Puhahdus. Asetan kädet niskan taakse ja heittäydyn futonille makaamaan kengät jalassa. Kioskikäynnin jälkeen on aikaa töiden alkuun enää tunti ja puoli. Ovensuussa muovipussissa nököttää mäyräkoira ja lenkkimakkara, mutta nälkä on pysynyt poissa koko päivän.
Pakottaudun nukahtamaan, muuten en jaksa hoitaa myöhemmin hommaani kunnolla.
Unissani kulkee ihmisiä, joista osan käännytän pois ja osan sallin jatkaa matkaansa. Ainoa, jonka muistan, on poninhäntäinen poika, jonka kasvoilla on elämään kyllästynyt ilme.

Tuntia myöhemmin katkonaisten unien jälkeen suuntaan askeleeni öiselle kadulle ja yökerhoksi kutsuttuun räkälään. Työ kutsuu.

Sisällä baarissa on tuhottoman kuuma ja teinit tanssivat, hikiset vartalot vääntelehtivät kietoutuneina toisiinsa sateenkaaren värien välkkeessä. Mieleeni tulee helvetin tiristyskammio, kun kuljen massassa etsien liian päihtyneitä tai –
Huulet merkkaavat kalpeaa kaulaa ja kädet ovat eksyneet hiukan liian intiimeihin paikkoihin. Nurkka on syrjäinen, mutta ei tarpeeksi. Passitan himokkaat teinit ulos ja toivon, etten joudu näkemään enempää samaa lajia.
Puoliksi tiedostamatta etsin katseellani ruskeaa poninhäntää.

Vahtivuoro ulko-ovella pelastaa henkeni tai vähintäänkin hermoni. Nikotiininpuute on käymässä jo melkein sietämättömäksi ja tupakasta nouseva savu on kauneinta näkemääni useaan tuntiin.
Käännytän ovelta kaksi alaikäistä, jotka ovat meikanneet vähän liikaa ollakseen uskottavia. Sitten saan taas hetken keskittyä löytämään kuvioita savusta, ennen kuin rauhaani jälleen häiritään.

”Onko tulta?” kuulen äänen takaani ja käännyn kysyäkseni papereita, mutta ynseä murahdus ei koskaan pääse ulkoilmaan, kun tunnistan ruskean poninhännän. Hymähdän.

Nuori Shikamaru suutelee tupakallaan omaani.
Ehkä tämä työ kannattaa sittenkin, ajattelen. Ajatus ei ole mielessäni ensimmäistä kertaa ja tiedän, ettei kerta ole myöskään viimeinen.