Katsoin peilistä itseäni, päästin hiukseni vapaiksi ja vilkaisin kelloa. Se näytti puoli kymmentä. Puin pyjaman ylleni ja katsoin sänkyäni. Otin vauhtia ja hyppäsin nopeasti sänkyyni, ettei mitään tapahtuisi. Vedin peiton päälleni ja sammutin lukuvalon, ainoan valonlähteen huoneestani.

Suljin silmäni heti valon sammuttua ja koitin saada nopeasti unta, ettei mitään tapahtuisi. Halusin nähdä jotakin suloista unta, joka karkottaisi kaiken pahuuden pois ympäriltäni.

Pimeys, se vaani kaikkialla, sängyn alla, ullakolla. Kun oli pimeää, oli ahdistava olla. Pimeys sai mielikuvitukseni laukkaamaan niin kovasti, etten edes uskaltanut mennä tavallisesti sänkyyni. Sen alta tulisi kuitenkin suuri käsi, joka vetäisi minut jonnekkin kamalaan paikkaan, hirviön kitaan.

Jos avaisin silmäni, näkisin vain mörköjä. Pimeys vääristi silmissäni asioita, lamput näyttivät nauravilta, pilkkaavilta otuksilta. Se teki minulle huonon olon.

Kun pääsin nukkumaan, toivoin että aamu koittaisi nopeasti. Se veisi kaiken kammottavuuden pois omasta huoneestani ja kaikkialta jossa kuljeskelin. Saisin herätä onnellisena ja iloisena seuraavaa päivää varten laittamaan pitkiä hiuksiani, joita niin kovasti rakastin. Saisin nauraa ystävieni kanssa ulkona onellisena ja iloita valosta, joka tuo aina päiväämme paljon iloisia kasvoja.