Poika kirjoitti punaisella kynällä keltaiselle paperille alati himmenevässä lampun valossa. Poika näytti siltä kuin olisi ollut transsissa. Tummat silmät tuijottivat paperiin, kuin hänen ympärillään ei olisi ollut mitään muuta. Hänen pitkät hiilenmustat hiuksensa olivat siististi ponihännällä, eikä hän näyttänyt poikkeavan mitenkään normaaleista ihmisistä. Mutta vain poika tiesi asioiden oikean laidan.

Hän elää omassa maailmassaan, jossa kaikki oli paremmin. Ei missään ketään, joka voisi satuttaa häntä. Hänen kyyneleensä eivät olleet siinä maailmassa kylmiä, eikä hänen elämäänsä verhoaisi sadepilvet, joiden läpi hän ei näe aurinkoa. Siinä maailmassa hän pystyi olemaan rakkaansa kanssa. Se oli paikka, jossa poika sai olla edes hieman tyytyväinen itseensä.

Ainoa huono puoli siinä maailmassa oli, että se oli täynnä illuusioita, joita ei voinut koskettaa tai tuntea. Joten, hänen rakkaansakin oli vain tunteeton ja katoava illuusio ja se tyytyväisyyden tunne oli vain petollinen harha, joka sai hänen olonsa pahenemaan tässä oikeassa maailmassa.

Itachin huulet liikkuivat samalla kun tämä kirjoitti.

'98. Hyppää kerrostalon katolta'

Hän ei uskonut että oli jo kohdassa 98. Nyt hänellä oli jo 98 tapaa tappaa itsensä. Jotkut olivat aivan älyttömiä ja toiset aivan yksinkertaisia. Toiset tappoivat heti, toiset jättivät kitumaan pitkäksikin aikaa, kunnes lopulta nekin pysäyttäisivät sydämen ja pakottaisivat keuhkot lopettamaan toimintansa. Mutta hän ei aikonut toteuttaa yhtäkään niistä yhdeksästäkymmenestäkahdeksasta. Hän aikoi toteuttaa sen, mikä osuu listan numerolle sata.

Itachi tiesi, että luovuttaminen on ehkä maailman typerin teko, mutta hänen elämänsä oli ajautunut umpikujaan, josta poispäin kääntyminen oli mahdotonta, sillä joku oli sulkenut sen tien jo aikoja sitten ja alkanut sen jälkeen kaatamaan seiniä Itachin ympäriltä. Pikku hiljaa, sentti sentiltä, jättäen pojalle aina vain vähemmän tilaa liikkua. Vaikka hän oli yrittänyt jo useamman kerran aloittaa alusta ja unohtaa, mikään niistä yrityksistä ei ollut onnistunut ja pian poika olikin löytänyt itsensä siitä samasta umpikujasta.

'99. Hirttäydy'

Itachi laski kynän pöydälle. Hän vilkaisi listaa nopeasti. Siinä se nyt oli. Odottamassa sitä sadatta keinoa, joka sai olla se, joka toteutuisi. Mutta sen hän kirjoittaisi paperille vasta huomenna. Hänellä ei ollut nimittäin kiire. Kiireessä ihmiset eivät tee oikeita päätöksiä. Itachi sulloi keltaisen paperin koulureppuunsa. Se oli ainoa paikka missä se olisi turvassa Sasuken uteliaalta katseelta. Itachi katsoi nopeasti kelloa. Viisi aamulla. Hän oli valvonut koko yön kirjoittaen ja välillä haahuillen luomiensa illuusioiden keskellä.

Itachi painoi korvansa kirjoituspöytäänsä vasten ja sulki silmänsä. Hän ei jaksanut raahata itseään sänkyyn, vaikka se olikin vain viiden metrin päässä hänestä. Mutta koska puinen ja kova pöytä ei kuitenkaan ollut mikään paras pään alunen, Itachi ujutti molemmat kätensä pehmikkeiksi, vaikka eivät ne paljoa auttaneet. Lamppu sammui poksahtaen, jättäen huoneen täysin pimeäksi. Pimeäksi sen oikean maailman, antaen illuusiomaailmalle tilaisuuden ympäröidä nukkuvan pojan.

Sasuke astui varovasti isoveljensä huoneeseen. Korppi hyppeli kevyesti lattialla lojuvien rojujen yli nukkuvan isoveljensä luokse. Itachi nukkui yhä, tuhisten kovaäänisesti. Sasuke epäili hetken isoveljensä herättämistä, sillä eihän sitä tiennyt oliko Itachi taas haluton lähtemään kouluun. Nykyään Sasuke ei pystynyt sanomaan isoveljestään mitään varmaa. Mutta olisihan se voinut olla niinkin, että Itachi halusi mennä kouluun ja suuttuisi sitten Sasukelle, siitä että tämä ei ollut herättänyt.

Korppi nielaisi kuuluvasti ja päätti tarttua isoveljensä olkapäästä ja ravistaa tätä varovasti. Kuului väsynyt ynähdys ja pian Itachi liikkui hieman mumisten jotakin. Itachi nosti päänsä pöydästä ja hieroi silmiään haukotellen pienesti.

”Um... Huomenta...” Sasuke sanoi varovaisella äänellä, valmiina ottamaan isoveljensä kiukun vastaan.

Itachi katsoi pikkuveljeään ja huomasi tämän tärisevän. Ei kovinkaan paljoa, mutta niin että sen saattoi nähdä. Itachi hymyili pienesti.

”Huomenta Sasuke.”

Sasuke näytti hetken siltä kuin olisi pelästynyt isoveljensä reaktiota. Itachi tiesi ettei hänen pikkuveljensä ollut odottanut niin lempeää vastausta. Yleensä Itachi karjaisi veljelleen, ettei halunnut mennä, ja Sasuke oli sen jälkeen jättänyt veljensä rauhaan. Nyt Itachi halusi kouluun. Vaikka hän tiesi että se tulisi olemaan tuskallinen päivä kaikkine niine ihmisineen, jotka halusivat satuttaa Itachia, hän halusi nähdä Deidaran. Viimeisen kerran. Vaikka se tuskin tulee vaikuttamaan asioihin mitenkään. Itachi ei voi koskaan saada rakastettuaan, se oli tullut jo liian selväksi. Pojan hymy hyytyi ja hän huokaisi.

”I-Itachi, onko kaikki hyvin?” Sasuke kysyi, yhä hieman varoen.

Itachi pakotti hymyn takaisin kasvoilleen.

”On... Ei sinun tarvitse huolestua...”

Sasuke ei kuitenkaan jaksanut uskoa isoveljeään, joka oli muutenkin käyttäytynyt kummallisesti viimeisimpien kahden viikon aikana. Ja hän tunsi veljensä niin hyvin, että pystyi erottamaan tämän aidon ja tekohymyn toisistaan. Mutta korppi päätti antaa asian olla, sillä ei halunnut pilata suhteellisen hyvin alkanutta aamua.

Itachi laahasi askeliaan kävellessään pitkin koulun autiota aulaa. Itachia epäilytti että osaisiko enää oikeaan luokkaan, sillä hän ei ollut kävellyt sen rakennuksen valkoisella lattialla pitkään aikaan. Tunti oli alkanut jo kymmenen minuuttia sitten, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä. Ei enää. Itachi koputti varovasti rystysillään luokan 43 oveen. Poika kuuli selvästi, kuinka opettaja sanoi ”eihän tänne kenenkään pitäisi tulla.” Se sai Itachin samaan aikaan hymyilemään että huokaisemaan haikeasti. Häntä ei selvästikään pidetty enää elävien kirjoissa. Lukko naksahti ja ovi aukesi. Miesopettaja jäi hetkeksi tuijottamaan Itachia, kuin olisi nähnyt aaveen.

”Anteeksi että olen myöhässä” Itachi sanoi hiljaa, naama peruslukemilla.

Opettaja yskäisi.

”Ei se mitään, merkinnällä selviät”, ruskeahiuksinen miesopettaja sanoi ja päästi Itachin sisään, mutta ei vieläkään voinut uskoa, että se poika, joka ovesta astui sisään, oli oikeasti Itachi Uchiha.

Itachi huomasi että luokassa oli alkanut armoton kuiskailu ja häntä tuijotettiin oudosti. Kuiskijoiden seassa ei kuitenkaan ollut Deidaraa, sillä tämä oli siirretty jokin aika sitten rinnakkaisluokalle. Kiusaantuneena tilanteesta Itachi käveli rauhallisesti omalle paikalleen oikeaan takanurkkaan istumaan. Hän kaivoi repustaan historian kirjat pulpetilleen, lähinnä vaikuttaakseen edes hieman kiinnostuneelta oppitunnista.

”Hei, Uchiha, missä sinä olet ollut?” kysyi Sasori, luokan ainoa punapää, joka istui Itachin vasemmalla puolella.

”Kipeänä” Itachi vastasi nopeasti.

Hän oli sepittänyt sitä kaikille. Hän ei halunnut kenenkään tuntevan sitä oikeaa Itachia, joka asuu toisessa maailmassa. Joka on kehittänyt suojakseen kuoren, joka onkin sitten pelkkää valetta.

Sasori katsoi Itachia hetken epäilevästi, mutta kohautti sitten hartioitaan ja keskittyi taas opettajan selityksiin.

Itachi taas ei kuunnellut, tai oikeastaan ei kuullut, mitään mitä opettaja sanoi. Hän kuunteli vain päänsä sisässä soivaa ääntä. Ääntä, joka toisti aina vain samaa asiaa. Listan sadannetta kohtaa. Kohtaa, joka tulisi toteutumaan. Ja se toteutuisi jo tänään.

Itachi avasi harmaan kaappinsa oven, jossa oli numero 22. Siellä oli pari palauttamatonta kirjaston kirjaa, koulukirjoja ja jotain ylimääräistä, mitä ei edes koulussa tarvittu. Hän ei kuitenkaan ottanut kaapista mitään pois. Hän laittoi kaikki kirjat repustaan kaappiin ja lukitsi sitten kaapin oven huokaisten samalla. Nyt se oli ohi. Välitunneilla Itachia oli - ihme kyllä - jätetty rauhaan ja hän oli nähnyt rakkaan blondinsa useammankin kerran. Pojasta tuntui helpottuneelta, mutta samalla haikealta, enemmän kuitenkin helpottuneelta. Hän kääntyi kohti koulun ovia ja lähti pois.

Deidara sulki juuri oman kaappinsa oven ja näki Itachin ottavan kaikki koulukirjansa pois repustaan. Siniset silmät havaitsivat myös kellertävän lapun, joka putosi Itachin repusta. Hän katsoi mustahiuksista poikaa niin kauan kunnes tämä lähti pois. Deidara kävi nostamassa Itachin pudottaman lapun maasta. Se oli taitettu keskeltä kahtia ja se oli selvästikin jonkinlainen lista, sillä kynällä oli painettu niin kovaa, että toisella puolella paperia oli selvät kohoumat. Deidara taittoi lapun auki ja toivoi pian, että kaikki lapussa lukeva olisi huonoa pilaa.


'1. Hyppää rekan alle'
'2. Hukuttaudu'
'3. Viillä kurkku auki'


Deidaran silmät suurenivat lautasen kokoisiksi. 99 tapaa tehdä itsemurha. Ja kaikki Itachin kirjoittamia.

Deidara luki ne kaikki, vaikkei olisi halunnut. Luettuaan sen hän tajusi heti, että se, minkä mustahiuksinen poika aikoi toteuttaa, oli se listasta puuttuva. Se sadas vaihtoehto. Deidara rutisti paperin nyrkkiinsä ja lähti juosten ulos koulun ovista. Itachi oli jo lähtenyt ja hän oli tullut mopolla kouluun. Mustahiuksisella pojalla oli siis aikamoinen etumatka. Ja Deidara oli tullut kävellen, koska asuu niin lähellä koulua. Ja hän oli vielä tyhmänä mennyt lukemaan kaiken sen, mitä lapulla luki.

'Perhanan perhana, Itachi. Uskallakin tehdä se ennen kuin pääsen paikalle!' Deidara kirosi itsekseen ja lisäsi juoksuvauhtiaan.

Itachi avasi oven ja astui autioon ja valottomaan eteiseen. Ketään ei ollut kotona. Se oli vain hyvä. Kenenkään ei tarvinnut katsoa sitä mitä heidän talossaan tapahtui, heidän perheen jäsenelleen. Vanhimmalle pojalleen. Sasuken rakkaalle isoveljelle.

Itachista tuntui pahalta ajatella Sasukea. Hän olisi halunnut pyytää niin montaa asiaa anteeksi korppitukalta. Mutta se on myöhäistä jäädä nyt katumaan asioita. Se on pian ohi. Itachi avasi reppunsa ja alkoi etsiä listaansa, täyttääkseen sen puuttuvan kohdan. Hän kävi laukun käsillään läpi kolme kertaa, mutta ei löytänyt etsimäänsä. Itachiin iski paniikin poikanen ja hän kaatoi lattialle kaikki reppunsa pohjalla olevat roskat, mutta lappusta ei näkynyt missään.

Itachi tarkisti vielä kaksi kertaa kaikki reppunsa taskut, mutta ei löytänyt taaskaan mitään. Tummasilmäinen huokaisi ja tuli siihen tulokseen, että lappu oli mennyt koulukirjojen mukana kaappiin. Sille poika ei voinut mitään. Eikä yksi paperilappu maailmaa kaada.

Itachi oli hakenut vanhempiensa huoneesta isänsä pistoolin, jonka tämä oli nähnyt sinne piilotettavan. Itachi istui keittiön pöydän ääressä silitellen sormenpäillään pistoolin sileää pintaa. Hänen silmänsä tarkastelivat paperia johon hän oli juuri kirjoittanut sanat:

”Anteeksi ja näkemiin.
~Itachi”

Se sai luvan riittää. Hän ei halunnut tehdä mitään pitkää romaania, jossa hän kävisi läpi koko elämänsä varjokohdat ja niin edelleen. Lyhyt ja ytimekäs oli enemmän tämän tummahiuksisen pojan mieleen.

Hän asetti pistoolin piipun suuhunsa. Hän sulki silmänsä ja hengitti rauhallisesti. Äkkinäinen oveen koputtaminen sai Itachin säpsähtämään ja laskemaan pistoolin pöydälle. Hän huokaisi ja lähti epävarmana avaamaan ovea. Pian Itachin äskeinen varmuus on täysin kadonnut ja tilalle tuli epävarmuus. Pojan kädet tärisivät ja kylmä hiki alkoi kerääntyä tämän otsalle. Itachi hengitti hetken syvään ennen kuin avasi oven. Se, kuka oven takana seisoi, oli Itachille täysi yllätys.

”De-Deidara” tämä änkytti silmät suurina.

Deidara puuskutti rajusti, mutta yritti saada hallittua hengitystään. Mutta pian blondi nosti keltaisen lapun Itachin silmien eteen.

”Mit..Mm..Mitä, mitä tämä...?” Deidara änkytti järkyttyneenä.

Itachista tuntui sillä hetkellä että joku olisi juuri tunkenut hänen kurkkuunsa tennispallon, estäen tämän hengittämisen. Hän haukkoi henkeään hetken, eikä saanut sanottua mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään. Kuin joku olisi varastanut sanat pojan suusta. Hän nielaisi kuuluvasti ja ensimmäiset kyyneleet pyrkivät Itachin kalpeille poskille, mutta tämä sai kuin ihmeen kaupalla pidettyä ne sisällään.

”Mistä sinä sen sait?” Itachi kysyi värisevällä äänellä.

”Sillä ei ole mitään väliä mistä se löytyi!” Deidara huudahti, melkein kiljuen.

Itachi näytti pelästyneeltä ja oli kuin ei olisi koskaan kuullutkaan asiasta. Deidara taas veti syvään henkeä ja rauhoittui.

”Miksi sinä tällaisia kirjoittelet?” Deidara kysyi, tuijottaen suoraan Itachin tummiin silmiin.

Itachi ei vastannut, vaan puri huultaan niin voimakkaasti että maistoi pian veren suussaan. Sen jälkeen hän alkoi täristä hallitsemattomasti. Viimein kyyneleet alkoivat virrata pitkin pojan kasvoja, vaikka tämä yritti parhaansa mukaan pidätellä itkuaan. Hän peitti kasvonsa kämmenillään ja vajosi polvilleen lattialle.

Deidara polvistui hetkeä myöhemmin kuuluvasti nyyhkyttävän Itachin eteen. Blondi oli hetken paikoillaan, kunnes kietoi kätensä itkevän pojan ympärille ja halasi tätä tiukasti. Itachi liikahti vähän, niin että nojasi päätään blondin rintakehään. Deidara huokaisi. Itachi oli kuin kaltoin kohdeltu ja huomionkipeä koiranpentu, joka oli juuri pelastettu sen pieksijöiltä. Blondi alkoi silittää hiilenmustia hiuksia, kaiketi rauhoittaakseen itkevää ja tärisevää teiniä.

”Aioit siis ampua itsesi?” Deidara kysyi kuiskaten.

Se oli ainoa ”järkevä” vaihtoehto mitä ei löytynyt keltaisesta paperista. Itachi ei taaskaan vastannut, mutta tällä kertaa hän nosti päänsä ylös ja katsoi blondia silmiin. Tummat silmät olivat täynnä kyyneliä ja aivan punaiset. Deidara hymyili pienesti ja painoi kevyen suudelman noille kyynelien suolaistamille huulille. Itachi halasi blondia ja nojasi päätään tämän vasemmalle olkapäälle yhä nyyhkyttäen.