Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.
A/N: Tässä on ehkä hieman väliluvun makua, mutta silti oli välttämätöntä tunkea tämä mukaan. En tiedä, miten se välttämättömyys avautuu lukijoille, mutta totesin, että tämä kohtaus nyt vain pitää kirjoittaa :D

<-- Edellinen


Älä kysy hintaa

Luku 14

Yö oli laskeutunut, mutta Mitoki ei saanut unta. Hän istui sängyllään selkä seinää vasten peitto sylissään. Itachi näytti nukkuvan kaikessa rauhassa omassa punkassaan. Miehen rinta kohoili tasaisen rauhallista tahtia, eikä tämä ollut juuri liikkunut lähiaikoina.

Päivä oli ollut tylsä, mutta rentouttava. Itachi oli tuonut heille ruokaa ja lueskellut loppuajan. Mitoki oli saanut olla rauhassa omissa oloissaan, joskin hänellä ei ollut ollut tekemistä. Hänellä ei ollut mukanaan kirjoja eikä hän ollut viitsinyt kysyä mieheltä lukemista. Se olisi tarkoittanut jonkinasteista myönnytystä. Mitoki taas ei halunnut tehdä miehen suhteen yhtään enemmän myönnytyksiä kuin hänen oli pakko.

Tyttö huokaisi. Häntä väsytti, mutta silti uni ei tullut… tai olisi se saattanut tulla, jos hän vain olisi laskeutunut makuulle ja sulkenut silmänsä, mutta oli melkein liian nautinnollista olla yksin. Ei yksinäisyys nytkään ollut täydellistä, mutta Itachi oli sentään unessa. Päiviin ei ollut ollut hetkeä, jolloin Mitoki olisi saanut olla täysin omassa rauhassa. Hän oli kuvitellut suihkuvisiittiä sellaiseksi, mutta Itachi oli tehokkaasti pyyhkinyt pois sen harhaluulon.

Mitoki antoi katseensa kulkea ympäri huonetta pysähtymättä mihinkään yksityiskohtaan. Ei näkymä varsinaisesti kiinnostanut häntä, mutta hän katseli ympärilleen paremman tekemisen puutteessa. Kuinka kauan hän joutuisi oleskelemaan tässä huoneessa? Hänen oli pakko odottaa vähintään siihen asti, että hän saisi vaatteensa takaisin. Ilman niitä ei kannattanut yrittää pakoa.

Ja sitä Mitoki aikoi edelleen yrittää. Hän oli luvannut Itachille, ettei tekisi mitään temppuja, mutta hänen oli yksinkertaisesti pakko. Hänen oli pelastettava Chiaki, vaikka se maksaisi hänen oman henkensä. Tosin hän ei halunnut ajatella, että niin kävisi. Hän ei ollut koskaan pohdiskellut kuolemaa, koska sen ajatteleminen oli pelottavaa. Hän ei voinut kuvitella itseään kuolleeksi. Mitä kuoleman jälkeen edes oli?

Tyttö ei halunnut vielä saada vastausta kysymykseensä. Hän oli yksinkertaisesti liian nuori kuolemaan. Hänellä olisi ollut niin paljon edessään. Jos hän ei olisi koskaan lähtenyt Chiakin kanssa matkalle, mitään ei olisi tapahtunut. Hän olisi saanut elää elämänsä aivan tavallisena, mutta mukavan turvallisena.

Oliko tämä kaikki tarkoitettu? Oliko kyseessä kohtalo? Uskoiko Mitoki edes kohtaloon? Hän olisi kovasti halunnut tietää, olisiko voinut välttää tapahtumat vai olisivatko ne tulleet hänen osakseen joka tapauksessa. Tällaiset jutut olivat kuitenkin ikuisuuskysymyksiä, joihin ei ollut olemassa vastauksia. Tilanteeseen vain saattoi joko alistua tai taistella sitä vastaan.

Oli käsittämätöntä, miten vaikeaksi elämä saattoi yhtäkkiä mennä. Ei Mitoki olisi vähää aiemmin uskonut, että hän joutuisi tekemään tällaisia valintoja. Että hän saattaisi joutua uhraamaan oman henkensä ystävänsä vuoksi. Vaikea sitä oli nytkin ajatella. Hän oli kuitenkin niin nuori… ja niin tavallinen. Ei tällainen ollut hänen elämäänsä. Tai niin hän oli luullut.

Uskaltaisiko hän toimia, kun oikea hetki tulisi? Pystyisikö hän edes pakenemaan Akatsukeilta? Ja jos hän epäonnistuisi… no, silloin kohtalo olisi luultavasti julmaakin julmempi, eikä hän voisi muuta kuin ottaa tulevan vastaan. Täytyi toivoa, että miehet olisivat nopeita, eikä se sattuisi paljon. Huh, sitä totisesti oli karmiva ajatella.

Kuolemaa.

Mitoki värähti. Hänellä ei ollut kylmä. Olo vain oli yhtäkkiä karmiva, pelottava suorastaan. Ahdistus puristi rintaa. Hän oli loukussa, ansassa, eikä ulospääsy ollut millään muotoa helppoa. Jos sitä edes oli…

Tyttö huokaisi raskaasti ja nousi sängystä. Hän hiipi varpaillaan huoneen ikkunalle ja jäi tuijottamaan ulos. Sydän oli puristunut kasaan. Hän jäi katselemaan kuutamoa ja taivasta täplittäviä tähtiä. Ne olivat luvattoman kauniita, tuntuivat ivaavan häntä. Tähdet olivat vapaita, toisin kuin hän. Kukaan ei käskenyt tai uhannut niitä.

Olipa typerä ajatus. Tähdethän olivat vain elottomia tulipalloja, kukapa niistä olisi ollut kiinnostunut. Tosin oli helpottavaa ajatella jotain typeryyksiä, erkaantua omasta tilanteestaan ja antaa ajatusten lentää jonnekin kauas. Kunpa Mitokilla vain olisi ollut lukemista. Se olisi helpottanut. Aina aiemmin hän oli paennut kirjojen ja elokuvien maailmaan, kun olo oli ollut paha. Ahdistus kaikkosi hetkellisesti, kun keskittyi täysillä johonkin muuhun.

Tyttö jäi sormeilemaan puista ikkunalautaa. Se oli tyhjä. Huoneessa ei ollut ainuttakaan kasvia, mikä oli sinällään harmi. Mitoki piti huonekasveista. Hänen pikkuinen asuntonsa oli niitä täynnä. Se oli melkein kuin olisi asunut viidakossa. Vihreä oli erittäin kaunis väri. Kaikkein kauneinta maailmassa hänestä oli tiheä bambumetsikkö. Se vihreys, tyyneys ja kauneus. Se oli jotain elämää suurempaa.

Liitelevien veitsien asunto oli eräs Mitokin lempielokuvista puhtaasti bambumetsäkohtauksien takia. Voi, se oli ollut niin kaunista. Herkkää. Toki tapahtumat olivat olleet jotain aivan muuta, mutta tyttö oli uppoutunut maisemaan, imenyt sitä itseensä, elänyt sitä… Kukaan ei koskaan ymmärtänyt, kun hän yritti selittää elämystään, mutta se johtui varmasti osittain siitä, ettei sitä voinut kuvailla sanoilla. Se täytyi kokea… ja se vaati sitä, että osasi eläytyä vihreyteen samalla tavalla kuin Mitoki. Harva taisi osata, tai sitten ihmisiä ei vain kiinnostanut.

Elokuvan katsominenkin olisi tehnyt terää. Kylä oli vanhanaikainen, mutta Konohassa Mitoki oli nähnyt elokuvateatterin, joten täällä saattoi olla myös. Tietysti oli luultavasti liikaa kuviteltu, että miehet olisivat päästäneet hänet elokuviin, mutta ainahan sitä saattoi yrittää. Se olisi ollut vaihtelua, ennen kaikkea mukavaa sellaista. Mukavuudet olivat olleet kovin vähissä moottoripyörän rikkoutumisen jälkeen.

Mitoki kietoi kädet itsensä ympärille ja keinui hiljaa edestakaisin. Hän kaipasi halausta, jotain turvallista elämäänsä. Edes jotain pientä, mutta kaikkialla oli tarjolla vain pelkoa ja epävarmuutta. Se oli kurjaakin kurjempaa. Mitoki ei muistanut, milloin oli ollut yhtä masentunut. Kenties silloin, kun hän oli eronnut ensimmäisestä poikaystävästään, siitä, jota oli uskonut rakastaneensa… mutta toisaalta tämä tuska oli hyvin erilaista. Yhtäkkinen ero Chiakista tuntui melkein fyysisenä kipuna. Silti oli mahdoton määritellä tarkasti, mihin kohtaan sattui. Ja toisaalta jatkuva pelko ja stressi tekivät hermoheikoksi, hajottivat mieltä hiljalleen.

”Aioitko paeta siitä ikkunasta?”

Miehen ääni sai tytön hätkähtämään. Mitoki käännähti nopeasti ympäri ja perääntyi askeleen verran. Se oli virhe, sillä hänen selkänsä osui kipeästi ikkunalautaan. Nyt hän oli ikävästi puun ja kuoren välissä. Miten ihmeessä mies oli onnistunut nousemaan sängystä täysin äänettömästi?

Mitoki puisteli nopeasti päätään. ”En todellakaan. Luuletko, että yrittäisin paeta pelkässä yöpaidassa?”
”Ei sitä tiedä…” mies pohdiskeli. ”Vai tarkoititko vihjata tuolla, että yrität pakoa heti, kun saat muut vaatteesi takaisin?”

Itachi ei missään nimessä ollut tyhmä. Mitoki puisteli taas kiivaasti päätään, vaikka juuri tuota hän oli miettinyt. Olisi ollut sulaa hulluutta myöntää sitä miehelle. Nyt hänen täytyi vain odottaa hieman pidempään. Saavuttaa miehen luottamus, jotta tämä ei osaisi olla varuillaan. Nythän tämä selvästi oli nukkunut koiranunta. Vahtinut Mitokia samalla, tai sitten Itachin täytyi olla erittäin herkkäuninen. Tyttö ei nimittäin ollut mielestään pitänyt meteliä.

”En ole idiootti. Saisitte minut heti kiinni”, Mitoki totesi pään puistelun vakuudeksi.
”Siinä olet oikeassa”, Itachi hymähti ja virnisti. Miehellä oli siis nykyisin ainakin kaksi ilmettä. Täydellisen tyyni ja tuo raivostuttava virnistys, mitä se ikinä tarkoittikaan. Se loi mielikuvan, että mies tiesi jotain, mitä Mitoki ei tiennyt. Ja se oli hyvin häiritsevää.

Tyttö tyytyi tuhahtamaan vastaukseksi. Hän ei halunnut olla oikeassa. Juuri nyt hän halusi epätoivoisesti olla väärässä. Oli löydettävä joku heikkous, joku oljenkorsi, jonka avulla pako onnistuisi.

”Mutta jos et yritä paeta, miksi olet ylhäällä tähän aikaan?” mies jatkoi, kun Mitoki ei sanonut mitään. Tyttö vilkaisi sivuilleen. Hänellä oli liikkumatilaa. Estäisikö Itachi häntä, jos hän yrittäisi livahtaa paikaltaan? Oliko hereillä olo sääntöjen rikkomista? Tänä yönä Mitokin mielessä oli enemmän kysymyksiä kuin hän pystyisi koskaan antamaan vastauksia.

”Ei nukuta”, Mitoki valehteli. Hän sai juuri ja juuri pidätettyä haukotuksen. Itachin kulmakarvat kohosivat kuitenkin siihen malliin, ettei mies oikein tainnut uskoa häntä.
”Ei nukuta vai et halua nukkua?” mies kysyi.
”Kuuluuko se sinulle?” tyttö sihahti. Hän kääntyi sivuttain mieheen nähden ja suuntasi askeleensa sänkyä kohti. Tai yritti tehdä niin. Käsi ilmestyi hänen eteensä ja painui ikkunankarmia vasten tukkien hänen tiensä. Mitoki käänsi katseensa uudestaan mieheen. Hämärässä hän erotti, että miehen normaalin ilmeen ja virnistyksen kaveriksi oli nyt liittynyt ärtyneisyys. Itachilla oli sittenkin useampia ilmeitä. Valitettavasti juuri tämän kyseisen kanssa Mitoki ei välttämättä halunnut tehdä tuttavuutta.

”Sovimmeko me jotain?” Itachi kysyi. Ääni oli tyyni ja väritön. Ja siitä huolimatta se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Mitokin selkäpiitä.
”Sinä sovit.”

Tyttö puri kipeästi omaan huuleensa. Hänen täytyi olla idiootti! Miksi hän oli mennyt sanomaan noin? Taivaan tähden, mikä häntä oikein vaivasi? Veren kaivaminen omasta nenästä ei ollut todellakaan viisasta. Hänellä ei ollut tapana tehdä niin… tai no, ehkä hän oli joskus… aika montakin kertaa tehnyt niin, mutta yleensä siihen ei ollut sisältynyt samanlaisia riskejä kuin nyt.

Itachi painoi silmänsä kiinni. Miehen kärsivällisyys näytti olevan lopussa. Sinällään Mitoki ei voinut ymmärtää, sillä hän oli kulkenut Akatsukien mukana kiltisti. Hän oli kapinoinut jossain määrin, mutta hän ei ollut pyrkinyt loukkaamaan Itachia suoraan. Hän oli myös ollut koko päivän kiltisti kirjavälikohtauksen jälkeen. Miksi hän ärsytti miestä niin paljon?

Miksi mies ärsytti häntä lähes yhtä paljon?

Mustahiuksinen mies huokaisi raskaasti ja avasi silmänsä. Ohikiitävän hetken Mitoki ehti pelätä, että tämän silmät hehkuisivat punaisina, mutta niin ei käynyt. Tyttö oli salaa äärimmäisen helpottunut. Itachi ei näyttänyt ollenkaan niin pelottavilta mustilla silmillä kuin punaisilla. Mistähän punaisuus oli edes johtunut? Kyse saattoi olla erikoisista piilolinsseistä… tai sitten mies oli oikeasti jokin demoni tai demonin valtaama. Mitoki ei olisi oikeastaan yllättynyt siitäkään, sillä tämä maailma, todellisuus, mikä lie, oli osoittautunut erikoisemmaksi kuin hän oli villeimmissä unelmissaankaan kuvitellut.

”Olisi paljon helpompaa pitää sinut elossa, jos opettelet käytöstavat ajoissa”, mies totesi.

Sanat upposivat Mitokin tajuntaan hyvin hitaasti, eikä hän silti ymmärtänyt niiden merkitystä kunnolla. Hän ei kyennyt tajuamaan, mistä Itachi oikein puhui. Mies selvästi viittasi johonkin, mitä tyttö ei tiennyt eikä kyennyt arvaamaan.

”Miksi sinä haluaisit pitää minut elossa?” Mitoki päätti kysyä suoraan. Hän ei ollut ehtinyt turtua tappouhkauksiin, ne saivat ihon kananlihalle ja sydämen paukuttamaan rintaa vasten. Ne saivat pelon oikeasti astelemaan esiin. Silti hänen oli pakko kysyä, vaikka hän pelkäsi, että Itachi vastaisi, ettei aikonutkaan.

”Haluaisitko sinä sitten, että haluaisin tappaa sinut?” Itachi tiedusteli ja astui hieman lähemmäs tyttöä. Mitoki tunsi olonsa äärimmäisen kiusaantuneeksi ikkunalaudan ja miehen välissä. Hän oli kuitenkin täysin varma, ettei onnistuisi livahtamaan karkuun toiselta puolelta sen paremmin kuin tältä. Itachi vain sulkisi tien vapaalla kädellään, ja sen jälkeen hän olisi entistä pahemmin loukussa.
”En”, Mitoki vastasi. Vastausta ei juuri tarvinnut miettiä. Hän halusi elää. Oli typerää edes olettaa muuta. Hänellä oli vain terveydelle vaarallinen tapa ärsyttää toisia, kun hän oli itse ärtynyt.
”Käytöksesi kertoo muuta”, kuului tuhahtava toteamus.

Mitoki ei tiennyt, mitä sanoa. Kukaan ei ollut koskaan aiemmin uhannut hänen henkeään vain siksi, että hän hieman uhitteli. Toisaalta hän ei ollut aiemmin ollut tekemisissä suurrikollisten kanssa. Tappaminen oli varmasti Itachille arkipäivää. Sillä uhkaileminen oli sama juttu kuin lapsen pelottelu hengillä, jotka tulivat yöllä hakemaan, jos ei ollut kiltisti.

Nekään jutut eivät olleet tehonneet Mitokiin. Uhmasiko hän nyt kuitenkin kohtaloaan liikaa? Henget tuskin hakivat oikeasti ketään, mutta Itachi saattoi hyvinkin tuikata kunailla, jos saisi tarpeekseen. Mitokin järki sanoi, ettei häntä välttämättä tarvittu elävänä Chiakin huijaamiseen. Hänen ruumiinsakin saattoi riittää. Siinä mielessä olisi kannattanut olla kunnolla.

Se vain oli niin turkasen vaikeaa. Kisame raivostutti tyttöä, sillä hai ei ollut koskaan kai kuullutkaan sellaista sanaa kuin kunnioitus. Lisäksi tämä vihjaili ärsyttävästi kaikesta. Mitä taas Itachiin tuli… se mies oli liian omahyväinen ja kuvitteli tietävänsä kaiken muita paremmin. Mitoki ei pitänyt sellaisesta. Hän oli tottunut jo pitkän aikaa päättämään asioistaan itse.

”Sinä et vastannut kysymykseeni…” Mitoki esitti varovaisesti. Mies kurtisti hänelle kulmiaan. Nyt tämän kasvot näkyivät kuunvalossa hyvin selvästi, kun tämä oli lähempänä ikkunaa. Tämän iho näytti tavallistakin kalpeammalta, mutta jostain syystä se teki miehestä vain kauniimman. Tosin tuntui hölmöltä käyttää sanaa kaunis miehestä puhuttaessa, mutta Itachi oli kaunis, ei siitä päässyt mihinkään. Kaunis ja vaarallinen.

”Miksi haluaisin tappaa jonkun, jos se ei ole aivan välttämätöntä?” mies heitti vastakysymyksen.
”Koska olet rikollinen ja murhaaja?” Mitoki uskaltautui ehdottamaan. Hän piti tällä kertaa äänensä neutraalina.
”Ei se tarkoita, että pitäisin tappamisesta.”

Vastaus oli kummallinen. Mitoki ei voinut ymmärtää Itachia. Mies oli liian omituinen, liian salaperäinen. Tämä teki huomautuksia, mutta jätti jotain välistä kertomatta… mikä oli omiaan lisäämään tytön ärtymystä. Ei sillä, että Itachi olisi ollut hänelle millään tavalla tilivelvollinen. Mies olisi vain voinut pysyä sitten vaiti kokonaan. Tuollainen vihjailu teki toisen vain turhaan uteliaaksi.

Uteliaaksi? Mitä Mitoki oli juuri ajatellut? Hän ei halunnut olla utelias Itachin suhteen, eikä aikonut ollakaan. Päinvastoin, hän pyrkisi jättämään miehen omiin oloihinsa ja pakenemaan paikalta heti tilaisuuden tullen. Piti vain antaa tämän ensin tuudittautua siihen harhaluuloon, että kaikki sujui suunnitelman mukaan.

”Vai niin”, Mitoki totesi yrittäen kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä.
”En pidä tuosta sävystä. Sinun pitäisi olla kiinnostunut siitä, mitä sinulle tulee tapahtumaan”, mies huomautti.
”Ja miksiköhän?” tytön ärtymys alkoi jälleen kasvaa. ”On yhdentekevää, mitä teen. Kuolen ennemmin tai myöhemmin.”
”Kenenkään ei pitäisi pyrkiä nopeuttamaan kuolemaansa.”

Siltäkö tilanne vaikutti? Tosin Mitoki liikkui taas Itachin asettamien sääntöjen rajamaastossa. Ottaen tilanteen huomioon toimintaa saattoi kutsua itsetuhoiseksi. Hän leikitteli omalla hengellään, mutta periksi antaminen oli niin vaikeaa. Mitoki ei ollut ihminen, joka halusi alistua toisen tahtoon noin vain. Hänessä oli aina ollut tiettyä kapinahenkeä.

”Onko tämä lopulta niin kamalaa?” mies kysyi, kun tyttö ei vastannut mitään. Mitoki puri huultaan.
”On”, sinihiuksinen puuskahti hetken kuluttua. Hyvä on, hän ei ollut varsinaisesti joutunut kärsimään, ellei laskettu jatkuvasta kävelystä kipeytyneitä lihaksia. Hän oli saanut ruokaa ja juomaa, mutta menettänyt vapautensa. Tosin ei hänellä ollut sellaista ollutkaan sitten tähän hulluun maailmaan saapumisen.
”Se on kovin ikävää”, Itachi totesi.
”Toivoitko sitten, että hyppisin onnesta, kun törmäsin teihin uudestaan?” Mitoki ärähti.
”No, et selvästikään viihtynyt Konohassa… On olemassa muitakin vaihtoehtoja.”

Tyttö räpytteli tovin sinisiä silmiään. Mistä Itachi tiesi, ettei hän ollut viihtynyt Konohassa? Oliko tuo ollut vain hyvä arvaus vai oliko mies tarkkaillut häntä pidemmän aikaa?

”Minä kyllä ajattelin, että ne muut vaihtoehdot kattaisivat lähinnä kotiinpaluun”, Mitoki sai sanottua. Hän ei suoraan sanottuna halunnut tietää, mistä Itachi oli tietonsa kaivanut.

Mies puisteli tytölle päätään lyhyesti. Vastaus oli masentava.

”Minä en ymmärrä, mitä vaaraa minusta on kenellekään, jos palaan kotiin ja pysyn vaiti”, tyttö huoahti.
”Riski on aina olemassa. Akatsuki ei ole kovin anteeksiantavainen järjestö”, Itachi selvitti. Sen Mitoki olisi pystynyt päättelemään myös itse.
”Minua ei kiinnosta, millainen järjestö se on. Haluan vain mennä”, tyttö yritti sitkeästi.
”Jos päästän sinut, päädyt korkeintaan takaisin Konohaan… ja jos he päättävät, että olet vaarallinen, sinut joko tapetaan tai vangitaan. Olet viettänyt kanssamme sen verran paljon aikaa, että en yllättyisi, vaikka vanhimmat olisivat jo kääntyneet sinua vastaan”, Itachi pohdiskeli.
”Mitkä saamarin vanhimmat?!” Mitoki äyskäisi. Tämä oli jo toinen kerta, kun mies höpisi näistä salaperäisesti vanhimmista.

Miehen katse oli pitkä ja se tuntui porautuvan Mitokin silmien kautta aina takaraivoon asti.

”Anteeksi”, tyttö mutisi.
”Etkö sinä todella tiedä?” Itachi varmisti. Mies ei sanonut, että oli hyväksynyt anteeksipyynnön. Kenties huuto lisättiin vain Mitokin syntilistaan, joka kasvaessaan lyhentäisi tytön jo muutenkin lyhyeksi käynyttä elämää.

Nyt oli tytön vuoro puistella päätään. Yllättäen hän halusi tietää. Hänestä oli koko ajan tuntunut, että Konohassa oli jotain pahasti pielessä. Jos hänen onnistuisi paeta ja päästä jopa kotiin, hänelle olisi taatusti hyötyä tiedoista. Hän voisi kertoa Chiakille totuuden Konohasta ja saada myös tämän palaamaan kotiin.

”Vanhimmat ovat ylin valta Hokagen takana. Päällepäin näyttää, että Hokage tekee tärkeät päätökset ja johtaa kylää, mutta hän on aina vastuussa vanhimmille teoistaan”, Itachi kertoi. ”Hokage voi olla viisas ja hyväsydäminen, yleensä on aina ollut, mutta nykyisin vallassa olevat vanhimmat eivät katso hyvällä ketään, joka ei taivu heidän tahtoonsa. He käyttävät ihmisiä häikäilemättä hyväkseen, pitävät muita pelinappuloina. He lietsovat vaikka sukulaiset sotaan keskenään saavuttaakseen omat tavoitteensa.”
”Chia…” Mitoki hengähti. ”Onko Chia vaarassa?”
”Tuskinpa… ellei hän aiheuta vanhimmille erityistä vaaraa. Hänen pitäisi vähintään olla vakooja tai hyvin taitava vieraan valtion ninja”, mies totesi.
”No, sitten ei ole hätää. Eihän Chialla ole mitään tuollaisia kykyjä. Hän vain lukee tunteita ja käy lenkillä. Harmittomampaa tapausta saa hakea”, Mitoki nauroi. Hetken hän oli pelännyt punapään olevan hengenvaarassa.

Seuraavassa hetkessä Mitoki puri huultaan ja pakotti kasvoilleen tiukan asiallisen ilmeen. Hän ei saanut lipsua tällä tavoin Itachin seurassa. Nauru kertoi rentoudesta, ja tässä seurassa ei ollut varaa rentoutua.

Itachin kasvoille oli jo ehtinyt levitä kummallinen ilme, joka kuitenkin pyyhkiytyi pois, kun Mitoki yritti katsoa tarkemmin. Noh, ehkä myös mies oli hämmentynyt hänen yllättävästä naurustaan. Hän oli lähinnä mököttänyt ja valittanut koko ajan.

”Kerropa hieman lisää ystävästäsi”, Itachi pyysi. Mitokin mielessä muljahti ikävästi. Miksi mies nyt halusi tietää Chiakista? Miksi punapää kiinnosti tätä?
”Enkä tasan kerro. Ei kuulu sinulle”, tyttö vastasi.
”Minulle kuuluu kaikki, minkä päätän kuuluvan minulle”, mies kehtasi väittää.

Mitoki jäi tuijottamaan Itachia. Jotenkin se, että mies kaipaisi yhtäkkiä tietoja Chiakista, suututti häntä suunnattomasti. Mies ei ollut kertaakaan kysellyt hänestä tarkempia tietoja, mutta kun punapää tuli puheeksi, tämä kiinnostui heti. Okei, mies oli kysynyt hänen nimensä, mutta siihen kaikki oli jäänyt. Miksi Chiaki kiinnosti niin paljon enemmän?

Oli miten oli, Mitoki ei aikonut kertoa punapäästä. Hän ei vaarantaisi ystäväänsä yhtään enempää kuin oli jo vaarantanut. Itachi ei saisi hänestä irti enää pihaustakaan.

Toinen käsi painui ikkunaa vasten aivan sinihiuksisen tytön pään vieressä. Kun Itachi nojautui eteenpäin, kuu valaisi tämän kasvot. Mitoki vei kädet selkänsä taakse ja painoi ne kiinni ikkunalaudan reunaan, jotta se ei olisi hangannut niin ikävästi selkään. Tyttö uskalsi tuskin hengittää. Chiakin takia hänen oli oltava vahva.

”Et siis aio puhua?” mies varmisti. Mitoki puisteli nopeasti päätään. Muuten hän ei pystynyt vastaamaan. ”Kyllä sinä vielä puhut.”

Itachi vetäytyi kauemmas ja käveli oman sänkynsä luokse. Jälleen Mitoki jäi hölmistyneenä tuijottamaan miehen perään. Tämän ailahtelu ja omituinen käytös vain lisäsivät epävarmuuden tunnetta. Oli kuin mies olisi tarkoituksellisesti halunnut pitää hänet varpaillaan.

”Tee mitä teet, mutta päivällä sinulla ei tule olemaan aikaa nukkua”, mies vielä huomautti, ennen kuin vetäytyi itse takaisin petiin.


A/N: Joku tarkkasilmäinen saattoi huomata tekstistä elokuvaviittauksen. Kyllä, se on siellä ihan tarkotuksella... ja kuulostaa ehkä hieman tyhmältäkin tarkoituksella ;D

Seuraava -->