Käyn makuulle sängylleni, haaleat auringon säikeet loistavat paksujen verhojen väleistä. Ne loistavat suoraan silmiin. En jaksa sulkea verhoja, makaan vain.

Hetken päästä puhelimeni soi, katson näyttöä ihmetellen, että kuka ihme sieltä nyt soittaa. Katson hetken näyttöä täysin ihmeissäni. Se henkilö, jonka olisin vähiten odottanut soittavan, soitti! Tunsin jonkinlaisen onnen muljahduksen vatsassani. Sellaiseksi se jäikin. En jaksa vastata.


Lääkepurkki avattuna pöydällä houkuttelee minua olemuksellaan, siinä se vain on, avoinna, näen kuinka pillerit ovat sen pohjalla. Mielessäni pyörii kaikenlaisia asioita, mutta päällimmäisenä se, että saan ottaa tällaisen pillerin, ne suorastaan huutavat:” OTA MINUT! EIPÄS! MINUT!!!!”, Lääkkeet puhuvat minulle, niin sen on pakko olla, en muuten tuntisi näin suurta halua niitä kohtaan. Ojennan kalpean käteni kohti lääkepurkkia, mutta puhelimen inhottava ääni keskeyttää minut. En jaksa enää välittää siitä, päätän ottaa purkista pillerin. Pilleri on jo koskettamassa huuliani, tällä kertaa minut keskeyttää ovikello. Se on pakko avata… vai jaksanko sittenkään? Leikittelen ajatuksella, että jos en avaisikaan vaan jättäisin tuon vieras poloisen käytävään. Menen joka tapauksessa avaamaan oven.


Oven toiselta puolelta minua katsoo tämä kaunis, ihana ja täydellinen tyttö. Näytän varmasti tytön silmissä kamalalta, minullahan on päälläni vain likainen, rikkinäinen t-paita, housutkin ovat rikki. Huomaan, että tyttökin huomaa nämä seikat, hetken se näyttää hämmentyneeltä, jotenkin säikähtäneeltä. Tämä tyttö katsoo minua, kädessäni olevaa pilleriä. ”IDIOOTTI!” Kaikuu huuto rappukäytävään asti. Tyttö tönäisee minua, pillerin hän repii käsistäni ja ripeästi hyppelee vaate- ja roskakasojen ylitse keittiöön, jossa odottaa kasoittain tiskejä. Tämä himoittava pilleri huutaa apua joutuessaan veden saarroksiin. Sinne se hukkuu, ajattelen yksin, omassa salatussa mielessäni. Tyttö kävelee ohitseni ja vetää olohuoneen verhot syrjään, nyt tämä kirkas valo täyttää koko huoneen; tämä saatanallinen valo, jota olen yrittänyt paeta.


Tyttö nappaa pöydältäni lääkepurkin sanoen:” Ei enää tällaisia! Seuraavaksi en ehkä osu paikalle!!”. Katson tyttöä niin kuin jotakin, jonka haluaisin katoavan, en halua tänne tuollaista! EN! En saa sanaakaan silti ulos. Tyttö kävelee eteeni tuijottaen vain alas, ei minua silmiin. Se nappaa nopeasti käsistäni ja painaa ne omiaan vasten: ” Autan sinua kaikin mahdollisin tavoin! Tulisit edes puolitiehen vastaan!”, Tuijotan tätä tyyppiä hetken, onko se edes tosissaan; kyllä SE, ei hän, ei ole heitä, on vain niitä. Tyttö hymyilee minulle, se on kaunis, todella kaunis. ”Hinata… tiedät, etten pidä siitä, että asioihini puututaan”, Sain edes tämän sanottua sille. Se ei edes vastannut, se vain hymyili.


Olen ulkona, huomaamatta, olen ulkona! Joudun toistelemaan sitä päässäni, jotta siinä olisi mitään järkeä. Hinata kävelee vierelläni, siinä se sipsuttaa. On talvi, maassa on lunta, aurinko paistaa kovasti taivaalta. Liian kovasti, tuntuu kuin iho palaisi pois kokonaan. ”Minne me ollaan menossa”, Kysyn todella varovasti päättäväisen näköiseltä tylleröltä vieressäni. ”Töihin”, Se vain vastaa.