22. Kiven alla


Harmaa kivinen muuri kohosi edessäni valtavan kokoisena. Aika oli koetellut sen pintaa joka oli täynnä halkeamia ja naarmuja.  Sen oli täytynyt seisoa siinä tuhansia vuosia,kauan ennen kuin ninjat alkoivat luoda Sielun Särkijää.

Tutkin muuria ja erotin selkeästi vaaleamman kohdan metrin etäisyydellä. Astelin sen luo ja painoin korvani kiinni kiveen. Tunsin ilmavirran. En silti käsittänyt miten Hidan ja Kakuzu olivat päässeet sisään salakäytävään.

Otin muutaman askeleen taaksepäin. Eikä minua kiinnostanutkaan tietää. Jos halusin päästä jonnekkin, menin sinne, voimalla jos tarpeellista. Asiat voi hoitaa yksinkertaisesti. Tunsin demoneiden ajatusmaailman jälleen kaikuna mielessäni,  ajatusmaailma josta oli tullut omani.

Tunsin kaaos henkien voimat aisteillani, ne olivat hajallaan kylässä. Imin hengiltä voimaa iskuuni. Vedin nyrkkini taakse ja huusin käsky sanan iskiessäni kaikin voimin muuria.

Tuhoava voima levisi kiveen, ja se lohkesi käteni alla. Paikalla oli ollut kivinen salaovi joka nyt mureni pieniksi palasiksi jalkojeni juureen. Astuin sisään aukosta.

Kylmä ilmavirta pyyhkäisi kasvoilleni. Muurin sisällä oli pieni käytävä joka johti alaspäin. Sisällä oli hämärää, valkea päivänvalo paistoi sisään satunaisista railoista seinillä. Itse ilma tuoksui muinaisuudelle. Silti reitti ei ollut täysin käyttämätön. Kovaan maahan oli tallautunut polku, jota oli käytetty useasti lähiaikoina.

Laskeuduin alemmas käytävää. Taistelun äänet jäivät taakse ja maanalainen hiljaisuus sulki minut sisäänsä.

Äkkiä polku päättyi ja edessäni oli kivinen ovi. Se oli raskas, mutta raollaan. Hidan ja Kakuzu olivat kulkeneet tästä. Livahdin ovesta sisään uuteen käytävään. Aistin välittömästi tuli elementin läsnäolon.
Käytävällä paloi tasaisesti soihtuja jotka valaisivat tietä. Siellä täällä näkyi muita ylöspäin johtavia oviaukkoja.

Herkistin mieleni, mutten tuntenut muiden olentojen läheisyyttä. Jokin kuitenkin vaivasi minua. Outo ahdistus oli vaivannut minua siitä asti kun tulin maan alle. Yritin saada otteen sen lähteestä, mutten kyennyt paikantamaan sitä.
Sen täytyi johtua kivestä. Jos jonnekkin tänne oli säilötty kivi, jonka luomiseen vuodatettiin tuhansia sieluja, löytäisin sen varmasti.
Äkkiä tunsin valtavan paineen mielessäni, jouduin pysähtymään ja haukkomaan henkeä. Se oli Memnoch joka yritti muodostaa minuun yhteyttä. Rypistin kulmiani. Henget halusivat harvoin keskustella manaajien kanssa. Yleensä manaaja oli se joka otti yhteyttä ja tarvitsi voimia.

Raotin mieltäni sille varovasti. Tunsin sen kylmän tietoisuuden valuvan mieleeni.

” Sieluja!! Valtava voima! Etkö tunne sitä?”

Se kirkui välittömästi mielessäni. Hämmästyin sen tunteiden voimaa. Se tunsi niin suurta nälkää ja himoa sieluja kohtaan että se oli lähes seksuaalista. Memnoch oli yksi niistä demoneista jotka ahmivat sieluja saadakseen voimaa. Kivi veti sitä puoleensa kuin ruumis raadonsyöjää. Se halusi kaiken itselleen.

”Ne eivät ole sinun.”

Totesin sille kylmästi ja katkaisin yhteytemme. Tunsin sen polttavan vihan yhä mieleni sopukoissa ja kasvavan himon. Jouduin karkoittamaan sen kokonaan mielestäni. Se tarkoittaisi etten saisi siltä apua välittömästi jos taistelu puhkeaisi. En kuitenkaan halunnut menettää oman mieleni hallintaa.

Memnochin ansiosta olin pystynyt aistimaan Sielun Särkijän tarkan olinpaikan tarkasti. Se ei ollut kaukana, miten ninjat eivät olleet löytäneet sitä?

Äkkiä ymmärsin kohtalokkaan virheen suunnitelmassa.

Ampaisin juoksuun pitkin käytävää. Kakuzu ja Hidan eivät osaisi käsitellä kiveä, he eivät ymmärtäisi sen voimaa. Sielun Särkijä oli arvaamaton ja vaarallinen ellei osannut täydellistä mielen hallintaa. Kirosin mielessäni ja nopeutin tuulella juoksuani. Kuinka saatoin olla niin typerä?

Juoksin kahdet portaikot alas yhä syvemmälle maanalaisiin kammioihin. Tunsin selkeästi lähestyväni valtavan henkisen voiman kertymää. Se suorastaan huusi olemassa olollaan. En uskaltanut kääntää mielentäni vielä tuohon huumaavaan voimaan.

Äkkiä olin suuressa pyöreän muotoisessa kammiossa. Pysähdyin vauhdilla niin että liuin hetken eteenpäin kivisellä lattialla.
Kammio oli valtavan kokoinen ja sen keskellä oli kivinen alttari. En saanut irti silmiäni alttarista, sillä sen päällä oli nyrkin kokoinen musta kivi. Kiven keskusta sykki punaista valoa. Se veti minua puoleensa vääjäämättömällä voimalla. Sielun Särkijä. Kaikki se voima tuossa pienessä esineessä. Tunsin kuinka kiven voima eli jatkuvasti, se sykki kuin sydän. En kyennyt näkemään tai kuulemaan hetkeen mitään muuta.

Sitten revin itseni irti sen lumouksesta. Nostin mieleni muurit. En saanut joutua sen pauloihin. Minun täytyisi alistaa se omaan käyttööni.
Vasta silloin katsoin tarkemmin ympärilleni ja huomasin kaksi Akatsukilaista. He seisoivat kuuden jalan päästä alttarista, kuin kivettyneenä. Mitä oli tapahtunut? He eivät olleet haavoittuneet. Rypistin kulmiani ja astelin varovasti lähemmäs. Aktivoin merkit kehossani. Tullessani lähemmäs näin että Kakuzun silmät olivat puoliummessa, mutta iho oli pingoittunut jännityksestä.

Hidanin kasvot olivat liikkumattomat. Katsoin häntä silmiin ja koitin häntä mieleni kautta. Olivatko he jääneet kiven lumouksen valtaan?
Äkkiä näin muutoksen Hidanin silmissä, lasinen katse katosi. Hän huomasi minut ja katsoi minuun purppuraisilla silmillään. Ne laajenivat hätäännyksestä.  Hän yritti pakottaa suutaan auki.
Liian myöhään.

Kiven voima oli sekoittanut aistini, enkä ollut huomannut ninjoja jotka lymysivät kammion nurkissa. He hyökkäsivät minua kohti takaapäin, puoliympyrän muodossa.

Olimme kävelleet suoraan ansaan.

Kiepahdin ympäri valmiina tappamaan jokaisen joka koskisi minuun. Kirkas valo välähti ja sokaisi näköni. Ympärilläni oli vain valkoista valoa. Levitin käteni ja ammensin voimaa sisääni. Jos saisin tarpeeksi aikaa voisin manata apuvoimia.

He eivät kuitenkaan hyökänneet, joka puolelta lensi sen sijaan verkkoja ja köysiä. Väistelin sokeana  ja poltin kaiken mikä tuli lähelleni. Sitten jokin kylmä ja metallinen lensi minua kohti. En voinut polttaa sitä.
Se takertui kaulaani. Hetken luulin että se oli kunai, ja odotin veren suihkuavan kaulastani.  Mutta sen sijaan kuulinkin kuvottavan napsahduksen. Mekaaninen ääni kun lukko menee kiinni, tajusin.
Metallinen esine kuristi kaulaani ja lysähdin polvilleni kynsien sitä raivoissani. Vaikka revin ja ruhjoin esinettä se ei hievahtanutkaan. Henkeni oli salpaantua.

Pakotin itseni rauhoittumaan ja odotin että näköni palautui. Hiljalleen hahmot piirtyivät jälleen verkkokalvoilleni. Ympärilläni oli monta miestä. Liian suuri ylivoima. Kirotut ninjat.

Kaulassani oli metallinen painava panta. Sen päälle oli kirjoitettu riimukirjoitusta. Tunsin voimieni hupenevan. Panta imi  voimani kun se kosketti ihoani. Tuijotin esinettä epäuskoisena ja inhoten.

Kuinka nämä ninjat voisivat tietää yhden manaajien kykyjen salpaus keinoista?! Tämä oli loitsu, jonka ainoastaan manaajien vanhimmat tunsivat. Se oli salaista tietoa jota käytettiin vain jos manaaja rikkoi säännöstöä ja oli vaaraksi klaanilleen. Edes minä en tiennyt miten rituaali suoritettiin.

Heistä kukaan ei voinut tuntea ikivanhaa taitoa.

Yksi miehistä piteli paksua ketjua, josta hän kiskaisi. Tunsin kivuliaan nykäyksen ja nousin seisomaan. Vilkaisin kahta Akatsukilaista. He eivät vieläkään liikkuneet. Mutta Hidan näytti erittäin vihaiselta.

Tarkkailin miehiä ympärilläni. Osa oli ninjoja osa näytti enemmän papeilta tai munkeilta. Heillä oli pitkät kaavut ja huputetut päät.

”Kaikkien näiden vuosien jälkeen, on viimein tullut tämä hetki. Luulimme että manaajat kuolivat sukupuuttoon. Mutta tässä meillä on viimeinen lajiaan, nuori yksilö, täysissä voimissaan!”

Haltioitunut ääni kumisi kammiossa. En ymmärtänyt sanaakaan mitä hän höpisi. Äkkiä kuulin vihaisia ääniä portaikosta.

”Hm. Te kuolette vielä tämän päivän aikana. Kurjat idiootit, ette tiedä ketä vastaan käytte. Te olette pian osa taidettani!”

Mieleni synkkeni kun tunnistin Deidaran äänen. Hänkin oli siis vangittu.
Vaalea ninja näytti täysin räjähtäneeltä. Hän oli yltäpäältä noessa ja veressä, suurinosa hänen kaavustaan oli repeytynyt tai palanut. Käsissä olevat suut roikottivat avuttomina kieliään.

Kun hän saapui huoneeseen hän kuitenkin hiljeni. Hänen silmänsä kävi kaularenkaassani ja kahdessa Akatsukilaisessa. Hidanin silmät paloivat vihasta kun hän näki viimeisen pelastuksen kävelevän ovesta sisään kahleissa.

”Uhrauksemme eivät ole olleet turhia. Pääset pian omiesi joukkoon.”

Pappimies huokaili samalla hartaalla äänellä. Kiinnitin mieheen ensikerran huomioni. Raivokas katseeni löysi hänen silmänsä, jotka heijastivat hulluutta.

”Omieni joukkoon?”

Mies hymyili minulle, suorastaan pyhästi.

”Lapseni, sinä et ole ensimmäinen kaltaisesi joka on auttanut meitä matkalla valon maahan. Monta manaajaa on tullut portista. He olivat urheita, mutta yksikään ei jäänyt kanssamme tähän päivään. Vain yksi heistä on enää jäljellä. Hän ilahtuu seurastasi. Siitä on kovin pitkä aika kun viimeksi näimme nuoren yksilön.”

Papin puhuessa muut huppupäiset hahmot huokailivat myöntävästi. Hetki hetkeltä tunsi paniikin kasvavan mielessäni. Vankina jälleen. Mitä tahansa muuta.

”Ei.” Kuiskasin.

He alkoivat lähestyä minua, käsissään heillä oli lisää kahleita ja kiiltäviä esineitä.

”Ei!” Karjuin nyt täyttä kurkkua.

He ympäröivät minut viitoillaan ja kuvottavalla hajullaan, hymisten outoa sävelmää. Olisin täällä, heidän vankinaan iäisyyden rautainen panta kaulassani. Olimme kävelleet suoraan ansaan! Orochimarun kasvot piirtyivät mieleeni. Kasvot nauroivat minulle.

”EI!”

Mieleni pimeni.

En tiedä mitä olin yrittänyt. Purin, huusin ja kynsin tietäni vapauteen. Kaulassani oleva panta imi voimiani mitä enemmän yritin taistella vastaan. Muistan purreeni jonkun korvan irti, sen jälkeen he olivat yrittäneet lyödä minua tajuttomaksi. Olin potkinut jalkani verille kivisellä lattialla yritessäni paeta uudestaan ja uudestaan.


Hahmoja ilmestyi kuin tyhjästä. Loputon määrä vihollisia ympäröi minua. Syösähtelin ympäriinsä kuin vauhko eläin huppupäisten hahmojen ringin sisässä. En tiedä kauan taistelin, mutta lopulta en voinut liikkua enää lainkaan.