Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.
A/N: No niin, tämä(kin) luku on ollut jo muutaman päivän valmiina, mutten ole saanut aikaiseksi laittaa tänne. Seuraava onkin sitten vielä kesken, joten jonkin aikaa voi julkaisuun mennä.

Mutta niin, eipä tässä erityistä sanottavaa ole. Nauttikaa tai kärsikää x)

<-- Edellinen

Älä kysy hintaa

Luku 6

Mitoki nojasi kyynärpäätään pöytään ja tuijotti tekstiä edessään. Tulimaan historia oli melkoinen opus. Se painoikin aivan jumalattoman paljon. Sisällöltään se oli samantapainen kuin mikä tahansa historiaa käsittelevä kirja. Helppo omaksua, jos skippasi vuosiluvut ja keskittyi asioihin. Hän oli edennyt jo nykyajan historiaan. Tietenkään hän ei muistanut kirjan sisältöä kokonaisuudessaan, mutta pääkohdat hän oli painanut tarkasti mieleensä. Opiskellessa hän tunsi olevansa omimmillaan, mutta välttämättä tällaisen tiedon tankkaamisesta ei ollut erityisempää hyötyä. Tosin materiaalin perusteella hän alkoi olla yhä taipuvaisempi uskomaan, että oli onnistunut kiepsahtamaan jonkinlaiseen rinnakkaistodellisuuteen… siitä huolimatta, etteivät toiset todellisuudet istuneet hänen maailmankuvaansa sitten ollenkaan.

Varjo työntyi tytön kirjan päälle. Mitoki nosti katseensa tekstistä ja kohtasi kiukkuiset, jadenvihreät silmät.

”Mitä nyt?” kysymys karkasi tytön huulilta. Se oli tarkoitettu enemmän ajatukseksi, mutta jostain syystä sanat vain tulivat ulos. Sakura ei näyttänyt ilahtuvan Mitokin äänensävystä sitten yhtään.
”Kyllä sinä tiedät”, vaaleanpunahiuksinen tyttö sihahti.

Tämä alkoi olla jo turhauttavaa. Siinä oli jo tarpeeksi, että Sasuke vihjaili jatkuvasti Mitokin tietävän sitä ja tätä, mitä tyttö ei todellakaan tiennyt. Nyt Sakura oli näköjään liittynyt kuoroon. Mitokin teki vain mieli pamauttaa pää pöytään. Tilanne oli toivoton. Hän yritti ja yritti, mutta hän ei sopeutunut. Hänen ei edes annettu sopeutua.

”Kuule, en ihan oikeasti tiedä”, tyttö vastasi pakotetun rauhallisella äänellä.
”Mitä sinä puuhasit Sasuken kanssa metsässä reilu viikko sitten?” Sakura tivasi.
”Harjoittelin?”
”Naruto sanoi, ettei se ihan siltä näyttänyt!”

Mitähän perverssi pikkumies oli nyt oikein mennyt sönköttämään. Oli se mitä tahansa, se ei ainakaan parantanut Mitokin tilannetta. Tyttö huokaisi raskaasti ja laski molemmat kätensä kirjan päälle. Hän ei jaksanut tapella kaikkien kanssa. Jos hänen oli pakko olla täällä, hän halusi olla edes rauhassa.

”Oletko sinä kiinnostunut Sasuke-kunista?” Sakura tiuskaisi. Joku sihahti varoittavasti. Kirjasto ei kenties ollut paras paikka käydä tätä keskustelua, mutta koska Mitoki ei ollut tehnyt aloitetta, hän ei aikonut siirtyä minnekään. Sakura oli se, joka oli päättänyt häiriköidä.
”En todellakaan ole”, sinihiuksinen vastasi. ”En halua yhtäkään poikaa. Minua ei kerta kaikkiaan vain kiinnosta.”

Sakuran jadesilmät levisivät. Tytön kasvoilla oli äärimmäisen epäuskoinen ilme. Oikeastaan Mitoki ei ihmetellyt sitä, sillä jopa hän oli onnistunut huomaamaan Sasuken käsittämättömän suosion. Poika synkisteli jatkuvasti – mitä Mitoki ei voinut ymmärtää – mutta silti tämän perässä riitti tyttöjä. Tämä olisi saanut kylästä joka toisen tytön sormia napsauttamalla. Siinäkin oli hyvä syy olla pitämättä tästä. Sasukessa oli potentiaalia playeriksi… ja se mieslaji oli pahin kaikista. Ei sillä, että Mitoki olisi voinut ymmärtää niitä tyttöjäkään. Miksi kukaan antautui miehelle täysin ehdotta? Antoi tämän tehdä mitä vain? Ei kai yhdessäkään miehessä voinut olla mitään niin ihmeellistä. Ainakaan Sasukessa ei ollut.

”Oletko sinä…?” Sakura ei saanut vietyä lausettaan loppuun. Mitoki kohotti sinertäviä kulmiaan toiselle. Vaaleanpunahiuksisen tytön hämmennys oli suorastaan käsin kosketeltavaa. Tämä selvästi epäili Mitokin sanoja.
”Olenko minä mitä?” Mitoki kysyi.
”Antaa olla. Minä en usko sinua. Kuulin sivusta, kun Chiaki-san sanoi, että sinulla ja Sasukella on ongelmia. Sinä valehtelet!” syytökset alkoivat taas.
”Minulla ja Sasukella on ongelmia, koska Sasuke kuvittelee minun olevan joku saamarin vakooja”, Mitoki sihahti. ”Sillä pojalla on päässä vikaa, enkä minä voi sille mitään.”
”Kuinka sinä kehtaat! Sasukessa ei ole mitään vikaa!” Sakura kirkaisi.

”Hei, menkää ulos, jos ette osaa käyttäytyä!” joku huusi kauempaa. Sakura nojautui aivan Mitokin nenän eteen.
”Teit juuri pahan virheen. Kukaan ei loukkaa Sasuke-kunia minun kuulteni”, jadesilmäinen tyttö ilmoitti. Sitten tämä käännähti kannoillaan ja marssi ulos kirjastosta.

Mitoki laski päänsä jättikokoista historian kirjaa vasten. Tämä oli uskomatonta! Hänen tarvitsi vain istua ja hän onnistui keräämään ongelmia itselleen. Tyttö nyyhkäisi hiljaa. Vielä muutama viikko sitten hän oli ollut kaikkien rakastama, hänellä oli ollut ystäviä. Nyt kaikki oli toisin. Hän oli jumissa täällä hevonkuusessa, missä kukaan ei pitänyt hänestä, ellei oranssipukeista perverssiä laskettu. Olihan tietysti Chiaki, mutta tämä nautti uudesta elämästään niin täydellisesti, ettei tainnut enää tarvita ystäväänsä.

Tänä iltana Mitoki puhuisi Chiakille. Hän halusi jättää tämän paikan taakseen. Ihmiset täällä olivat vainoharhaisia. Heidän seurassaan asuminen tekisi hulluja myös tytöistä. Oli parempi lähteä, kun vielä kykeni siihen.

Punasilmäinen mies ei ollut tullut vieläkään. Oli jo selvää, ettei tämä aikonutkaan tulla. Mitoki kohotti kasvonsa ja nojasi poskensa kättä vasten. Toisella kädellä hän pyyhkäisi pikaisesti poskiaan. Vaara oli ohitse, joten ei ollut syytä jäädä Konohaan.

Miksi hänen olonsa oli epämääräisen pettynyt? Kyllä hän halusi häipyä Konohasta, mutta jokin kummallinen pettymys vaivasi hänen mieltään.

No, ehkäpä hän oli vain liian stressaantunut. Kaikki oli kuitenkin muuttunut yhdessä rysäyksessä. Hänen täytyi edelleen olla vähän sekaisin. Siksi hänen mielessään pyöri sopimattomia ajatuksia. Kunhan hän pääsisi kotiin, kaikki helpottuisi kyllä.

Tyttö vilkaisi pikaisesti ympärilleen. Kukaan ei katsonut hänen suuntaansa. Hän alkoi kiivaasti selata pöydälle aiemmin raahaamaansa karttakirjaa. Oikean kartan löydettyään hän tarttui sivun yläreunaan ja ryhtyi irrottamaan sivua äärimmäisen varovaisesti. Pieni omatunnon ääni kirkui hänen päässään, ettei näin saanut tehdä. Oli synti ja häpeä tuhota kirja, mutta hän ei välittänyt. Karttaa tarvittaisiin vielä. Siinä näkyi silta ja sen toisella puolella oleva tie. Sinne tyttöjen täytyi päästä. Matka metsän halki oli kylläkin pitkä, mutta ei mahdoton kulkea. Luultavasti Chiakille se olisi leikkiä. Nuoremman tytön kunto oli loistava. Mitoki ei voinut sanoa samaa omasta kunnostaan, mutta kyllä hän yhdestä kävelyreissusta selviäisi silti.

Saatuaan kartan irti tyttö taitteli sen ja työnsi ripeästi farkkujensa taskuun. Hän sulki molemmat kirjat ja lähti viemään niitä oikeisiin hyllyihin. Ne painoivat kuin synti. Olisi ollut varsin kätevää, jos hänellä olisi ollut samanlaiset voimat kuin Sasukella ja Sakuralla. Mutta se oli turha toive. Hänestä ei koskaan voisi tulla ninjaa. Hän oli aivan liian epäliikunnallinen siihen. Chiakista ehkä voisi. Tosin tytön olisi pitänyt olla koulutuksessa jo nappulasta asti. Ja kenties tämä oli liian pelkuri…

Mitoki ei tarkoittanut ajatuksellaan mitään pahaa. He vain olivat molemmat tottuneet tavalliseen elämään. Ninjojen historia oli täynnä sotaa, verta ja kuolemaa. Sellaista ei ollut tarkoitettu heitä varten. Ja myös Chiakin täytyi tietää se.

Tyttö livahti ulos kirjastosta. Aurinko oli ohittanut lakipisteensä ja suuntasi kohti länttä. Minneköhän Chiaki oli mahtanut mennä? Tämä oli sanonut hoitavansa asioita tänään. Ilmeisesti punapäätä oli alkanut kirjojen lukeminen tympäistä. Tosin kyllä Mitoki sen ymmärsi. Opiskelu ei vain ollut Chiakin juttu. Tämä oli niin käytännönihminen kuin joku vain saattoi olla.

Kaduilla kukaan ei kiinnittänyt Mitokiin huomiota, kun hän kulki asunnolle. Ensimmäisinä päivinä häntä oli käännytty katsomaan, samoin Chiakia. Nyt ihmiset olivat kuitenkin tottuneet, että he kuuluivat osaksi katukuvaa. Ajoittain oli vaikea uskoa, miten epämääräisessä paikassa oli. Konoha kuitenkin oli hyvin tavallinen kylä ulkoisesti. Jos Mitoki ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi arvellut, että aika oli vain jossain vaiheessa pysähtynyt kylän osalta ja se oli jämähtänyt paikoilleen.

Mitoki kapusi rappuset ylös, työnsi avaimen oveen ja astui sisälle aivan liian pieneen asuntoon. Hän löysi Chiakin makailemasta selällään sängystä. Punapää oli rutistanut tyynyn rintaansa vasten ja tuijotteli kattoa. Mitoki riisui hupparinsa, antoi sen pudota lattialle ja istui omalle sängylleen.

”Saitko asiat hoidettua?” hän tiedusteli. Nälkä kurni vatsassa ilkeästi. Olisi varmaan pitänyt mennä laittamaan jotain ruokaa, mutta tärkeämmät asiat täytyi hoitaa ensin.
”En saanut”, Chiaki vastasi nauravalla äänellä. Tyttö käännähti vatsalleen ja jäi katselemaan ystäväänsä tuikkivin silmin. Pahat aavistukset meinasivat väkisinkin pyrkiä Mitokin mieleen.

Sinihiuksinen tyttö nojasi oman selkänsä seinää vasten. Hänen ei tarvinnut hallita Chiakin kykyä. Oli päivänselvää, että tytön riemu oli katossa saakka. Ihme, ettei tämä pomppinut ympäri kämppää.

”Mitä tapahtui?” Mitoki kysyi. Vaikutti siltä, että oli tasan väärä hetki tuoda esille omia tunteita ja ajatuksia. Chiakilla oli jotain muuta mielessään. Jotain, mikä merkitsi punapäälle suunnattoman paljon.
”Kävin Kakashi-sanin kanssa teellä”, punapää tunnusti. Sanat tulivat ulos niin nopeasti, että ne törmäilivät toisiinsa. Puna kiipesi tytön kaulaa pitkin poskille.
”No, oliko kivaa?” vanhempi tyttö tiedusteli. Chiaki nyökkäsi ja jäi tuijottelemaan tyhjyyteen.

Voi taivas, nyt se oli sitten tapahtunut. Olihan punapää ihastunut ennenkin, mutta nyt tässä oli jotain erilaista. Tämä näytti oikeasti uskovan mahdollisuuksiinsa. Ennen Chiaki oli aina vain änkyttänyt, punastellut ja todennut, ettei kukaan voisi kiinnostua tästä.

Mutta Kakashi oli lähemmäs kolmekymmentä! Siinä oli ikäeroa ihan kiitettävästi. Mitokin teki mieli sanoa jotain, varoittaa toista, mutta Chiaki suorastaan säteili. Mitä oikein pitäisi tehdä? Yleensä vanhemmat miehet etsivät nuorista tytöistä vain hyväksikäytön kohteita. Hyvä on, Kakashista oli hyvin vaikea uskoa mitään sellaista, mutta eihän sitä koskaan tiennyt.

”Kakashi-san on niin fiksu ja syvällinen”, Chiaki huokaisi. ”Ei ollenkaan sellainen kuin Naruto.”
”No, Naruton hormonit käyvätkin ylikierroksilla”, Mitoki tokaisi.
”Yhm… ja hän hymyili minulle sillä silmällään. Sen sävy on muuten jännän tummanharmaa. Haluaisin tietää, miksi hän peittelee kasvojaan. Niiden täytyy olla kuitenkin aika hyvännäköiset. Sen näkee, vaikkei hän paljastakaan kaikkea…”
”Tuota…” sinihiuksinen tyttö mutisi. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Niin monesti hän oli varoitellut Chiakia poikien petollisuudesta. Punapää oli väittänyt, että hän pelkäsi sitoutumista ja antautumista tunteilleen. Väitti, etteivät kaikki miehet satuttaneet edes vahingossa. Mutta Mitoki oli vanhempi. Hän tiesi paremmin. Miehet kaappasivat naisen sydämen ja talloivat sen sitten jalkoihinsa.

Mutta kaipa Chiakin oli annettava tehdä omat virheensä. Ei kukaan uskonut vanhempiaan, kun nämä sanoivat ’älä tee näin’. Lapset tekivät samat virheet, jotka heidän vanhempansa olivat nuoruudessaan tehneet. Ja vain siksi, että todellinen oppi tuli omista kokemuksista, ei toisten sanomisista.

”Mutta älä nyt käsitä väärin. Minä vain ihailen häntä ihmisenä!” punapää kiirehti yllättäen lisäämään. ”Siis Kakashi-sanhan on ihan älyttömän paljon minua vanhempi. Ei hän koskaan voisi… en minä voisi… Kyllä sinä tiedät! Mutta hän on tosi kiva. Minusta on mukavaa, että hän haluaa olla ystäväni.”
”Niin, onhan se mukavaa”, Mitoki myönsi vastahakoisesti. ”Sinä olet ansainnut ystäviä elämääsi. Olen iloinen, kun näen sinut noin onnellisena.”
”Ei, et ole”, Chiaki tokaisi yllättäen.

Mitoki jäi tuijottamaan ystäväänsä suu auki. Hän oli tehnyt taas kaikkensa salatakseen omat tunteensa. Hän oli pakottanut mielensä rauhalliseksi, pyrkinyt tietoisesti unohtamaan kaiken ylimääräisen ja keskittymään tähän hetkeen.

”Sinä olet joko surullinen tai kiukkuinen koko ajan”, Chiaki huomautti. ”Paitsi öisin. Tiedätkö, kaksi yötä sitten minä heräsin sinun uneesi. Se oli jo häiritsevää.”

Mitokilla ei ollut aavistustakaan, millaista unta hän oli nähnyt kaksi yötä sitten. ”En minä voi unilleni mitään.”
”Kovin kiihkeä se silti oli. Luulin, ettet sinä edes halua kyetä sellaisiin tunteisiin”, punapää piikitteli. Mitä halvatun unta Mitoki oli oikein nähnyt? Miksei hän muistanut? Kiihkeää unta, kyllähän sellaisen olisi pitänyt jäädä mieleen. ”Kenestä sinä oikein uneksit?”
”En muista koko unta”, Mitoki väitti. Itse asiassa se oli totta. Hän yritti kyllä kiivaasti muistella, mutta uni pysyi tavoittamattomissa.

Samassa Chiaki ryntäsi ystävänsä sängylle ja rutisti Mitokin kainaloonsa. ”Kuka se on? Ikävöitkö sinä häntä? Siksikö haluat kotiin? Onko se Ruyaki-kun? Masashi-kun? Vai kuka? Kerro!”

Mitoki yritti työntää toisen kauemmas onnistumatta siinä erityisen hyvin. Kysymykset olivat hämmentäviä. Ei hän ikävöinyt ketään. Tai no ystäviään tietysti, muttei ollut ketään erityistä. Hän ei ollut edes ihastunut viimeiseen vuoteen. Hän oli tietoisesti pysytellyt erossa miehistä, jotka olisivat saattaneet aiheuttaa heikotusta ja keskittynyt ystävystymään toisenlaisten poikien kanssa. Valitettavasti näillä oli tosin taipumus ihastua häneen pitemmän päälle. Se oli kovin kiusallista.

”No?!” Chiaki vaati.
”En minä muista”, Mitoki tuhahti.
”Kyllä sinä silti tiedät, kuka se on!” punapää nauroi. ”Se on Ruyaki, eikö olekin?”
”No, ei ole. Eikä ole Masashikaan. Minua ei vain kiinnosta”, Mitoki puuskahti. ”Ei ole ketään!”
”Onpas!”

Mitoki käänsi katseensa Chiakiin. Oliko tämä nyt tapa kääntää puheenaihe punapään kannalta turvallisemmille vesille? Vanhempi tyttö ei halunnut keskustella tästä asiasta, sillä huomautus unesta vaivasi häntä liikaa. Tosin ei hän mieluusti omasta surustakaan olisi keskustellut. Olipa tämä nyt taas vaikeaa.

”Okei, minä tiedän”, Chiaki ilmoitti. ”Tiesin itse asiassa jo valmiiksi.”
”Vai niin. Sepä hyvä. Sitten minun ei tarvitse tietää”, Mitoki tuhahti. Ehkä punapää halusi hänen olevan ihastunut, koska tämä itse oli. Olisihan se ollut suloista, jos he olisivat voineet kikatella yhdessä ja haaveilla pojista. Sellainen käytös ei vain sopinut vanhemmalle tytölle. Hän ei halunnut alkaa haaveilla kenestäkään. Hän ei halunnut satuttaa itseään.
”Sasuke”, punapää totesi.
”Mitäh?!”

Järkytys oli kuin isku vatsaan. Tuollaista heittoa Mitoki ei ollut osannut odottaa. Sasuke! Kaikista maailman miehistä tuo rasittava angstipallero. Poika, joka oli ensihetkestä lähtien päättänyt vihata häntä. Mitoki oli ehkä tehnyt joskus itsetuhoisia suhderatkaisuja, mutta noin itsetuhoinen ei hänkään ollut.

”Hah! Jäit kiinni! Sinä pidät Sasukesta”, Chiaki päätteli toisen hämmästyksestä. ”Minä tiesin. Sinä olet vain niin sitoutumiskammoinen, että yrität peittää ihastuksesi vihalla. Kuule, et sinä siihen kuole, jos joskus antaisit itsellesi luvan rakastua. Voisit jopa saada jotain.”
”Mitä sinä siitä tiedät? Et ole ikinä seurustellut!” Mitoki kivahti ja katui saman tien sanojaan, kun Chiaki vetäytyi kauemmas. ”Anteeksi. Se oli typerää. Mutta minä en ihan oikeasti tykkää Sasukesta. Hän vihaa minua. En halua edes ajatella häntä.”
”Rakkaudesta se hevonenkin potkii”, punapää puuskahti. ”Sinun pitäisi oikeasti piristyä.”
”Minä yritän…” Mitoki mutisi.

Selvä sitten. Chiakille oli aivan turha puhua lähdöstä. Tämä oli korviaan myöten lääpällään Kakashiin, vaikkei suostunut sitä myöntämään kunnolla. Ihastus olisi todennäköisesti harmiton, jos Kakashi älyäisi olla tekemättä asian suhteen mitään. Oli kuitenkin mahdotonta saada punapäätä lähtemään kylästä nyt. Sen Mitoki tajusi varsin hyvin.

Oli vain yksi keino. Mitokin olisi lähdettävä yksin. Hän hankkiutuisi jonnekin normaalien ihmisten pariin ja sitten kotiin. Hän menisi puhumaan Chiakin adoptiovanhemmille. Kertoisi näille, mihin näiden käytös oli johtanut, mihin se oli Chiakin vienyt. Ehkä nämä vihdoin tajuaisivat kantaa vastuunsa ja hakisivat ottotyttärensä kotiin. Ehkä nämä vihdoin osoittaisivat rakkautta myös ottotyttärelleen, kuten näiden kuului. Joka tapauksessa näillä oli oikeus tietää, missä tytär oli. Chiaki oli edelleen alaikäinen, vaikka täytti kyllä parin viikon päästä kahdeksantoista. Mutta kyllähän Mitokin täytyisi ennen sitä ehtiä takaisin kotiin.

Mitoki pelastaisi ensin itsensä, sitten ystävänsä. Se oli yksinkertaisesti ainoa vaihtoehto.

Koputus parvekkeelta keskeytti tytön ajatukset.
”Voi ei, minä näytän hirveältä!” Chiaki kiljaisi saman tien. Mitoki kääntyi katsomaan parvekkeelle. Laskeva aurinko sai hahmon näyttämään pelkältä varjolta, mutta pystyistä hiuksista ei voinut erehtyä.
”Onko Kakashi-sanilla tänään yövahti?” Mitoki pohdiskeli ääneen, kun meni avaamaan oven.
”Itse asiassa Sasukella on”, Kakashi vastasi tytön kysymykseen Chiakin puolesta. Miehellä oli mukanaan kaksi kotiinkuljetuspakkausta, joihin oli painettu teksti ’Ichiraku Ramen’. ”Ajattelin, että saattaisitte kaivata pientä iltapalaa.”

Mitoki otti vastaan hänelle ojennetun pakkauksen ja sulki oven, kun Kakashi käveli peremmälle makuuhuoneeseen. Sinihiuksinen tyttö pisti merkille, että Chiakin kädet tärisivät, kun tämä otti rameninsa vastaan.

”Minä taidan syödä keittiössä”, Mitoki ilmoitti ja karkasi paikalta. Hän ei halunnut nähdä yhtään enempää, joten hän veti vielä oven kiinni perässään. Hän laski astian keittiön pöydälle ja ujutti kartan taskustaan. Yötä pitäisi suunnitella.

Sasuke oli ongelma. Naruto nukahti aina vahdissaan, joten tämä olisi ollut parhain vaihtoehto. Tietysti Mitoki olisi voinut odottaa, että Naruton vuoro tulisi, mutta hänestä tuntui, ettei hän enää jaksanut. Sitä paitsi aika kävi vähiin. Chiaki piti pakottaa pois tästä hullujenhuoneesta, ennen kuin tämä ehtisi saavuttaa täysikäisyyttä.

Talossa oli kuitenkin takaovi. Jos Sasuke vartioi parveketta ja etuovea, Mitokilla oli mahdollisuus. Hän kiertäisi takaovelle ja livahtaisi ulos sitä kautta. Sitten hän hiipisi sivukujia pitkin kylän portille.

Mitoki tunki puikoilla ramenia suuhunsa ja tutkaili karttaa. Reitti sillalle ei näyttänyt vaikealta. Metsässä kulki polkuja tai teitä – tyttö ei ollut varma, kumpia – joita pitkin pääsi melko lähelle. Jossain vaiheessa hänen vain piti kääntyä reitiltä ja selvittää tiensä umpimetsän halki. Se oli luultavasti vaikein osuus.

Hankalaa oli myös se, että hänen täytyi jotenkin harhauttaa jäljittäjiään ja ehtiä yön aikana mahdollisimman pitkälle. Hyvällä tuurilla hänen katoamisensa huomattaisiin vasta aamulla. Huonolla tuurilla hän jäisi kiinni saman tien.

Tyttö seuraili oikealla etusormellaan kartalla risteileviä teitä. Suunnitelma alkoi hiljalleen muodostua hänen mielessään. Häntä jännitti ja pelotti, mutta samalla hän tiesi, että hänen täytyisi toteuttaa se. Jonkun oli ajateltava selväjärkisesti. Chiaki oli nyt menetetty tapaus, mutta kyllä punapää vielä ymmärtäisi.

Mitoki taitteli kartan uudestaan farkkujensa taskuun. Se ei saisi joutua vääriin käsiin, sillä silloin hänen aikeensa paljastuisivat. Hän ei halunnut joutua kahlituksi huoneen nurkkaan. Tietenkään kukaan ei ollut sanonut, että niin kävisi tai että tyttöjen olisi edes ollut pakko jäädä kylään, mutta Mitoki oli varma, ettei heitä päästettäisi lähtemään noin vain. Nämä ninjat esittivät ystäviä, mutta mitään todisteita ei ollut annettu. Tytöt eivät voineet olla täysin varmoja näiden ihmisten lojaalisuudesta.

Ramen-annos uhkasi jäähtyä, joten Mitoki alkoi ahtaa ruokaa suuhunsa. Samalla hän pohti, miten selviäisi riittävän pitkään metsässä ilman kunnon eväitä. Niitä ei vain nyt pystynyt hankkimaan. Hänen olisi oikeasti luotettava omiin erätaitoihinsa, jotka olivat vain teoriapohjaisia. Hän oli lukenut monia seikkailuromaaneja, jossa päähenkilöt joutuivat keskelle erämaata syystä tai toisesta. Aina joku osasi valita oikeita luonnonantimia ruuaksi ja tehdä tulen ilman välineitä. Mitoki tiesi, miten kaikki tämä tapahtui – teoriassa. Käytännössä hän ei ollut koskaan kokeillut, joten hän toivoi selvittävänsä tiensä normaalien ihmisten pariin mahdollisimman nopeasti.


Seuraava -->