Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.
A/N: Sätin puolella on havaittavissa pientä painostusta, joten saatte tämän nyt tänään ;)

Yritän tarinaa edelleen suht tiiviiseen tahtiin naputella, mutta ajoittain täytyy toki Kivien pariinkin palata. Toivottavasti ette tästä kärsi suunnattomasti.

Ja niin, Desucon lähestyy, joten cossien viimeistely vie myös aikaa. Yrittäkää ymmärtää x)

<-- Edellinen


Älä kysy hintaa

Luku 7

Chiaki tuijotti huoneesta karanneen Mitokin perään. Sinihiuksinen tyttö sulki oven perässään. Mikä tälle nyt oli tullut?

”Keskeytinkö minä jotain?” Kakashi tiedusteli ja hieroi takaraivoaan. Chiaki vilkaisi kädessään olevaa ramen-pakkausta ja istahti sängylle. Hän ryhtyi avaamaan pakettia ja irrottelemaan puikkoja toisistaan.
”Et oikeastaan”, tyttö vastasi.

Mies nyökkäsi. Kun punapää vilkaisi tätä, tämä näytti olevan eksyksissä. Kuin tämä ei olisi tiennyt, mihin asettua. Lopulta Kakashi istahti tytön sängyn reunalle.
”Puhuitteko te?” mies uteli.

Auts, Chiaki ei ollut maininnut Mitokille vielä mitään harjoituksista. Mutta ehkä mainintaa ei tarvittu, sillä nyt oli vieläkin selvempää, että Chiaki oli osunut aavistuksineen oikeaan. Mitokin kieltely ja torjuminen olivat selviä kiinnostuksen merkkejä. Se tyttö ei sitten ikinä voinut vain myöntää pitävänsä jostakusta. Sen sijaan tämä kehitti vihasuhteen kyseiseen henkilöön. Mitokilla oli selkeä ongelma tunteidensa käsittelyn suhteen. Chiaki ei oikeastaan tiennyt, mistä se johtui, mutta ehkä vanhemmalle tytölle oli käynyt köpelösti jossain aiemmassa seurustelusuhteessa. Olihan tällä kuitenkin poikia ollut.

”No, kyllä me vähän…” punapää mutisi ja kiirehti ahtamaan ramenia suuhunsa. Kakashi loi tyttöön pitkän katseen. Aavistiko mies, että hän valehteli?
”Niinkö?” tämä varmisti. Chiaki nielaisi nopeasti suunsa tyhjäksi.
”Yhym, siis ei ihan suoraan aiheesta, mutta sivusimme sitä. Kyllä Mito täällä viihtyy, hän ei vain halua myöntää sitä”, punapää selvitti.
”Miksi niin?”
”No, kun hän taitaa olla aika lääpällään Sasukeen… ja Mito on vähän sellainen, ettei voi myöntää asiaa, joten hän tekee kaikkensa, ettei kukaan vain huomaisi”, Chiaki esitti aiemmat päätelmänsä. Kun sanat tulivat ulos, ne kuulostivat erittäin todelta. Niin sen vain täytyi olla.

Kakashin näkyvissä oleva kulmakarva katosi otsasuojan taakse. Mies onnistui näyttämään hyvin hämmästyneeltä. Chiakista se oli saavutus, koska tämän kasvoista oli niin vähän näkyvissä.

”Vai niin se onkin…” mies tuumasi. Vaikutti siltä, ettei tämä oikein uskonut tytön sanoihin.
”Joo, usko pois. Minä kyllä tunnen Miton.” Tyttö nyökytteli kiivaasti, kunnes muisti taas rameninsa. Tämä oli oikeastaan aika mukavaa. Hän oli ollut aiemmin päivällä teellä Kakashin kanssa ja nyt… no, kai tämän hetken saattoi laskea illalliseksi.

Mies hymähti jotain, minkä saattoi tulkita myöntäväksi vastaukseksi. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, jonka aikana Chiaki keskittyi syömään. Häntä kuitenkin kiusasi puheen puute. Kakashi saattaisi vielä pitää häntä tylsänä. Oli vain niin vaikea keksiä sopivia puheenaiheita miehen kanssa.

”Etkö sinä syö koskaan?” tyttö kysyi lopulta. Sitä hän oli jo ehtinyt muutamaan otteeseen kummastella. Kakashi ei näyttänyt koskaan syövän tai juovan mitään. Tämä saattoi kyllä istua ihmisten kanssa kahvilassa tai ravintolassa jopa, mutta koskaan tällä ei ollut edessään mitään.

Mies naurahti. Äänessä oli luettavissa lievää hermostuneisuutta. Vai oliko se sittenkin ilmapiirissä? Oliko keittiössä istuva Mitoki hermostunut jostain vai olivatko nämä Kakashin tunteita? Chiakin ei olisi pitänyt tuntea miehen tunteita, eiväthän he olleet läheisiä. Heillä ei ollut ollenkaan samanlaista sidettä kuin tytöillä keskenään.

”Syön minä”, Kakashi vastasi. ”Söin juuri ennen kuin tulin tänne.”
”Mutta syötkö sinä koskaan kenenkään muun seurassa?” tyttö jatkoi uteluaan. Hän tiesi, että hän liikkui sopivuuden rajoilla. He olivat tunteneet vasta parisen viikkoa, jos sitäkään. Kakashilla oli oikeus salaisuuksiinsa, eikä Chiakilla puolestaan ollut mitään oikeutta kyselemiseen. Silti hän ei vain voinut olla hiljaa. Liika uteliaisuus oli toisinaan pahasta.
”Joskus…” mies totesi. ”Tosin aika harvoin.”

Chiaki nyökkäsi ja tunki lisää ramenia suuhunsa. Hän ei varsinaisesti voinut sanoa ymmärtävänsä. Varmasti Kakashilla oli syy käytökseensä, mutta millä siitä kysyisi. Mies tiesi jo tasan varmasti, mitä punapää ajoi takaa. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut halukkaalta kertomaan totuutta. Ehkä oli siis parempi olla kyselemättä. Kenties vastaukset tulisivat aikanaan.

”Luuletko, että minusta tulisi hyvä aseseppä?” tyttö vaihtoi puheenaihetta. Jälleen Kakashi naurahti. Pahus, Chiaki tuntui huvittavan miestä koko ajan. Oliko se hyvä vai huono asia? Kyllähän sitä sanottiin, että kauneus on katoavaista, mutta huumori säilyy läpi elämän… tai jotain sinnepäin. Silti punapäästä tuntui, ettei sanonnalla tarkoitettu aivan tällaista tilannetta.
”Haluaisitko sitten asesepäksi?” mies kysyi. Tämän äänestä kuuli, että tämän oli hyvin vaikea pysyä vakavana.
”En oikeastaan…” Chiaki jupisi. Hän oli vain heittänyt jonkin ammatin, jonka harjoittamisen hän uskoi olevan mahdollista tässä kylässä.
”Mitä sinä sitten haluaisit?” Kakashi tiedusteli.
”Olla ninja”, tyttö vastasi rehellisesti. Hän tiesi tasan tarkkaan, miten typerä vastaus se oli. Hän oli kymmenen vuotta liian vanha haluamaan mitään sellaista. Totta kai hän voisi harjoitella, mutta hyvää hänestä ei tulisi koskaan. Kaikki urheilulajitkin piti aloittaa lapsena, jos halusi ammattilaiseksi. Jokainen ninja tässä kylässä oli aloittanut akatemiassa alle kymmenenvuotiaana. Se oli selvää. Chiakilla ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuuksia. Silti hän ei halunnut luopua haaveestaan.

No, ainakin hän saisi olla lähellä ninjoja. Olihan sekin jotain, vaikkei nyt aivan hänen unelmiaan vastannut. Oli epäreilua, että narutonkaltainen kakara oli saanut mahdollisuuden, mutta Chiaki ei. Narutoa ei voinut ottaa vakavasti, Naruto ei ottanut mitään vakavasti. Mutta elämä ei ollut reilua. Kaikille ei vain jaettu yhtä hyviä kortteja, ja silti jokaisen oli pakko pelata ja yrittää voittaa. Olisi vain ollut mukavampaa, jos omia korttejaan olisi voinut vaihtaa… tai edes osan niistä.

Mutta elämä ei ollut korttipeli.

”Sitä en voi luvata sinulle”, Kakashi totesi. ”Näen kyllä sinussa tietynlaista potentiaalia. Jos olisit nuorempi…”
”Tiedän”, Chiaki huokaisi. ”Minä yritän miettiä jotain muuta. Haluan kuitenkin elää täällä. Tämä kaikki, tämä kylä, nämä ihmiset… Kaikki tuntuu niin oikealta. Kuin kuuluisin tänne. Siis totta kai minä tiedän, ettei tämä paikka ole kotini, mutta Konoha tuntuu enemmän kodilta kuin virallinen kotini.”
”Koti on siellä, missä sydän on”, mies hymähti.
”Sitten minun kotini on täällä”, Chiaki totesi ajattelematta. ”Siis tarkoitan tietenkin Konohaa!” tyttö kiirehti lisäämään.

Miten hän onnistuikin möläyttelemään Kakashin seurassa kaikkea aivan älytöntä? Se oli oikeasti noloa, koska mies piti häntä taatusti vain typeränä pikkutyttönä. Chiaki keskittyi ruokaansa posket punoittaen. Kakashi oli varmasti ehtinyt ymmärtää hänen sanansa väärin. Ja jos Mitoki oli sattunut kuulemaan ne oven läpi, tämä ei antaisi Chiakille myöhemmin hetken rauhaa.

Kun astia tyhjeni, Chiaki jäi näpertelemään syömäpuikkoja. Häntä janotti, mutta häntä ei todellakaan huvittanut lähteä keittiöön hakemaan juomista. Hän ei halunnut nyt siirtyä sängyltä mihinkään. Ja toisaalta hän ei halunnut ottaa riskiä, että Mitoki mököttäisi keittiössä ja pilaisi hänenkin tunnelmansa. Oli valitettavaa, että heidän välillään oli niin voimakas yhteys. Ilman sitä heillä olisi ollut helpompaa, varsinkin nyt, kun heidän tunteensa ja ajatuksensa Konohaan jäämisen suhteen olivat niin ristiriitaiset. Mitokin takia Chiakilla oli todella hankala olo aina, kun toinen tyttö oli lähellä. Silloin oli helpompaa, kun tämä oli toisaalla. Tuntui pahalta ajatella niin, mutta se oli totta. Sille ei vain voinut mitään.

Mutta Mitoki oli silti edelleen Chiakin paras ystävä. Kukaan ei voisi koskaan korvata toista tyttöä. Voisi tulla miehiä – eräs tietty mies – mutta kukaan ei veisi Mitokin paikkaa. Chiaki ei voinut edes ajatella, etteivät he jonain päivänä olisikaan ystäviä. Ei, sellaista ei tapahtuisi. He olivat liian läheisiä, jotta niin voisi käydä.

”Tiedätkö sinä, ketkä ovat biologisia vanhempiasi?” Kakashi kysyi yllättäen. Chiaki kääntyi katsomaan miestä. Kysymys tuli täysin puun takaa. Hän ei ollut osannut odottaa sitä eikä hän voinut ymmärtää, miksi mies yhtäkkiä kysyi sellaista. He eivät olleet puhuneet mitään siihen viittaavaa. ”Mietinpähän vain… kuka tietää, vaikka he olisivat täkäläisiä.”
”Tuskinpa sentään”, Chiaki hymähti, vaikka ajatus kutkutti mieltä. Hän ei silti halunnut pohtia asiaa sen enempää. Oli typerää herätellä turhia toiveita ja joutua jälkeenpäin pettymään, kun saisi todeta olleensa väärässä. Myös Kakashin olisi pitänyt tajuta se. Mutta ehkä miehet eivät osanneet ajatella sillä tavoin. Tämä varmaankin halusi vain lohduttaa Chiakia ja teki sen tavallaan, vaikka tapa oli kyllä itse asiassa aika huono.
”Kaikki on mahdollista.”
”Ei nyt sentään”, punapää kiisti. Tottahan hänen vanhempansa olisivat pitäneet hänet, jos hän olisi ollut konohalaista sukua. Sitä paitsi hän ei täyttänyt yhdenkään klaanin tunnusmerkkejä. Hän ei siis voinut olla täältä kotoisin. ”Mutta niin… en tunne biologisia vanhempiani. En ole edes koskaan yrittänyt etsiä heitä. He luopuivat minusta, joten tuskinpa merkitsen heille mitään.”
”Lapsesta voi luopua monesta syystä.”
”Ottoisäni on sanonut, että olen ei-toivottu kaikkialla…” Chiaki mutisi ja kohautti olkapäitään. ”… että edes omat vanhempani eivät halunneet minua.”

Syntyi piinaava hiljaisuus. Chiaki katui, että oli kertonut Kakashille totuuden. Tottahan tämä ajatteli samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Lopulta Chiaki oli se, joka jäi aina yksin. Hän ei kelvannut kenellekään. Vain Mitokille, ja tämänkin kanssa hänellä meni nyt huonosti.

Painava käsi laskeutui tytön olkapäälle. Chiaki räpytteli hetken luomiaan, ennen kuin uskaltautui katsomaan miestä.
”Olen pahoillani”, Kakashi sanoi. ”Ottoisäsi on kuitenkin väärässä. Sinä et ole ei-toivottua kaikkialla. Luulenpa, että Konoha on sinulle aivan oikea paikka.”
”Todellako?” Chiakin ääni kirkastui monta astetta. Hän ei voinut olla hymyilemättä. Samalla hänen oli hyvin vaikea uskoa Kakashin sanoja. Miehellä ei kuitenkaan ollut mitään syytä valehdella hänelle, joten tämän täytyi puhua totta. Se oli kuin unelmaa. Oli olemassa paikka, jossa hänet hyväksyttiin. Oli olemassa ihmisiä, jotka hyväksyivät hänet.
”Todella”, Kakashi vastasi ja hymyili silmällään.

~o~

Chiaki oli käpertynyt sikiöasentoon peittonsa alla. Tyttö oli pyörinyt ties kuinka kauan ja huokaillut niin rasittavasti, että Mitokin oli tehnyt mieli heittää tätä tyynyllä. Vanhempi tyttö oli tottunut siihen, että oli saanut omassa asunnossaan olla miten päin vain ja – ennen kaikkea – nukkua täydellisessä rauhassa. Punapään yllättävä levottomuus kävi hermoille.

Tosin oli siinä ollut hyväkin puolensa. Mitoki oli pelännyt nukahtavansa itse, mutta Chiakin häärääminen oli tehnyt pelon täysin turhaksi.

Sinihiuksinen tyttö käänsi päätään tyynyllä siten, että näki parvekkeelle. Ketään ei näkynyt, joten luultavasti Sasuke oli katolla tai naapuriasunnon parvekkeella seisomassa. Hyvä niin, koska muutoin poika olisi saattanut nähdä huoneeseen.

Mitoki laski paljaat jalkansa viileälle lattialle ja pujahti pois peiton alta. Hän kiskoi yöpaitansa päänsä yli ja heitti sen sängylle. Varpaillaan hiipien hän suuntasi vaatekaapille, jonka uumenista kaivoi esiin valmiiksi pakatun repun sekä päivävaatteet. Yöpaidan hän tunki reppuun päällimmäiseksi.

Tytön sydän jyskytti rintaa vasten jännityksestä. Hän vilkaisi toisen sängyn suuntaan, mutta Chiaki näytti tuhisevan rauhallisena. Tuntui pahalta jättää tämä yksin. Mitoki hiipi ystävänsä luokse ja polvistui sängyn vierelle. Hän siirsi harottavat hiukset pois punapään silmiltä ja jäi katselemaan tätä pitkäksi toviksi.

”Anna minulle anteeksi”, hän kuiskasi niin hiljaa, että sanat tuskin kantoivat toisen korviin.

Entä jos hän oli väärässä? Entä jos Konoha oli paras paikka heille molemmille? Piinaavat ajatukset uhkasivat Mitokin varmuutta lähdön suhteen. Hän ei halunnut jäädä, mutta oikeastaan hän ei halunnut lähteäkään. Sydän täyttyi surusta, kun hän ajatteli Chiakin jäävän tänne. Mitokin suunnitelmassa oli monta aukkoa, oli täysin mahdollista, että se epäonnistuisi surkeasti. Kenties tämä oli viimeinen kerta, kun hän näki ystävänsä.

Ei. Niin ei kävisi. Hänen oli uskottava siihen, että kaikki järjestyisi. Muuten hän ei yksinkertaisesti jaksaisi koko pitkää taivalta takaisin normaalien ihmisten pariin.

Mitoki nyökkäsi itsekseen pimeässä. Hän nousi seisomaan, kohensi Chiakin peittoa ja hiipi hakemaan reppunsa. Hyvin hiljaa hän livahti makuuhuoneesta eteiseen. Hän nappasi kengät mukaansa ja hipsutteli ovesta rappukäytävään. Vasta alimmassa kerroksessa hän uskaltautui sujauttamaan kengät jalkoihinsa.

Takaovi avautui vaikeasti. Vaikutti siltä, ettei sitä ollut käyttänyt kukaan aikoihin. Mitoki työnsi sen raolleen ja hivuttautui raosta ulos. Hän sulki oven mahdollisimman hiljaa perässään. Missään ei näkynyt ketään eikä kuulunut ylimääräisiä ääniä. Tietenkään kylässä ei ollut täysin hiljaista, mutta mitään asiaankuulumatonta ei kuulunut.

Kerrostalolla ei ollut takapihaa, vaan takaovesta pääsi suoraan kujalle. Mitoki lähti etenemään seinänvierustaa pitkin yrittäen sulautua varjoihin mahdollisimman tarkasti. Silti hän tiesi, että hänet voitiin havaita hyvin helposti. Lähistöllä ei tarvinnut olla kuin yksi varuillaan oleva ninja, ja hän jäisi kiinni. Täytyi vain toivoa, ettei Sasuke olisi tänään kovin varuillaan.

Mitoki pysytteli koko ajan pikkukujilla, joita hän oli mittaillut viimepäivinä useaan otteeseen. Hän tiesi tien kylän portille niin hyvin, että olisi osannut kulkea reitin jopa unissaan. Silti hän vilkuili koko ajan levottomana ympärilleen. Hän ei voinut mitään tunteelle, että hän seurattiin. Missään ei kuitenkaan näkynyt ketään.

Vihdoin tyttö näki portin edessään. Hän kiihdytti askeliaan. Pian hän pääsisi ulos kylästä. Edessä olisi metsä, joka kohosi yössä varsin synkeänä. Se ei suorastaan kutsunut sisäänsä, mutta Mitoki päätti olla pelkäämättä. Hän oli nähnyt maiseman päiväsaikaan ja pärjännyt ihan kohtalaisesti. Okei, hän oli eksynyt pariin otteeseen, mutta nyt hänellä oli kartta, joten tilanne oli toinen.

Tyttö ehti melkein portille asti, kun joku hypähti hänen eteensä. Mitoki painoi käden suulleen, ettei olisi kiljaissut. Hänen sydämensä lähti villiin laukkaan silkasta säikähdyksestä.

”Minne sinä luulet meneväsi?” Sasuke tiedusteli. Pojan ääni tihkui jäätä. Mitoki siirsi kätensä pois suunsa edestä ja nielaisi kuuluvasti.
”Kotiin”, hän vastasi rehellisesti.
”Ja missä se on?” poika tuhahti.
”Kaukana täältä”, tyttö vastasi, sillä hän ei osannut yksinkertaisesti selittää tarkemmin… ja toisaalta hän ei halunnut antaa Sasukelle paikannimiä. Tiedä, mihin tämä olisi myöhemmin tietoa käyttänyt.
”Yhä yhtä salaperäinen”, kuului ivallinen huomautus. ”Alkoiko tilanne täällä käydä turhan kireäksi? Et saa kaipaamiasi tietoja, joten päätit lähteä takaisin veljeni luokse?”
”Kyllä ja ei”, Mitoki älähti. Hän puri huultaan. Jotenkin hänen täytyi puhua Sasuke ympäri. Muuten poika luultavasti raahaisi hänet takaisin turva-asuntoon ja kertoisi aamulla kaikille hänen pakoyrityksestään. Sen jälkeen hän ei pääsisi enää liikkumaan vapaasti missään. Tiedä vaikka hänet olisi siitä hyvästä lukittu vankilaan. Kaipa näillä ninjoilla sellainenkin oli. ”Tilanne on turhan kireä, koska sinä ahdistelet minua jatkuvasti. Ja en ole menossa veljesi luokse. En edes tunne häntä. Menen omaan kotiini ja pysyn siellä. Emme tapaa enää.”

Tyttö toivoi, että hänen äänensä rauhallinen sävy riittäisi vakuuttamaan pojan. Todellisuudessa hänen teki mieli karjua Sasukelle, mutta siitä ei olisi ollut hyötyä. Oli parempi käyttäytyä mahdollisimman aikuismaisesti. Kenties poika ottaisi mallia ja alkaisi vihdoin ajatella järkevästi.

Sasuke kuitenkin tyytyi tuhahtamaan Mitokin sanoille. Poika oli kehittänyt tytöstä kummallisen harhaluulon eikä ollut halukas päästämään siitä irti.

”Ette voi pitää minua täällä vastoin tahtoani. Minulla on oikeus mennä, minne haluan. Käsittääkseni minua ei ole pidätetty mistään rikoksesta”, Mitoki vetosi. Sasuken katse pysyi kylmänä. ”En ole vakooja. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa vakoilla tätä kylää. Minä haluan vain kotiin!”

Korppihiuksinen poika oli pitkään hiljaa. Mitoki tuijotti tätä, ja tämä tuijotti takaisin. Tyttö pystyi aistimaan vihan heidän välillään hyvin voimakkaana. Kumpikaan ei voinut sietää toista silmissään, kummallakin olisi helpompaa ilman toista. Tajuaisiko Sasuke sen? Tämän kerran heidän pitäisi puhaltaa yhteen hiileen, jotta he pääsisivät eroon toisistaan.

Poika vei kätensä reiteensä sidottuun koteloon. Mitoki nielaisi jälleen ja haki katseellaan suojaa. Hän tiesi jo, että noissa koteloissa säilytettiin aseita. Aivan tällaista käännettä hän ei ollut osannut odottaa.

Kunain terä välkähti kuunvalossa, kun Sasuke kohotti sen. Mitoki ei ehtinyt edes räpäyttää silmiään, kun veitsi oli jo iskeytynyt maahan hänen jalkojensa juureen. Se oli vain kahden sentin päässä hänen vasemmasta isovarpaastaan. Tarkasti tähdättynä, siitä ei ollut epäilystäkään. Sen verran Mitoki oli ehtinyt oppia, että Sasuke ei heittänyt huteja, varsinkaan liikkumattomaan kohteeseen. Tämä olisi voinut tappaa tytön, jos olisi halunnut.

”Metsässä voi tulla vastaan yhtä sun toista vaarallista”, Sasuke sanoi. Pojan sanat yllättivät Mitokin pahemman kerran. ”Ei tuo kunai sinua pelasta, mutta se voi antaa sinulle hieman ylimääräistä aikaa. Pidä hauskaa, äläkä enää koskaan palaa.”

Ja sitten poika oli poissa. Vain yhdessä silmänräpäyksessä. Mitoki seisoi vielä pitkään paikallaan. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Kaiketi jokin hänen sanoissaan oli saanut Sasuken muuttamaan mieltään. Toisaalta poika ei ollut vaikuttanut siltä, että olisi uskonut häntä. Pikemminkin tämä oli päästänyt hänet menemään, koska uskoi hänen kuolevan metsään.

Voisiko metsä todella olla niin paha paikka?

Mitoki kyykistyi kiskomaan kunain maasta. Se oli tiukassa, mutta hän sai sen irti heiluttelemalla sitä tovin edestakaisin. Hän pyöritteli sitä hetken käsissään, kunnes päätyi työntämään sen hyvin varovaisesti vyöhönsä. Hänellä ei ollut samanlaista asekoteloa kuin ninjoilla, mutta nyt se olisi kyllä tullut tarpeeseen.

Tyttö suuntasi uudelleen askeleensa portille. Vartijat vilkaisivat häntä kerran, mutta kumpikaan ei tehnyt mitään estääkseen häntä. Ehkä nämä olivat kuulleet Sasuken sanat ja päätelleet niistä, että Mitoki oli vapaa menemään. Niin tai näin, tyttö oli tyytyväinen siihen, että sai vihdoin kulkea vapaasti.

Kylä jäi äkkiä taakse. Metsä Mitokin ympärillä kävi kovin synkäksi, vaikka hän pyrki pysyttelemään tarkasti kapealla tiellä. Lopulta kuukin vielä jäi ohitse purjehtivien pilvien taakse ja maisema pimentyi täysin. Tyttö pysähtyi penkomaan repustaan taskulampun. Nyt hän oli erittäin onnellinen, että oli muutama viikko sitten pakannut sen mukaansa. Silloin hän oli ajatellut, ettei välttämättä tarvitsisi sitä, mutta oli tunkenut sen muiden tavaroiden joukkoon varmuuden vuoksi.

Mitoki napsautti lampun päälle ja ryhtyi tutkimaan karttaa. Parinsadan metrin päässä oli kohta, jossa hän aikoi poistua tieltä. Hän kävelisi läheiselle joelle, jättäisi osan tavaroistaan sen rannalle ja kahlaisi rantavettä pitkin kauemmas, kunnes palaisi tielle uudestaan. Hän muisti lukeneensa jostain kirjasta, että vedessä kulkevaa kohdetta oli lähes mahdotonta jäljittää, joten hän saattaisi saada ostettua itselleen lisäaikaa sillä tavoin.

Tietysti jos hänellä kävisi tuuri, kukaan ei lähtisi hänen peräänsä. Sasuke saattaisi sanoa muille, että oli antanut hänen mennä. Että hän oli itse halunnut pois kylästä. Oli silti parempi pelata varman päälle kuin ottaa turhia riskejä.

Mitoki jatkoi tietä pitkin. Kuu pysytteli piilossa. Tyttö toivoi, ettei alkaisi sataa raskaista pilvistä huolimatta. Sade ei missään nimessä parantaisi hänen tilannettaan, sillä hän ei ollut ottanut kotoaan kunnollista takkia mukaan. Hänellä oli ainoastaan huppari, joka taatusti imisi veden itseensä aivan liian tehokkaasti. Ja yö oli ilman sadettakin aivan tarpeeksi viileä.

Mitoki saapui oikeaan kohtaan ja jätti tien taakseen. Metsässä oli vaikea kulkea taskulampunvalosta huolimatta. Hän kompuroi pudonneisiin oksiin ja kuin tyhjästä ilmestyviin kiviin. Joka puolelta kuului kummallisia, pelottavia ääniä. Hän oli asunut lapsuutensa maaseudulla, mutta siitä huolimatta öisen metsän äänet pelottivat häntä. Hän ei osannut päätellä, mikä eläin niitä aiheutti vai johtuivatko ne ainoastaan kevyestä tuulenvireestä, joka pyyhki puiden latvoja.

Kuljettuaan arvioitua pidempään Mitoki pääsi joenrantaan. Häntä epäilytti suuresti, ettei hän ollut aivan siinä kohdassa, mihin oli suunnitellut pääsevänsä. Pääasia kuitenkin oli, että hän oli joella. Tyttö kaivoi repustaan repaleisen paitansa ja tutkaili sitä pimeässä lampunvalossa. Se oli ollut hänen lempipaitansa. Oli punasilmäisen miehen vika, että se oli nyt piloilla. Tyttö tunki paidan pensaan sisään toivoen sen aiheuttavan jäljittäjille hetkeksi päänvaivaa. Seuraavaksi hän kumartui riisumaan kengät ja sukat jaloistaan ja käärimään farkkujensa lahkeet polviensa yläpuolelle. Sukat pääsivät reppuun paidan tilalle, mutta tennareidensa nauhat hän sitoi yhteen ja nosti kengät roikkumaan kaulalleen. Niiden pohjat olivat sen verran likaiset, että ne olisivat vain sotanneet repun muun sisällön.

Vesi oli hyisen kylmää. Mitokin nilkkoihin suorastaan sattui, kun hän astui siihen, mutta hän puri hampaansa yhteen ja jatkoi matkaa sinnikkäästi. Ei ollut aikaa turhille pysähdyksille. Hänen täytyisi ehtiä yön aikana niin pitkälle kuin suinkin. Aamunkoitteessa hän voisi pitää pienen lepotauon, mutta sitten matkaa olisi taas jatkettava. Olisi vain ollut parempi, jos hän olisi ehtinyt ottaa illalla pienet torkut. Valitettavasti Kakashi oli viihtynyt makuuhuoneessa turhan pitkään Chiakin seurassa. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö mies aikonut käyttää tilaisuutta hyväkseen. Toivottavasti tämä nyt osaisi olla sellainen herrasmies, joista punapää haaveili, eikä osoittautuisi perinteiseksi kusipääksi, jollaisia Mitoki oli yksinomaan elämänsä aikana tavannut. Jos Kakashi satuttaisi Chiakia, Mitoki kostaisi varmasti.

Vedessä kahlaaminen teki jalat lähes tunnottomiksi. Mitoki tärisi kauttaaltaan, kun hän oli päässyt muutaman sataa metriä eteenpäin. Hänen oli yksinkertaisesti pakko nousta pois vedestä ja istua kivelle hieromaan jalkojaan lämpöisiksi. Kun veri tuntui jälleen kiertävän, hän kiskoi sukat ja kengät jalkoihinsa ja kaivoi kartan esiin. Hän tuijotteli sitä tovin. Hän oli melko varma, että oli mennyt koko ajan oikeaan suuntaan. Tien pitäisi tulla pian vastaan, jos hän vain nyt kääntyi oikealle.

Tyttö valaisi metsää lampullaan. Jokainen puu näytti samanlaiselta. Yöstä tulisi varmasti todella pitkä, mutta hän selvittäisi tiensä sillalle tavalla tai toisella.


Seuraava -->