Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.
A/N: No niin, uutta pukkaa. Saapi nähdä, miten tämä luku teille maittaa x)

<-- Edellinen


Älä kysy hintaa

Luku 9

Yö oli vaihtunut aamuksi ja lopulta synkeäksi päiväksi. Pilvet purjehtivat metsän yllä, mutta onneksi ei sentään satanut. Mitoki mutusti omenaa kävellessään eteenpäin. Jalat tuntuivat painavilta ja takertuivat jatkuvasti johonkin. Häntä väsytti turkasen paljon. Mutta pahinta kuitenkin oli, ettei hänellä ollut aavistustakaan, minne hän oli joutunut.

Tyttö oli varma siitä, että metsä oli muuttunut matkan edetessä. Mitään konkreettista muutosta hän ei silti pystynyt osoittamaan. Puut olivat samoja lehtipuita kuin aiemmin, tunnelma vain oli erilainen. Hah, aivan kuin metsällä muka olisi ollut jokin tietty tunnelma. Silti tytöstä tuntui juuri siltä.

Mitoki pysähtyi ja istui suuren puun varjoon. Hän levitti kartan maahan ja ryhtyi tutkailemaan sitä. Jokeakaan ei ollut näkynyt hetkeen, joten kunnollisia maamerkkejä ei ollut tarjolla. Tyttö ei käsittänyt, miten hän oli onnistunut eksymään. Hän oli mielestään seurannut karttaa hyvin tarkasti. Ja siitä huolimatta hän ei ollut nähnyt tietä enää sen jälkeen, kun oli siltä poistunut.

Kartta ei ollut muuttunut sitten edellisen vilkaisun. Mitoki yritti kovasti jäljittää omia askeliaan onnistumatta siinä kuitenkaan. Tilanne alkoi näyttää mahdottomalta. Häntä kadutti hieman, että hän oli lähtenyt talsimaan ominpäin. Kenties hänen olisi pitänyt kysyä apua vaikkapa Kakashilta. Loppujen lopuksi se mies vaikutti aika tavalliselta hepulta. Fiksulta ja aikuiselta. Ehkä Kakashi olisi tajunnut, että Mitokin vain piti päästä pois.

Nyt oli silti myöhäistä katua. Hän oli syvällä omassa sopassaan. Jos kukaan ei löytäisi häntä, hänen täytyisi yksinkertaisesti itse löytää joku. Tässä vaiheessa alkoi olla yhdentekevää, kenet hän löytäisi. Kunhan vain henkilö osaisi opastaa hänet jonnekin, mistä hän saisi apua tai neuvoa takaisin tielle.

Tyttö haukotteli ja kaivoi kännykän taskustaan. Akkupalkkeja oli jäljellä kaksi. Pian puhelimesta ei olisi enää mitään iloa. Kello näytti melkein puolta kahta iltapäivällä. Hän oli ollut hereillä yli vuorokauden. Ei siis ollut mikään ihme, että hän oli näin uupunut. Ehkä pieni lepotauko tekisi hyvää. Hän sulkisi silmänsä toviksi ja jatkaisi matkaa, kunhan tuntisi olonsa tarpeeksi virkeäksi.

Kaiken järjen mukaan päivällä nukkumisen pitäisi olla melko turvallista. Yöllä metsässä oli liikkeellä yöeläimiä, petoja ja muita vastaavia. Ainakin luultavasti. Päivällä oli rauhallisempaa, joten se oli sopivaa lepoaikaa. Yöllä joutaisi pysyä liikkeessä, ettei tulisi syödyksi.

Mitoki yritti työntää kännykän takaisin housujensa taskuun. Se putosi maahan, mutta tyttö ei jaksanut nostaa sitä. Ei puhelin mihinkään karkaisi. Hän voisi poimia sen myöhemmin. Tyttö haaveili vielä hetken kunnollisesta ateriasta, pehmeästä vuoteesta ja kuumasta kylvystä, mutta nukahti samaan aikaan, kun ensimmäiset sadepisarat tihkuivat metsään pilvistä. Onneksi puun lehvästö oli tiheä, eivätkä pisarat päässeet kastelemaan Mitokia niin pahasti kuin ne muuten olisivat.

~o~

”Kas, kas, kukapa se siinä? Eikös se ole sinihiuksinen ystävämme muutaman viikon takaa?”

Sanat upposivat Mitokin tajuntaan hitaasti. Hänellä oli kylmä, märkä ja kaikin puolin epämukava olo. Selkää kivisti ja jalkojen lihaksia särki pitkän, äkillisen kävelyretken jäljiltä. Lisäksi hänellä oli kurniva nälkä.

Tyttö avasi silmänsä hitaasti. Otsahiukset olivat liiskautuneet ihoa vasten ja peittivät osan näkyvyydestä. Hän huitaisi ne sivuun ja jäi tuijottamaan ylöspäin. Kauhunhuuto jäi puolimatkaan kurkkuun. Pihaustakaan ei tullut ulos, kun hän näki terävien hampaiden pahaenteisen virnistyksen.

”Mihin sinä olet jättänyt ystäväsi?” haimies uteli Mitokilta. Tyttö haukkoi henkeä kuin kala kuivalla maalla eikä vieläkään saanut sanaa suustaan. Miten tässä oli näin käynyt? Hän oli käsittänyt Kakashin puheista, ettei Akatsukista ollut Tulimaassa välitöntä vaaraa, koska Konohan ninjat pitivät hyvää vahtia. Oliko hän vaeltanut maan rajojen ulkopuolelle – hyvin epätodennäköistä näin lyhyessä ajassa – vai oliko Kakashi ollut pahasti väärässä – huomattavasti todennäköisempää – vai mistä oli kyse?

Joka tapauksessa tytölle selvisi sekunnissa, että Akatsuki oli sittenkin hänen ja Chiakin perässä. Kakashi oli ollut oikeassa. Mutta mitä järjestö tahtoi heistä? Mitoki voisi vannoa äitinsä kautta, ettei yrittäisi järjestää vaikeuksia näille rikollisille, kunhan vain saisi mennä. Jotenkin hänestä vain tuntui, ettei se ollut riittävästi. Joutuisiko hän maksamaan hengellään siitä, että oli sattunut vahingossa väärään paikkaan?

”Noh, kissako vei kielesi?” hirvitys jatkoi. Tämä selvästi nautti tilanteesta. Hai astui lähemmäs. Kuului ilkeä rusahdus, joka sai Mitokin nielaisemaan. Siinä meni hänen puhelimensa. Tuon jälkeen siitä ei taatusti saisi enää ehjää.
”Älä tule yhtään lähemmäs!” Mitoki sai kiljaistua.
”Tai sinä teet mitä?” haimies nauroi. Tämän ääni oli hyvin kantava. Sen täytyi kuulua pitkälle.
”Kisame-san, älä viitsi säikytellä tyttöä”, kuului pehmeä ääni kauempaa. Mitoki tunnisti sen välittömästi, vaikka edellisestä kerrasta oli aikaa – Sasuken tempausta ei laskettu mukaan, sen tyttö halusi mieluiten unohtaa. Punasilmäinen mies oli palannut. Tämä ei ollut pitänyt lupaustaan.

Toisaalta… kumpikaan miehistä ei ollut tehnyt Mitokille mitään, ainakaan vielä. Toivoa siis oli. Nämä olisivat voineet tappaa hänet välittömästi, mutta jostain syystä hänellä oli vielä kunnia hengittää.

”Parempi pelotella luulot pois kerralla, Itachi-san”, hai huomautti ja vilkaisi taakseen. Mitoki keskittyi jalkoihinsa. Tuntoa niissä ainakin oli toistaiseksi. Kuinka pitkälle hän pääsisi, jos ponkaisisi pystyyn ja ryntäisi puiden sekaan? Pensaikkoon pyrkiminen voisi olla hyvä idea. Tuskin noin iso mies pystyisi helposti sinne seuraamaan.

Tyttö yritti huomaamattomasti ujuttaa repun olkaimia harteiltaan. Ylimääräistä painoa ei kannattaisi raahata mukana. Hän halusi päästä pakoon, ei roudata omaisuuttaan mukanaan. Jos oikein tuuri kävisi, häntä etsittäisiin ja hän pääsisi turvaan… ja voisi varoittaa muita.

Hassua, vasta vähän aikaa sitten hän oli toivonut, että häntä ei etsittäisi. Niin sitä tilanteet muuttuivat. Hän oli kuitenkin vakaasti uskonut siihen, etteivät nämä kaverit tulisi takaisin. Punasilmäinen… Itachi… oli luvannut, ettei tekisi pahaa. Miten sokea hän oli ollutkaan! Miesten lupauksiin ei pitänyt luottaa. Ja kaiken lisäksi tämä mies oli rikollinen.

”Sinuna en tekisi tuota”, pehmeä ääni sanoi nyt lähempää. Mitoki irrotti katseensa Kisamesta. Itachi näytti juuri siltä, miltä tämä oli näyttänyt, kun Sasuke oli tehnyt temppunsa. Paitsi, että nyt miehen silmät olivat mustat. Tässä ja Sasukessa oli samaa näköä, mutta samaan aikaan nuo kaksi eivät olisi voineet olla erilaisempia. Itachissa oli sellaista tyyntä rauhallisuutta, jota Sasuken angstin takaa Mitoki ei ollut löytänyt.

Tyttö jähmettyi paikoilleen ja tuijotti miestä. Tämä ei vaikuttanut uhkaavalta, edes tämän ääni ei ollut kuulostanut siltä. Ja silti Mitoki tiesi tasan tarkkaan, että hän kärsisi ja pahasti, jos hän erehtyisi yrittämään karkuun. Yksi katse riitti kertomaan sen.

”Nouse. En halua seisoskella sateessa enää yhtään pidempää kuin on pakko”, mies käski. Sävy oli yhä pehmeän kohtelias, mutta Mitoki ei pitänyt yhtään komentelevista sanoista. Aivan kuin miehellä olisi ollut valtaa hänen ylitseen. Tai siis olihan tällä, mutta ei sitä olisi tarvinnut noin suoraan tuoda julki. Sellainen oli epäkohteliasta ja törkeää. Miten tämä pystyi kuulostamaan kohteliaalta ja olemaan törkeyden huippu? Ehkä se oli jokin sukuvika… paitsi, että Sasuke ei kyllä yrittänyt edes kuulostaa kohteliaalta.

Kaikesta kiukustaan huolimatta Mitoki pakottautui jaloilleen. Hänen polvensa löivät loukkua toisiaan vasten, eikä hän ollut varma johtuiko se kylmästä vai pelosta. Hän tajusi olevansa hengenvaarassa, mutta nyt samanlainen jäätävä kauhu ei iskenyt päälle kuin aiemmin.

”Noh, liikettä”, Kisame huomautti tytölle ja virnisti jälleen ilkeästi. Itachi suunnisti jo eteenpäin. Mitoki kiersi kätensä ympärilleen ja lähti vaeltamaan miehen perään. Jokainen heinänkorsi tuntui takertuvan tennareihin ja yrittävän saada hänet kaatumaan. Hän tunsi itsensä vielä kömpelömmäksi kuin aiemmin, ja se oli totisesti jo saavutus.

Tyttö tuijotti edessään kulkevan miehen selkää. Hän tunsi olonsa riutuneeksi. Väsymys oli hälvennyt hieman, mutta muuten mikään ei ollut hyvin. Hän oli lähtenyt lätkimään Konohasta vain jäädäkseen vangiksi alle vuorokaudessa. Kuinka hän oli saattanut olla niin typerä! Hän oli tosissaan kuvitellut pääsevänsä kotiin. Sen sijaan hän joutui entistä kinkkisempään tilanteeseen ja pohtimaan uutta pakosuunnitelmaa. Se olisi myös syytä keksiä pian. Mikään ei taannut, etteivät nämä miehet aikoneet tappaa hänet, kun olisivat saaneet kaipaamansa tiedot Chiakista.

Tyttö tärisi kauttaaltaan, kun he saapuivat pienen luolan luokse. Luolan suuaukolla oli laiskasti kytevä nuotio. Joku oli selvästi pitänyt tässä leiriä vain hetki sitten. Olivatko miehet olleet yön tässä? Entä miksi nämä eivät olleet jatkaneet matkaa? Mitoki kirosi surkeaa tuuriaan mielessään. Hän oli jälleen ollut paikalla täysin väärään aikaan.

Itachi jäi odottamaan luolan etuosaan. Mitoki vilkaisi taakseen vain nähdäkseen Kisamen tulevan perässään. Hänellä ei näyttänyt olevan muuta vaihtoehtoa kuin seurata pitkähiuksista miestä luolaan. Tuntui hullulta, että hän totteli tuosta noin vain. Teoriassa tilanne näytti siltä, että hän olisi vain voinut kävellä pois paikalta. Käytännössä Kisame olisi luultavasti katkonut häneltä jalat siinä vaiheessa. Hai vaikutti äärimmäisen vaaralliselta. Mitoki ei oikein tiennyt, kumpaa miestä olisi pitänyt pelätä enemmän.

Tyttö käveli luolaan. Oli toisaalta helpottavaa päästä pois sateesta, mutta toisaalta se tarkoitti, että hän joutui lähemmäs vaaraa.

”Onko sinulla vaihtovaatteita?” pehmeä ääni tiedusteli Mitokilta. Tyttö jäi tuijottamaan mustiin silmiin. Mikä kysymys tuo nyt oli?
”On…” hän sai mutistua. Hän jysäytti reppunsa luolan pohjalle voipuneena. Mies oli vain metrin päässä hänestä. Tämän silmät tuntuivat näkevän enemmän kuin normaali katse (mikä ihme edes oli normaali katse?), ne porautuivat suoraan mielenperukoille.
”Hyvä. Vaihda ne”, mies käski. Mitoki tuijotti tätä edelleen. Siis mitä? ”Olet läpimärkä. Kuinka kauan oikein nukuit sateessa? Sillä tavalla voi saada keuhkokuumeen.”

Tyttö räpytteli silmiään ja aukoi suutaan osaamatta sanoa mitään. Itachi oli kummallinen yhdistelmä kohteliaisuuteen verhottua töykeyttä ja huolehtivaisuutta. Mitä mies siitä välitti, vaikka Mitoki olisi saanut keuhkokuumeen? Tyttöhän oli uhka Akatsukille. Tämän sairastuminen vakavasti ei olisi pitänyt olla paha asia.

Mutta niin. Miehet saattoivat olla pelottavia, mutta jokin raja Mitokillakin oli. ”Minä en todellakaan vaihda vaatteita sinun edessäsi, saati sitten tuon villieläimen”, tyttö ilmoitti. Hänen äänensä tärisi eikä siinä ollut kaivattua uhmaa, mutta Mitoki oli tyytyväinen edes siihen, että oli saanut ilmaistua mielipiteensä.
”Sinä vaihdat vaatteesi tasan siinä, jos Itachi-san niin sanoo”, haimies jyrähti luolansuulta. Tämän äänessä oli hyvin selkeää uhkaa.
”Voit mennä luolan perälle. Emme me katso”, Itachi kuitenkin ilmoitti.

Mitoki ällistyi sen verran paljon, että ehti tarttua reppuunsa ja raahata sen pienen luolan perukoille, ennen kuin tajusi jälleen totelleensa. Häntä alkoi ärsyttää oma voimattomuutensa. Jos jalat eivät temppuilleet, hänen mielensä teki tepposet. Tällainen ei käynyt laatuun. Yksikään mies ei pompottanut häntä. Ei edes hullu rikollinen. Jotenkin hän juonisi itsensä ulos tästä tilanteesta.

Tyttö vilkaisi taaksensa. Miehet olivat ryhtyneet kohentamaan nuotiota. Ilta oli tulossa hyvää vauhtia ja sitä myöten kylmempi ilta. Mitoki muisti turhankin hyvin, miten häntä oli palellut edellisenä yönä joessa kahlaamisen myötä. Auringonnousun jälkeen palelu oli helpottanut, mutta sitä iloa ei ollut kestänyt kauan, sillä pilvet olivat purjehtineet taivaalle uudestaan. Melkein kuin sade olisi jahdannut häntä.

Mitoki käänsi selkänsä miehille ja veti hupparin vetoketjun auki. Märkä vaate läsähti maahan raskaana. T-paita ei ollut aivan yhtä märkä, mutta sekin oli kostea. Hänen oli täytynyt nukkua ulkona melkoisen pitkään.

Repusta löytyi onneksi toppi, joskaan se ei lämmittänyt erityisen paljon. Mitoki kiskoi sen ylleen, ennen kuin avasi vyönsoljen ja ryhtyi riisumaan farkkujaan. Kunai putosi kilahtaen luolanpohjalle.

Vaistomaisesti tytön katse siirtyi aseen kautta luolan etuosaan. Kahdet silmät tuijottivat hänen suuntaansa. Tumma puna kiipesi tytön poskille, ja hän nykäisi farkkunsa ylemmäs.

”Sinä lupasit!” Mitoki kiljaisi.
”Tuo se kunai tänne”, Itachi totesi. Raivostuttavan tyynesti. Taivas, miten joku saattoi olla noin tyyni. Mitokin sisällä kiehui pahemman kerran.

Tyttö nykäisi farkkujen vetoketjun kiinni ja poimi veitsen maasta. Hän oli ehtinyt unohtaa sen autuaasti. No, nyt siitäkään ei ollut apua. Hän jäi tuijottamaan sitä. Miksei hän ollut piilottanut sitä reppuunsa? Hän olisi voinut hyödyntää sitä myöhemmin.

”Kiitos”, pehmeä ääni totesi hänen viereltään. Itachi nappasi kunain itselleen ja lähti takaisin nuotion luokse. Mies oli liikkunut täysin äänettömästi. Se oli pelottavaa. Mitoki huomasi jälleen tärisevänsä. ”Vaihda ne housutkin. Saat muuten kuolemantaudin.”

Tytön teki mieli kiljua ääneen, mutta hän puri huultaan ja ryhtyi riisumaan farkkujaan uudestaan. Loistavaa, täydellistä, suorastaan mahtavaa. Ensin hän oli nukahtanut suoraan ansaan – tai jotain sinnepäin – sitten hän oli alistunut vihollisten tahtoon noin vain ja lopulta päätynyt esittelemään näille takapuolensa. Taivaan kiitos, hänellä oli sentään ollut tavalliset alushousut yllään!

Mitoki kaivoi repustaan nopeasti lyhyehkön hameen ja veti sen päälleen. Näistä vaatteista ei oikein ollut lämmittämään, mutta hänellä ei ollut muutakaan. Hän nosti märät vaatteet syliinsä ja raahasi ne yhdessä repun kanssa nuotion lähelle. Vaatteet hän levitti läheisen kiven päälle. Toivottavasti ne kuivaisivat pian.

Asetellessaan vaatteita tyttö tunsi silmät selässään. Miehet taatusti tuijottivat häntä koko ajan. Eivätkö nämä muka olleet aiemmin naista nähneet? Mitoki huokaisi mielessään. Nyt. Hänen olisi totisesti rauhoituttava. Hän oli tietoisesti yrittänyt olla ajattelematta asiaa, mutta totuus oli, että hän oli vaarallisten rikollisten armoilla. Sasuke oli sanonut Itachia murhaajaksi, eikä Mitokilla ollut sinällään syytä epäillä pojan sanaa. Okei, tämä oli jossain määrin harhainen, mutta tuskinpa tämä kehitteli harhoja omasta veljestään.

Puistatus kulki tytön kehon läpi, kun hän pysähtyi ajattelemaan, kuinka pahassa tilanteessa oikeasti oli. Hänen takanaan oleilevat miehet voisivat helposti tappaa hänet koska tahansa. Ja kukaan ei välittäisi. Hän oli juuri polttanut sillat takanaan. Chiaki oli luultavasti raivoissaan hänelle, eikä kukaan muu Konohassa ollut edes kiinnostunut hänen kohtalostaan.

Tyttö puri huultaan ja pakottautui pitämään epätoivoisen nyyhkäyksen sisällään. Hänen täytyi olla vahva. Miksi ero Chiakista tuntui nyt jopa musertavammalta kuin eilen? Ja miksi häntä pelotti koko ajan vain enemmän? Mitoki tajusi olevansa aivan yksin… ja se oli täysin hänen omaa syytänsä.

Mitoki pyyhkäisi nopeasti silmäkulmaansa, ennen kuin kääntyi nuotioon päin. Hän etsi itselleen paikan mahdollisimman kaukana miehistä, mutta mahdollisimman läheltä lämmittävää tulta. Hän veti polvensa rintaansa vasten ja kietoi kädet ympärilleen. Silti ei tuntunut olevan tarpeeksi lämmin.

”Mielenkiintoinen käsitys sinulla järkevästä pukeutumisesta”, haimies tuhahti. ”Ei sillä, että vastustaisin.”

Mitoki ei vastannut. Hän pani merkille, että Itachi katsoi häntä hyvin pitkään. Mokomakin, ei olisi sentään tarvinnut tuijottaa. Kas, kun tämä ei nyt huomauttanut kuolemantaudeista tai muusta typerästä.

Harmaa hai-ihminen viritti jonkin kattilantapaisen nuotion ylle. Sinne kaadettiin vettä ja riisiä. Pelkkä näky sai Mitokin mahan mouruamaan. Oli ollut melkoista typeryyttä lähteä matkaan ilman kunnon eväitä. Toivottavasti miehet eivät keksisi huomauttaa siitäkin.

”Eikö hänestä pitäisi hankkiutua eroon?” Kisame tiedusteli hetken päästä Itachilta. Hai laittoi samaan aikaan kalaa paistumaan. Söikö tämä sukulaisiaan? Vai oliko Kisame edes oikeasti hai? Siltä tämä ainakin näytti. Tällähän oli kiduksetkin. Mikä friikki.
”En suosittelisi sitä vielä”, mustahiuksinen mies vastasi. Hai vilkaisi toveriaan kuin esittääkseen äänettömän kysymyksen. Mitoki pidätti hengitystään peläten, mitä tuleman piti. Miesten oli siis ollut tarkoitus tappaa hänet.
”Toinen tyttö puuttuu. Jos hän ei harhaile metsässä, hän on luultavasti edelleen Konohassa”, Itachi selitti. Mies vilkaisi Mitokiin päin, mutta tyttö käänsi nopeasti päänsä toiseen suuntaan. Hän ei kertoisi mitään. ”Hän on siis edelleen Konohassa”, mies kuitenkin totesi. ”Deidara-san ja Sasori-san eivät pääse sinne huomaamatta, eikä tyttöjen takia ole syytä aloittaa sotaa. Meidän on saatava punapää tulemaan itse pois sieltä. Johtaja sanoi nimenomaan, että tämä operaatio tulee hoitaa mahdollisimman pienellä hälyllä.”
”Siinä tapauksessa Deidaran laittaminen hommiin oli vika tikki”, Kisame tuhahti.
”Olen samaa mieltä, mutta hän on osasyyllinen siihen, että tähän tilanteeseen edes päädyttiin”, mustahiuksinen mies myönteli.

Miehet keskustelivat tilanteesta kuin Mitoki ei olisi edes ollut paikalla. Tyttö tuijotti ulos pimentyvään iltaan. Hänen ihonsa oli kananlihalla ja varpaat olivat jäykät märkien tennareiden sisällä. Hän pakottautui suoristamaan jalkansa toivoen tulen lämmön kuivattavan kenkiään edes hieman.

Akatsuki oli siis sitten ollut heidän perässään. Miehet olivat vain mokanneet aiemmin jotain, minkä takia Kakashi ja kumppanit olivat ehtineet pelastaa heidät. Mitoki oli itse kämmännyt häipymällä Konohasta. Jos sinne ei kerran päässyt huomaamatta, siellä hän olisi ollut turvassa.

No, ainakin Chiaki oli turvassa. Tosin, jos Mitoki aiottiin kerran pitää elossa, häntä varmasti käytettäisiin syöttinä tai jotain. Tyttö nielaisi. Hän ei ollut vaarantanut vain itseään, vaan myös parhaan ystävänsä. Tätä hän ei totisesti voisi antaa itselleen anteeksi. Chiakia oli varoitettava. Mutta miten? Kännykkäkin oli tuhoutunut. Tekstiviestiä olisi muussa tapauksessa edes voinut yrittää, mutta nyt sekään ei käynyt päinsä.

”Kuulitko? Saat elää vielä hetken”, Kisame huomautti tytölle. ”Mutta jos hairahdut hitusenkin, en epäröi käyttää samehadaa sinuun.”
”Sanoin jo, ettet viitsisi pelotella tyttöä, Kisame-san”, Itachi keskeytti hain uhon. ”En halua joutua kantamaan häntä koko matkaa.”
”Kantamaan?” hai kummasteli.
”Hän on niin heikko pelosta, ettei pysy edes omilla jaloillaan”, Itachi tuhahti.

Syvä puna karahti jälleen Mitokin kasvoille. Ihan kuin hän olisi voinut asialle mitään! Itachi itse oli uhkaillut häntä aseella. Vähemmästäkin säikähti. Piru vie, että miehen pitikin muistaa tuo tapaus.

Tyttö käänsi selkänsä miehille, vaikka siten häntä paleli vain enemmän. Miten hän oikein selviytyisi yöstä? Jos ei olisi satanut, olisi saattanut olla siedettävää. Kunnon koiranilma nyt olikin iskenyt. Jopa sää oli häntä vastaan.

Miten tästä sopasta oikein luimittiin ulos? Mitoki huokaisi itsekseen. Itku ei ollut kaukana. Hän ei itkenyt usein, hän oli kieltänyt itseltään moisen ylellisyyden todettuaan, ettei siitä ollut koskaan mitään hyötyä. Silti nyt kyyneleet pyrkivät ärsyttävinä silmiin. Hän oli ollut idiootti. Nyt hän pystyi sen myöntämään. Hänen olisi pitänyt vain antaa Sasuken riehua. Olisi poika jossain vaiheessa tajunnut totuuden.

Luultavasti poika julistaisi nyt kaikille olleensa oikeassa. Mitoki oli palannut Itachin luokse. Tosin ilman tietoja, koska kukaan ei ollut hänelle sellaisia antanut. No jaa, kaipa oli yksi ja sama, mitä Sasuke ajatteli. Mitoki ei ollut vakooja. Hän oli vain pulassa.

Hänellä oli vähän aikaa. Jotain oli tehtävä. Itachi oli aiemmin luvannut olla satuttamatta häntä. Olikohan lupaus yhä voimassa? Voisiko siihen vedota tiukan paikan tullen? Mitoki ei tiennyt eikä uskaltanut kysyä.

Joku tökkäsi tyttöä olkapäähän. Hän vilkaisi taaksensa. Itachi ojensi hänelle lautasta ja puikkoja. Tyttö kohotti kulmiaan, muttei tehnyt elettäkään tarttuakseen lautaseen. Hänen vatsansa ilmaisi tosin varsin äänekkäästi oman mielipiteensä tilanteesta.

”Syö”, mies kehotti. Miksi tämä töksäytteli käskyjä kuin olisi ollut jonkin sortin johtaja? Mitoki olisi toivonut osakseen ystävällisempää kohtelua. Mutta mitä nyt rikollisilta saattoi odottaa…

Itachi jäi odottamaan paikoilleen. Tyttö tunsi miehen katseen porautuvan omaansa. Hän räpäytti nopeasti silmiään, kääntyi ja otti lautasen. Seuraavaksi hän tarttui ojennettuihin syömäpuikkoihin. Taivas, että hänellä oli nälkä.

”Nälässäkö ne ovat tyttöä pitäneet?” Kisamen oli pakko kommentoida. Mitoki mulkaisi haikalaa, mutta hiljensi tahtia. Hän ei voinut kasvavalle ahdistukselle mitään. Koko kesälomareissu oli osoittautunut isoksi virheeksi.

Seuraava -->