Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.
A/N: Minun ei ollut itse asiassa tarkoitus julkaista tätä tänään. Pikemminkin suunnittelin venyttäväni julkaisua jonnekin tuonne viikolle. Eli jos joku tätä jatkoa nyt kovasti kaipasi, kannattaa kiitokset esittää minun sijastani Tatille, jolle nyt sitten taidan tämän luvun omistaa. Pidähän hauskaa riparilla ^^

<-- Edellinen

Älä kysy hintaa

Luku 10

Sää oli kerta kaikkiaan surkea. Taivas oli tumma pilvistä ja vettä sataa tihutti. Normaalisti Chiaki ei olisi suostunut lähtemään ulos tällaisella kelillä, mutta tilanne oli poikkeuksellinen. Hän seisoi Konohan portilla yhdessä Kakashin, Sasuken, Naruton ja Sakuran kanssa. Maassa oli yhä jälki siinä, mihin Sasuke sanoi heittäneensä kunain.

Yhden ainoan kunain! Chiaki ei voinut mitään sille, että suuttumus pyrki hänen mieleensä yhä uudestaan. Hän ymmärsi nyt enemmän Mitokia ja vähemmän Sasukea. Poika oli kehdannut väittää, että Mitoki oli Akatsukin vakooja. Punapää oli kumonnut saman tien väitteet naurettavina. Hän sentään tunsi Mitokin ja tiesi tasan tarkkaan, ettei tällä ollut mitään yhteyksiä Akatsukiin. Sasuke ei ollut oikein niellyt hänen väitteitään, mutta muut olivat uskoneet hänen sanojaan.

”Sairaalassa hän toisteli erään Akatsukin jäsenen nimeä”, Sasuke puuskahti. Poika oli niin kiukkuinen, että Chiaki tunsi sen selvästi. Tytön oma kiukkukin alkoi nousta. Hän oli kuvitellut, että Jiraiyan tekemä sinetti kestäisi kauemmin, mutta nyt hän pystyi suorastaan näkemään, kuinka se rakoili. Paitsi, ettei hän tietenkään nähnyt sitä, koska se oli piirretty hänen otsaansa.

”Ei ole mahdollista!” Chiaki kivahti ja puristi kädessään olevaa lasia todella tiukasti. Hän yritti keskittyä lasin viileään pintaan. Juuri nyt Sasuke oli idiootti, mutta se ei antanut hänelle oikeutta satuttaa poikaa edes tahattomasti.

”Mahdollista tai ei, juuri niin hän teki”, korppihiuksinen poika väitti.
”Sitten hän vain houraili”, punapää kuittasi. ”Mitolla ei ole mitään tekemistä Akatsukin kanssa. Hän on yhtä tavallinen kuin minäkin.”
”Ja juuri kävi ilmi, ettet sinä ole ollenkaan tavallinen”, Sasuke tuhahti.

Chiaki hiljeni hetkeksi. Poika oli erittäin oikeassa. Hän oli koko ikänsä luullut olevansa tavallinen. Hyljeksitty, mutta erittäin tavallinen. Tosin nyt kun hän tarkemmin ajatteli, hänen olisi pitänyt osata epäillä jotain. Hänellä oli muistikatkoja ajalta ennen Mitokin kohtaamista. Samanlaisia muistikatkoja kuin tältä aamulta.

Tyttö jäi tuijottamaan pöydänpintaa. Kyyneleet sumensivat näköalan hyvin nopeasti. Mitoki oli sattumalta saapunut pelastamaan hänen elämänsä, ja nyt hän oli tyrkkinyt tytön pois silkkaa tyhmyyttään. Sasuke oli ehkä päästänyt tämän menemään, mutta jos Chiaki olisi ottanut vakavasti Mitokin hämmennyksen, kiukkuisuuden ja koti-ikävän, tilanne olisi saattanut olla toinen. Hänen olisi pitänyt huomioida ystävänsä paremmin, eikä hylätä tätä henkisesti vain siksi, että hän oli saanut myös muita ystäviä.

Oli vain ollut niin helpottavaa, kun kukaan ei ollut katsonut kieroon, puhunut selän takana tai kuiskaillut ilkeitä sanoja hänen kävellessään ohitse. Täällä kukaan ei ollut juorunnut hänestä. Chiaki oli päässyt tavallaan aloittamaan alusta. Ihmisten ystävällisyys oli tuntunut niin hyvältä, että hän oli unohtanut, miltä tuntui olla syrjitty. Tai ei ollut varsinaisesti unohtanut. Hän ei vain ollut tajunnut, että Mitokista oli luultavasti tuntunut juuri siltä.

Ja se oli totisesti osittain Sasuken vika. Miten typerää oli väittää tuollaisia valheita Mitokista! Se tyttö ei olisi ikinä asettunut pahan puolelle. Sitä paitsi, Mitoki oli pelännyt Akatsukeja yhtä paljon kuin Chiaki, sen punapää pystyi muistamaan aivan selvästi. Tämä ei voinut olla vakooja. Punapää ei kyennyt ymmärtämään, miksi Sasuke väitti sellaista.

Mitokin pahan olon oli täytynyt johtua siitä, että Sasuke oli väittänyt tuollaista. Lisäksi siitä, että Chiaki oli viettänyt niin paljon aikaa Kakashi-sanin kanssa. Mitoki oli jäänyt yksin. Mikään ei ollut oikeuttanut toisen yksin jättämistä, mutta silti Chiaki oli jopa alkanut vältellä Mitokin seuraa. Häntä oli häirinnyt toisen negatiiviset tunteet, koska hän oli ollut itse niin onnellinen.

Chiakilla oli miljoona puolustuslausetta itseään varten. Silti hän oli samaan aikaan itse itsensä ankarin tuomari. Hänen syynsä olivat inhimillisiä, mutta hän ei silti voinut enää hyväksyä niitä, sillä hänen tekonsa saattaisivat aivan hyvin johtaa Mitokin kuolemaan. Se oli kauheaa ja väärin. Hän ei halunnut elää ilman ystäväänsä. Ja varmasti Mitokikin kaipasi häntä. He olivat taisteluparit, parhaat ystävykset. Olivat olleet jo vuosia. He tarvitsisivat toisiaan.

”En tarkoittanut loukata sinua, Chiaki-san”, Sasuke huomautti. Tyttö ei nostanut katsettaan. ”Älä nyt hermostu. Mitoki-san oikeasti hoki erään Akatsukin jäsenen nimeä unissaan. Sen täytyy merkitä jotain, mutta ehkä minä tulkitsin sen väärin.”

’Älä nyt hermostu.’ Loistavaa, poika pelkäsi selvästi, että Chiaki iskisi uudestaan tämän kimppuun. Sitä punapää ei kuitenkaan antaisi tapahtua. Hänen maailmansa ei saisi enää koskaan muuttua punaiseksi. Kuinka monia hän olikaan satuttanut aiemmin? Ei ollut mikään ihme, että hänen seuraansa oli karteltu. Hän ei halunnut menettää myös uusia ystäviään omituisten kykyjensä takia. Siksi hänen oli taisteltava niitä vastaan.

”Kenestä hän puhui, Sasuke?” Naruto uteli.

Syntyi synkeä hiljaisuus. Kirjaimellisesti synkeä, sillä Chiaki pystyi aistimaan sen. Sasuken viha meinasi taas päästä valloilleen, mutta poika pyrki selvästi hillitsemään itsensä. Salaamaan tunteensa samalla tavalla kuin Mitoki aiemmin.

”Eikös… Tuota, Mitoki-san joutunut hänen kaappaamakseen. Ehkä hän teki jotain Mitoki-sanille”, Sakura ehdotti. Tytön käsi laskeutui Chiakin olkapäälle. Punapää ei ymmärtänyt ollenkaan, mistä nyt puhuttiin. Tai pikemminkin kenestä. Miksi tyypin nimi jätettiin mainitsematta? Miksi yhtäkkiä kaikki leikkivät salaperäisiä?

”En edes hämmästyisi”, Sasuke jupisi.
”Onko Mito-chan illuusiossa?” Naruto kauhisteli. Chiaki niiskaisi nenäänsä. Kuulosti aina vain pahemmalta. Illuusiot olivat vaarallisia, vaikkei hän täysin ymmärtänyt niiden toimintaperiaatetta. Ne kuitenkin saattoivat jopa vahingoittaa mieltä pitkäkestoisina. Jos Mitoki oli ollut viikkoja illuusion vankina…
”Ei mikään illuusio kestä näin kauan”, Sakura tuhahti. ”Sitä paitsi, Mitoki-san satutti itseään riehuessaan köyden kanssa. Illuusio olisi purkautunut viimeistään siinä vaiheessa. Minä tarkoitin vain… Siis emmehän me tiedä, millaisia kykyjä Itachilla on. Ehkä hän manipuloi Mitoki-sanin mieltä.”

Nyt Chiaki muisti, että tämä Itachi oli mainittu ensimmäisen kerran, kun ninjat olivat saapuneet pelastamaan heidät. Punapää oli kertonut punasilmäisestä miehestä, ja Sasuke oli hermostunut. Kyse oli samasta kaverista, joka oli käynyt käsiksi Mitokiin. Ehkä tämä oli sitten tehnyt jotain muutakin. Ninjoillahan oli myös muita kuin fyysisiä kykyjä.

”No, se tekee Mitoki-sanista entistä paremman vakoojan, jos… yhteys hänen mieleensä”, korppihiuksinen poika puuttui puheeseen. Tämä mutisi Itachin nimen niin hiljaa, ettei sitä voinut kuulla, mutta Chiaki saattoi kyllä kuvitella nimen mutinan tilalle.
”Ei!” Chiaki huudahti itkuisesti. ”Se tekee hänestä uhrin!”

”Sasuke, ennen kuin olet oppinut suojautumaan Chiaki-sanilta, en suosittelisi ärsyttämään häntä”, Kakashin ääni huomautti keittiön ovelta.

Chiaki tuijotti maassa olevaa pientä reikää. Ainakin Mitoki oli ottanut aseen mukaansa. Valitettavasti tyttö tuskin osasi käyttää sitä. Heittää ei ainakaan. Punapää oli kerran seurannut sivusta Mitokia liikuntatunnilla. Siellä tämä ei ollut todellakaan loistanut. Pallon heittäminen oli ilmeisesti hepreaa vanhemmalle tytölle, kuten kaikki muutkin taidot, joita joukkuepeleissä tarvittiin.

Tyttö tökkäisi reikää kengänkärjellä. Kakashi oli puhumassa portinvartijoiden kanssa. Mies ei näyttänyt häiriintyvän sateesta yhtään, mutta Chiaki ei voinut olla ajattelematta, että Mitoki kulki jossain läpimärkänä ja viluissaan. Punapää tunsi olonsa epämukavaksi, vaikka oli ehtinyt olla pihalla vasta tovin verran, joten Mitokin olon täytyi olla vielä kurjempi. Tämä oli sentään viettänyt yönsäkin ulkona.

”Chiaki-san, olen pahoillani”, Sasuke sanoi. ”Minulla ei ollut aavistustakaan…”
”Niin, sinulla ei tosiaan ollut”, Chiaki tuhahti. ”Mito on mukavin ihminen, jonka tiedän, ja sinä vain syyttelet häntä.”
”Sinä et ymmärrä…” poika mutisi.
”No, en tasan ymmärrä, kun sinä et kerro!” punapää huusi. Seuraavassa hetkessä Kakashi oli hänen vierellään ja piti häntä tiukasti olkapäästä kiinni.
”Hengitäpä syvään. Emme halua onnettomuuksia”, mies huomautti.

Chiaki sulki silmänsä ja keskittyi hengitykseensä. Niin Jiraiya oli käskenyt hänen tehdä toistaiseksi. Vanhus oli lähtenyt lähettämään sanaa Akatsukin perään laitetuille tiimeille ja etsimään tietoa empaattien koulutuksesta. Tiedon löytymiseen asti Kakashi kuulemma oli vastuussa siitä, ettei punapää aiheuttaisi vahinkoa.

Helpommin varmasti sanottu kuin tehty. Chiaki tunsi olevansa räjähdysalttiina koko ajan.

”Ehkä meidän pitäisi kertoa tilanne kokonaisuudessaan Chiaki-sanille samalla, kun jäljitämme Mitoki-sania”, harmaahiuksinen mies ehdotti. ”Jäljittämisessä menee joka tapauksessa aikaa.”

Naruto ja Sakura nyökkäsivät, mutta Sasuke näytti vastahakoiselta. Chiaki ei ymmärtänyt, mistä se johtui. Poika taisi olla hieman hankala tapaus. Tämä oli alkuun vaikuttanut ystävälliseltä – ja vaikutti välillä vieläkin – mutta Mitoki oli saattanut olla oikeassa tämän suhteen.

Kun Chiaki avasi silmänsä, Kakashi päästi irti tytön olkapäästä. Punapää jäi seuraamaan, kun mies teki pienen haavan sormeensa. Tyttö huomasi tunnistavansa tekniikan lukemansa perusteella. Kaikesta surusta ja huolesta huolimatta, jännitys tulvahti hänen mieleensä.

Kuului posahdus ja paikalle ilmestyi koira. Hyvin pieni koira, kaiketi mopsi. Chiaki ei tuntenut koirarotuja erityisen hyvin. Omituisinta koirassa oli se, että se oli puettu. Sillä oli jopa Konohan otsasuoja. Olisi voinut luulla, ettei yksikään koira olisi viihtynyt vaatteet päällä. Chiaki oli aina tuntenut sääliä vaaleanpunaisiin röyhelöihin puettuja villakoiria kohtaan. Jostain syystä tätä koiraa oli kuitenkin vaikea sääliä. Se näytti kovapäiseltä.

”Mikä on tehtävä?” koira tiedusteli saman tien.

Hetkinen! Stop-nappulaa tähän väliin! Koirat eivät tiedustele mitään. Ne eivät osaa puhua! Koirat ovat eläimiä, mikä tarkoittaa, että ne ovat älyllisesti alhaisemmalla tasolla kuin ihmiset. Niillä ei ole samanlaista kieltä kuin ihmisillä. Yksinkertaista ja järkevää.

Mutta tämä koira puhui. Chiaki tuijotti eläintä silmät selällään. Hän ei totisesti uskonut kuulemaansa. Ja siitä huolimatta tyttö oli varma, että oli kuullut koiran puhuvan. Kukaan muu ei kuitenkaan näyttänyt hämmästyneeltä. Punapää nipisti itseään siltä varalta, että kyse oli illuusiosta, mutta tilanne ei muuttunut. Sen sijaan Kakashi ryhtyi selvittämään koiralle, mistä oli kyse, ja Naruto ojensi tälle Mitokin tyynyliinan haisteltavaksi.

Seuraavassa hetkessä koira oli jo tutkimassa maata. Se lähti etenemään ulos portista ja tietä pitkin. Oli hyvä, jos Mitoki oli kulkenut tiellä. Silloin tämä ei ehkä ollut eksynyt. Toisaalta se tarkoitti samalla, että tämä oli saattanut ehti melkoisen pitkälle.

”Tuota… puhuiko tuo koira äsken?” tytön oli pakko kysyä.
”Minulla on nimikin”, koira tuhahti. Chiakilta pääsi vaimea huudahdus. Nyt koira oli jo vastannut hänelle! ”Pakkun. Hauska tavata, Chiaki-san. Olen kuullut sinusta Kakashilta.”

Punapää ei saanut sanaa suustaan. Hän vain tuijotti edellä kulkevaa koiraa. Se tosiaan puhui.

”On kohteliasta vastata, Chiaki-san”, koira, Pakkun, huomautti.
”Ha-hauska tutustua, Pakkun-sama”, tyttö mutisi. Tuntui äärimmäisen typerältä puhua koiralle.
”Pakkun on erityinen”, Kakashi kertoi. ”Se on hyvin viisas ja paras jäljittäjä kaikista koiristani. Jos joku löytää Mitoki-sanin, niin Pakkun.”
”Onko sinulla enemmänkin koiria?” Chiaki hämmästeli. Kakashin asunnossa ei ollut näkynyt merkkiäkään lemmikkieläimistä.
”Kahdeksan yhteensä”, harmaahiuksinen mies vastasi. ”Tosin ei voi sanoa, että varsinaisesti omistaisin ne. Ninjakoirat ovat hyvin itsenäisiä otuksia.”

Siltä totisesti näytti. Chiaki ei voinut kuin tuijottaa edellään kulkevaa koiraa. Se oli omituinen ilmestys. Silti tyttö oli iloinen sen ilmestymisestä paikalle. Jos Pakkun kerran oli loistava jäljittäjä, Mitoki löytyisi varmasti.

”Mutta niin, meillä on paljon puhuttavaa”, Kakashi huomautti. ”Kerroin aiemmin karanneesta ninjasta, joka surmasi koko klaaninsa yhtä poikaa lukuun ottamatta…”

Chiaki nyökkäsi. Hän yritti keskittyä, vaikka mielessä tuntui pyörivän yhtä aikaa satoja asioita. Tämä saattoi olla hyvin tärkeää.

”Se ninja oli Uchiha Itachi, Sasuken veli.”

Tytön sydän jysähti. Se tuntui pakahduttavan koko rinnan. Chiakin oli pakko pysähtyä. Hän jäi painamaan oikeaa kättään rinnalle. Sydän jyskytti niin kovaa vauhtia, että se sattui. Vesi nousi tytön silmiin. Ei voinut olla totta!

Henki ei meinannut kulkea. Chiaki puristi paitaansa lähes hysteerisesti, kun totuus upposi hänen tajuntaansa. Tämä oli paljon pahempaa kuin hän oli kuvitellut. Hän ei ollut tyhmä. Hän oli kyllä tajunnut Sasuken veljen olevan kovan luokan rikollinen. Silti hän ei ollut kuvitellut mitään massamurhaa. Pikemminkin hän oli olettanut, että Akatsuki teki suurryöstöjä tai jotain vastaavaa. Eikös järjestäytynyt rikollisuus ollut aina jotain sellaista? Veronkiertoa, salakuljetusta… toki tappamistakin, mutta ei nyt sentään tuossa määrin!

Mitoki oli jossain yksin. Ja tuollainen hullu oli tytön perässä. Kaikkien jumalten nimeen, se tyttö oli oikeasti tuomittu kuolemaan!

”Hengitä!” Kakashin ääni kuului jostain hyvin kauaa. Hämärästi Chiaki tajusi miehen puristavan hänen olkapäitään. ”Vedä ilmaa keuhkoihin. Hitaasti. Hyvä, hyvä. Ja nyt puhalla se ulos.”

Kesti kauan, ennen kuin Chiaki kykeni rauhoittumaan. Lisäksi hän pelkäsi koko ajan, että kävisi vahingossa jonkun kimppuun. Stressi kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi. Hänen olisi pian tehtävä itselleen jotain. Hänen olisi opittava hallitsemaan kykyjään. Muuten hänestä ei olisi yhtään mitään hyötyä kenellekään. Hän olisi vain taakka… ja sitä hän ei halunnut missään nimessä olla.

”Kestätkö sinä? Olisiko meidän parempi palata kylään?” Kakashi tiedusteli tytöltä.
”Kestän”, punapää vastasi. Jopa hänen omiin korviinsa hänen äänensä kuulosti heikolta.
”Oletko varma?”

Tyttö nyökytteli kiivaasti. Hän kestäisi kyllä, hänen oli kerta kaikkiaan vain pakko kestää. Hän ei antanut itselleen vaihtoehtoja.

”No niin, kuuntele nyt tarkasti. Itachi ei ole mikään aloittelija. Hän olisi voinut tappaa teidät silloin ja siinä hetkessä, kun törmäsitte häneen”, harmaahiuksinen mies selitti. Tämä tarttui Chiakia leuasta ja pakotti tytön katsomaan itseään. ”Myös muut Akatsukin jäsenet olisivat voineet tehdä niin. En tiedä, miksi he toimivat toisin, mutta siihen on taatusti jokin syy. On siis täysin mahdollista, etteivät he tapa Mitoki-sania, vaikka sattuisivat törmäämään tähän.”
”Et voi tietää sitä…” Chiaki synkisteli.
”En voi, mutta johonkin on uskottava. Jos haluat auttaa ystävääsi, sinun on ensin autettava itseäsi. Ymmärrätkö?” mies sanoi.

Jälleen Chiaki nyökkäsi. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Kakashi oli turhankin oikeassa. Tällaisena hermoheikkona otuksena hänestä ei ollut apua kenellekään. Jos hän vain pystyisi hillitsemään itsensä, kaikki olisi jo vähän paremmin. Miksi se vain oli niin turkasen vaikeaa?

Matka jatkui. Samalla Kakashi kertoi tytölle ninjojen historiaa. Oli selvää, että mies yritti saada Chiakin ajattelemaan jotain muuta kuin kadonnutta tyttöä. Punapää arvosti tavallaan toisen elettä, mutta hänen oli hyvin vaikea keskittyä tämän sanoihin. Kyllä häntä kiinnosti, mutta nyt oli tärkeämpiäkin asioita.

Toisaalta tyttö tajusi, että näin olisi saattanut käydä muussakin yhteydessä. Hänen oli myönnettävä, että he olivat Mitokin kanssa hyvin erilaisia. Pitivät eri asioista, olivat hyviä siinä, missä toinen oli suorastaan surkea ja niin poispäin. He olivat päätyneet yhteen jotenkin kummallisesti, kasvaneet ystäviksi, mutta he olisivat saattaneet myös ajan saatossa kasvaa erilleen. Sitä ei voinut tietää.

Mutta vaikka Mitoki ei olisi enää halunnut olla hänen ystävänsä, Chiaki ei voinut missään nimessä jättää tyttöä pulaan. Tämä oli ansainnut parempaa. Mitoki oli ollut hänen tukenaan, nyt oli hänen vuoronsa auttaa. Hän ei ollut kyllä odottanut mitään näin radikaalia, mutta oli tilanne mikä hyvänsä, hän tekisi parhaansa.

”Hajujälki johtaa tähän pusikkoon”, Pakkun ilmoitti, kun joukko oli kuljeskellut metsässä hyvän tovin. Chiaki ei ollut pitänyt siitä, että he olivat kääntyneet pois tieltä. Sellainen ei luvannut todellakaan hyvää. Ei Mitokin suunnistustaidoilla.

Koira katosi lehtien sekaan ja palasi pian mukanaan Mitokin paita. Se tuhoutunut. Se tytön rakkain paita. Se, jota tämä oli pitänyt päällään jatkuvasti. Chiaki tuijotti näkyä kykenemättä ymmärtämään.

”Näyttää siltä, että Mitoki-san osasi odottaa, että häntä seurattaisiin”, Sasuke huomautti. ”Vaikka tuo on kyllä varsin huono hämäys. Todistaa vain sen, ettei hänestä ole harhauttamaan jäljittäjiä.”

Yhtäkkiä Chiakin niskaan ryöpsähti vettä. Sade yltyi vain pahemmaksi. Se tunkeutui puiden lehvien lävitse ja iski vasten ihoa kuin lauma pieniä tikareita. Sää näytti olevan pahemman kerran heitä vastaan.

Pakkun laski puseron maahan, mistä punapää poimi sen itselleen. Hän painoi sen rintaansa vasten. Toistaiseksi viimeinen muisto Mitokista.

”Hän on mennyt jokeen”, koira ilmoitti. ”Fiksu tyttö. Hajua on vaikeampi seurata vedessä.”

Näköjään Mitoki oli jotain sentään oppinut kirjoistaan. Miksi tämän oli pitänyt muistaa jotain tuollaista? Taito saattoi jossain yhteydessä olla toki hyödyllinen, mutta nyt tytön jäljittäminen oli ensiarvoisen tärkeää.

”Pystytkö löytämään hänet silti?” punapää kysyi koiralta. Hänestä tuntui edelleen tyhmältä esittää sille kysymyksiä, mutta hän yritti ajatella, ettei Pakkun ollut tavallinen mopsi… niin kuin se ei ollutkaan.

Sade vain yltyi. Tytön hiukset valuivat pitkin päätä ja pyrkivät silmille. Vaatteet kastuivat hetkessä.

”Pystyn, mutta se vie aikaa”, Pakkun ilmoitti. ”Teidän on parasta palata. Täällä on melkoinen koiranilman, vaikka itse sanonkin.”
”Ei, minä haluan…” Chiaki aloitti.
”Meidän on paras palata”, Kakashi keskeytti hänet. ”Vedessä jäljittäminen ei ole helppoa. Siihen menee aikaa. Turha meidän on kastella itseämme.”
”Lähetän sanan, jos jotain selviää”, Pakkun tokaisi.
”Miten koira muka lähettää sanan?” Chiaki huoahti epätoivoisesti. Miksi kaikki oli muille itsestään selvää? Eivätkö nämä tajunneet, miten tärkeää Mitokin löytäminen oli?
”Minulla on keinoni”, mopsi hymähti ja hyppäsi jokeen.

~o~

Mitoki hytisi kylmästä, vaikka kytevästä nuotiosta levisi yhä jonkin verran lämpöä. Yö oli pimennyt eikä ollut yhtään sen miellyttävämpi kuin edellinen. Jos mahdollista, tämä yö oli itse asiassa vielä kurjempi.

Kisame nukkui luolan perällä. Itachi oli ottanut ensimmäisen vahtivuoron ja tuijotteli luolan suulla metsään. Mies oli ollut hiljaa koko ajan. Aiemmin illalla tämä oli keskustellut haikalan kanssa yhdestä sun toisesta asiasta, mutta Mitokin suhteen tämä ei ollut juuri osoittanut kiinnostusta. Oli selvää, että tyttö oli miehelle vain keskeneräinen tehtävä.

Olisiko hän sitten halunnut olla jotain muuta? Tietenkään ei. Oli typerää edes pohtia sellaista. Paras vaihtoehto olisi ollut, että mies olisi unohtanut hänet kokonaan. Toisaalta siinä tapauksessa hän olisi saattanut tappaa itsensä metsään. Tilanne oli vaikuttanut toivottomalta.

Mikä sitten lopulta oli hyvä ja mikä huono? Vangiksi joutuminen oli saattanut pidentää hänen elinaikaansa, mutta kuolemaan hänet oli joka tapauksessa tuomittu. Akatsuki halusi hänestä eroon.

”Mikä sinun nimesi on?” Itachi kysyi yllättäen. Tuntui oudolta ajatella miehen nimeä. Tämä oli ollut niin pitkään Mitokille vain punasilmäinen mies. Mutta kannattiko kysymykseen vastata? Kannattiko olla vastaamatta?

”Mitä sinä sillä tiedolla teet?” Mitoki esitti vastakysymyksen. ”Et ole edes kertonut omaasi.” Tytön äänikin tärisi. Hän oli aivan kohmeessa. Hampaat tahtoivat lyödä yhteen, ja maakin oli kylmää. Että osasi olla kurjaa!

”Puhuttelisin sinua”, mies hymähti. ”Uchiha Itachi, hauska tutustua.”

Mitoki tuijotti hetken miehen selkää. Kyllä hän oli jo tämän nimen tiennyt, mutta hän ei ollut hetkeään uskonut, että tämä todella vaivautuisi esittelemään itsensä.

”Murasaki Mitoki”, tyttö sanoi. Kaipa oli yhdentekevää, tiesikö mies hänen nimensä vai ei. Nimi ei muuttanut mitään. Ei parantanut eikä huonontanut Mitokin asemaa. ”Ei niin hauska tutustua.”
”En ole tehnyt sinulle käsittääkseni mitään pahaa”, mies huomautti.
”Olen vankina. Siinä on riittävästi”, Mitoki vastasi. Hän ei jaksanut olla edes vihainen. Kaikki energia meni siihen, että hän yritti pitää itsensä lämpimänä.
”Se on valitettavasti täysin omaa syytäsi”, kuului omahyväinen vastaus. Tyttö puristi kätensä nyrkkiin. Okei, mies selvästi yritti saada hänet kiukustumaan.
”Ei ole minun vikani, että hyökkäsit kimppuuni!” Mitoki sihahti. Huutaa hän ei uskaltanut. Ei voinut tietää, miten pahalla tuulella Kisame olisi, jos sattuisi heräämään kesken unien.
”Tarkalleen ottaen en hyökännyt kimppuusi, vaan nappasin sinut kiinni, mikä johtui siitä, että ilmestyit paikalle juuri silloin, kun eräiden toisten olisi pitänyt. En tiedä, mikä oli motiivisi tai teidän motiivinne, mutta johtaja ei totisesti ilahtunut uutisista”, mies kertoi.
”Ei minulla ollut motiivia. Olimme eksyksissä”, tyttö tokaisi. Oli huolestuttavaa, että Itachi puhui noinkin avoimesti. Se viittaisi siihen, että mies ei uskonut Mitokin koskaan pääsevän lavertelemaan kenellekään. Niin juttu ainakin meni leffoissa ja kirjoissa. Pahikset puhuivat vain ollessaan omasta mielestään varmoja tilanteesta. Tietysti sen jälkeen sankari ilmestyi pelastamaan uhrin ja kaikki oli lopulta hyvin. Ongelmahan nyt vain oli, ettei Mitokilla ollut omaa sankaria. Kukaan ei tulisi pelastamaan häntä, joten Itachi oli oikeasti vahvoilla.

Itachi ei kommentoinut. Täytyi myöntää, että siinä kohtaa mies veti pisteet kotiin. Sasuke olisi luultavasti väittänyt Mitokille vastaan ja esittänyt liudan syytöksiä. Tosin istumapaikaltaan tyttö ei nähnyt Itachin ilmettä, sillä mies oli edelleen selin häneen ja tuijotteli metsään.

”Se selittäisi kieltämättä huonosti valitun vaatevarastosi”, mies tuumasi pitkän ajan kuluttua.
”Onko näissä muka jotain vikaa?” Mitoki tuhahti. Hän puri huultaan heti perään. Ei ollut aivan viisasta ärsyttää rikollista. Mistä sitä tiesi, mitä kaikkea Itachi oli tehnyt ja kenelle.
”Tiedät itsekin”, kuului miltei huvittunut vastaus. ”Siellä matkapakkauksessa pitäisi olla ylimääräinen pitkähihainen paita. Voit lainata sitä, Mitoki-chan.”

Tyttö tuijotti miehen selkää uskomatta korviaan. Lopulta hän kuitenkin hiipi pakkauksen luokse ja ryhtyi penkomaan sitä. Hänellä oli niin kylmä, että nyt ei auttanut valittaa. Itachi saattoi olla vaarallinen, mutta tämän tarjous oli liian houkutteleva.

Paita löytyi onneksi helposti. Mitoki veti sen yllensä. Häiritsevä sitruksen tuoksu leijui kankaasta hänen sieraimiinsa. Joko Itachi käytti sitrukselta tuoksuvaa huuhteluainetta tai tuoksui sille itse eikä ollut pessyt paitaa hetkeen. Kummasta oli kyse – no, sitä Mitoki ei oikeastaan edes halunnut tietää.

”Kiitos”, tyttö mutisi hyvin hiljaa.
”Helpottiko yhtään?” Itachi tiedusteli.
”No, vähän. Jalat ovat jäässä.”

Oli ihmeellistä, miten keskustelu kuulosti niin luontevalta ja tavalliselta. Aivan kuin he olisivat olleet tuttavia eivätkä vihollisia. Se oli myös surullista. Tapojensa vastaisesti Mitoki kuitenkin piti Itachia kohteliaana ja älykkäänä. Ja se oli oikeasti paljon sanottu häneltä, sillä hän päätyi vain vihaamaan useimpia miehiä. Jopa niitä, joiden kanssa oli joskus ollut kaveri. Miehet olivat niin vaikeita. Ja useimmat kaiken lisäksi hyväksikäyttäviä paskoja.

”Sinun olisi tosiaan pitänyt varata mukaan järkevämpiä vaatteita”, mies huomautti.
”No, en suunnitellut metsäretkeä”, Mitoki avautui. ”Nämä vaatteet olivat Chiakin synttärijuhlia varten. Ne olisivat olleet parin viikon päästä.”

Ääh, hänet oli näköjään aivan liian helppo saada puhumaan. Sitä se teetti, että joutui hyljeksityksi viikkotolkulla. Nyt kun joku käyttäytyi edes suurin piirtein inhimillisesti häntä kohtaan, hän oli heti sulaa vahaa.

Ei, se oli ehdottomasti väärä ilmaus. Mutta tuntui hyvältä kuulla välillä kohteliasta puhetta. Ei sillä, Kakashi oli kyllä ollut Mitokia kohtaan ihan mukava, suositellut jopa lukemista, mutta sekin mies oli todellisuudessa nähnyt vain Chiakin. Luultavasti tämä oli ollut Mitokille ystävällinen tehdäkseen vaikutuksen punapäähän. Sellainen oli täysin miesten tapaista.

”Olisivat olleet?” Itachi toisti.
”Ovat edelleen, mutta niitä vietetään ilman minua”, Mitoki puuskahti. ”Miksi sinua kiinnostaa?”
”Koska Akatsukin tehtävä on hankkiutua eroon teistä molemmista, mutta se ei onnistu, ennen kuin ystäväsi on saatu pois Konohasta”, mies kertoi suoraan. Okei, tämä totisesti uskoi olevansa vahvoilla.
”Mikset vain tappanut minua?” Mitoki kysyi. Sanat tulivat ulos, ennen kuin hän ehti ajatella. Hän ei ollut ollenkaan varma, halusiko kuulla vastausta.
”Kun toverimme epäonnistuvat tehtävässään, saatat osoittautua hyödyllisemmäksi elävänä kuin kuolleena.”
”Eli sinua ei kiinnosta pätkääkään, mitä minulle tapahtuu, kunhan olen elossa riittävän pitkään?”
”Olet oikeassa.”

Mitoki tuhahti ja käänsi miehelle selkänsä. Hänen teki mieli raastaa tämän paita päältään, mutta hän muisti turhan hyvin, miten kylmä oli ollut ilman sitä. Itachi oli samanlainen kuin kaikki muutkin miehet. Itsekäs, omahyväinen, ällöttävä paska! Mies oli vain esittänyt ystävällistä saadakseen Mitokin kertomaan tietonsa. Ja hän oli astunut suoraan ansaan. Jälleen kerran.

Niin, hän oli ennenkin antanut miesten huijata itseään. Ei tietenkään tarkoituksella. Siten oli vain käynyt. Hän oli hyväuskoinen hölmö. Hän oli tosin uskonut parantaneensa tapansa. No, ainakaan hän ei ollut tällä kertaa ihastunut. Vaikka se oli kyllä aika laiha lohtu. Ihastuminen olisi ollut turvallisempi vaihtoehto kuin kuolemanvaaraan hankkiutuminen.

Kunpa Chiaki olisi ollut oikeassa ehdotuksineen. Jos Mitoki olisi ollut ihastunut Sasukeen, hänellä olisi ollut syy pysyä kylässä kaikesta huolimatta. Hän olisi ollut siellä turvassa, vaikka olisi ollut lääpällään idioottiin.

Tytöltä karkasi syvä huokaus. Tilanne oli yksinkertaisesti mahdoton. Hänelle ei annettu mahdollisuutta karata. Itachi valvoi nyt, ja kun tämä kävisi nukkumaan, Kisame heräisi taatusti vahtiin. Mitä ihmettä Mitoki sitten tekisi? Hän ei missään nimessä halunnut jäädä kahden hain kanssa.

”Sinun pitäisi oikeastaan nukkua”, Itachi sanoi, kun oli jälleen ollut pitkään hiljaista. Mitokilla ei ollut mitään käsitystä kellonajasta. Hän ei ollut käyttänyt rannekelloa vuosiin eikä hänellä ollut enää kännykkäänsä. Oli huomattavan häiritsevää, ettei pystynyt saamaan tietoonsa tarkkaa kellonaikaa.
”Ehkä minua ei väsytä”, tyttö uhmasi. Hän oli päättänyt vihata Itachia yhtä paljon kuin jokaista entistä poikaystäväänsä. Mies oli juuri käyttänyt häntä hyväkseen. Hieman eri tavalla tosin, mutta olipahan kuitenkin.
”Huomenna on edessä pitkä matka, eikä minulla ole oikeasti aikomustakaan kantaa sinua koko ajan. Tosin kaipa voidaan sopia, että Kisame raahaa sinut perässään, kun et enää jaksa kävellä.”
”Mikä saa sinut kuvittelemaan, etten jaksaisi kävellä?” Mitoki ärähti.
”Et ole urheilullista tyyppiä, olet palelluttanut itsesi nukkumalla sateessa, syönyt liian vähän lähiaikoina ja aiot vielä valvoa yön. Siinä on ihan tarpeeksi syitä siihen, ettei kuntosi voi olla huomenna paras mahdollinen”, Itachi summasi… valitettavan osuvasti. Mitoki tiesi jokaisen sanan olevan totta. Hänen lihaksiaan särki. Ne huusivat levon puolesta, mutta kuka nyt uskaltautuisi nukkumaan vihollisten parissa?

Mitoki painoi pään käsiinsä. Poskien iho kuumotti lievästi. Ei hänellä kuumetta ollut, mutta lämpöä ehkä vähän. Tämä ei ollut hyvä juttu. Hän oli toivottoman väsynyt, mutta nukkuminen tuntui pelottavalta.

Tyttö kuuli Itachin astelevan sisälle luolaan. Mitokilla ei ollut aikomustakaan edes vilkaista, mitä tämä teki, mutta hän kuunteli tarkasti. Mies penkoi matkapakkausta, aivan varmasti. Äänet olivat samanlaisia, joita tyttö oli itse hetki sitten saanut aikaan.

Tovin kuluttua jotain rahisi luolan pohjaa vasten. Mitoki ei reagoinut. Hän halusi sulkeutua itseensä, unohtaa ympäröivän maailman. Ehkä kaikki paha menisi pois, jos hän uskoisi siihen oikein kovasti.

”Mene nukkumaan”, Itachi kehotti. Todellakin kehotti, ääni ei ollut tällä kertaa yhtä käskevä kuin aiemmin.
”En”, Mitoki mutisi enemmän käsilleen kuin miehelle. Luolassa kuului syvä huokaus.
”Et voita mitään tuolla tavalla. Jos olet järkevä, kuten voisin kuvitella kaikesta huolimatta, menet nukkumaan. On oma etusi, että olet hyvässä kunnossa”, mies selitti kuin pienelle lapselle. Tämän tyyli ärsytti Mitokia, mutta yhtä aikaa se teki tytön surulliseksi. Itachin puhetyyli vain osoitti, kuinka lapsellinen ja typerä hän oli.

Mitoki hieroi silmiään, ennen kuin kohotti katseensa. Pimeässä hän ei pystynyt erottamaan Itachin kasvonpiirteitä, mutta hän kykeni silti kuvittelemaan miehen tummien silmien tuijotuksen.

”Muistutat itsepäisyydessäsi erästä, jonka kerran tunsin”, mies totesi. ”Hän ei voinut koskaan totella ketään, ei edes silloin, kun se olisi ollut hänen omaksi parhaakseen. Lopulta se koitui hänen kohtalokseen.”
”Minä en kuole siihen, jos en nuku!” Mitoki tuhahti, mutta suuntasi matkansa kuitenkin kohti miehen levittämää makuualustaa.

Itachi ei vastannut. Mies palasi luolan suuaukolle ja jäi tuijottamaan metsää. Mitoki katseli miestä, kunnes hänen luomensa painuivat väkisinkin kiinni. Kenestä tämä oli puhunut? Ei kai sentään Sasukesta? Ei se niin voinut olla, sillä poika oli elossa.

Mutta ajatteleminenkin tuntui raskaalta. Mitoki päätti säästää pohdinnat myöhemmäksi. Hänen täytyisi levätä kunnolla, jos hän aikoisi selviytyä tästä koettelemuksesta.

Seuraava -->