain karkuteillä. Punasilmäinen mies kummitteli hänen mielessään, vaikka hän oli viettänyt tämän seurassa vain yhden ohikiitävän hetken. Typeryyttä. Hänellä ei ollut tapana jäädä miettimään miehiä. Oli parempi, ettei tehnyt niin. Hän oli liian monta kertaa katsonut sivusta, kuinka miehet satuttivat naisia, tahtomattaan tai tahallisesti. Mitoki ei aikonut kokea samaa kohtaloa.

Miehet ja pojat olivat vain tiettyjä tarpeita varten. Oikeastaan siihenkään heitä ei tarvittu välttämättä. Totta kai hän oli joskus ihastunut, kauan sitten hän oli jopa uskonut olleensa rakastunut, mutta… No, oli vain parempi, ettei tunnustanut tunteita kenellekään eikä varsinkaan antanut niiden näkyä. Lopulta miehet pettivät aina jollain tavalla. Nainen joutui kärsimään.

Tyttö yritti kääntyä kyljelleen, mutta tippaletku esti sen tehokkaasti. Uusi yökötys kiersi vatsassa. Neulat! Niitä hän vihasi jopa enemmän kuin miesten petollisuutta. Hän olisi totisesti onnellinen, kun pääsisi pois sairaalasta.

Mutta Sasuke oli sanonut, että hänen pitäisi jäädä Konohaan – jonka syvimmästä olemuksesta hän oli yhä täysin pihalla – ainakin siihen asti, että varmistuisi, ettei Akatsuki olisi heidän perässään. Miten tämä selvitettäisiin, sitä poika ei ollut tiennyt. Mitokia huolestutti, ettei asiaan välttämättä tulisi selvyyttä ikinä. Hän ei kuitenkaan halunnut jäädä tänne. Hän ei pitänyt Sasukesta sitten pätkääkään, muita hän ei edes tuntenut. Sitä paitsi hänellä ja Chiakilla oli omat elämänsä eikä niihin kuulunut ninjailua metsikössä.

Mitokin olisi ehdottomasti päästävä puhumaan tästä kaikesta Chiakin kanssa. Sitä ennen hänen oli kuitenkin tasoitettava oma tunnetilansa. Hän oli nyt niin levoton, että vain hermostuttaisi toisen, eikä silloin keskustelusta tulisi mitään. Oli todella hankalaa, kun toinen aisti kaikki tunteet. Silloin valehteleminen oli mahdotonta tai ainakin melkein. Ei sillä, että Mitoki olisi mitenkään erityisen paljon halunnut valehdella ystävälleen, mutta joskus se olisi ollut paikallaan.

Tyttö haukotteli leveästi. Huomenna. Jos Chiaki ei ilmestyisi sairaalaan, hän repisi letkut irti ja menisi etsimään tytön.


Seuraava -->