Hei, muistatteko vielä improficin? Uutta tekstiä ei olekaan näkynyt pitkään aikaan, mutta asiaan tulee muutos nyt. Laatu ei ole sitä parasta, kun ei inspiraatio iskenyt, mutta tämä kelvannee.

***

Kehoni tärisi aavistuksen rasituksesta, ja adrenaliiniryöpystä. Taistelu oli kestänyt ehkä vartin, ja nyt oli niin sanotusti pattitilanteessa. Olin saanut hyvän otteen vastustajani päästä, ja roikotin häntä nyt ilmassa - valmiina puristamaan miehen aivot muusiksi proteesillani - tai vaihtoehtoisesti antamaan hänelle armollisen kuoleman sähköshokilla. Tiellä oli vain sellainen pikku mutta, että vastustajallani oli kunai painettuna rintaani vasten, ja liivissä oli jo pieni reikä sen terävästä päästä. Miehen tappaminen aiheuttaisi siis lihasrefleksin takia tämän aseen painumisen suoraan sydämeeni, mikä voisi olla pieni ongelma. Toisella kädellään mies roikkui metallikädestäni, eikä ilmeisesti aikonut luovuttaa.
Muista en osannut sanoa mitään. Olin kadottanut heidät näkyvistäni, kun ajauduimme vastustajani kanssa puiden sekaan. Toivoin, että heillä oli tilanne hallinnassa, toisin kuin minulla.
“Luovuta jo”, mies sähähti vaikeasti, mulkoillen minua toisella silmällä, joka pilkotti kämmeneni takaa.
“Suksi suohon”, tokaisin ja puristin hieman kovempaa. Vastaavasti kunai painui tiukemmin rintaani. Aivoni raksuttivat kuumeisesti.
Kauempaa kuului kirkaisua muistuttava huudahdus. Adrenaliini virtasi uudestaan suoniini. Vastustajani naurahti.
“Naisseurasi taisi juuri kohdata loppunsa.”
Aioin juuri päättää tämän, kävi miten kävi, kun jokin suhahti miehen taakse ja tämän räkätys katkesi. Ruumis meni veltoksi kädessäni. Kunai oli onneksi hieman löystynyt miehen otteessa, joten terä ei uponnut kovin syvälle lihaan.
Pudotin miehen otteestani ja jouduin kasvotusten liian monen silmäparin kanssa. Valtava hämähäkki silmäili minua ja tunsin lihasteni rentoutuvan aavistuksen. Tuota otusta oli onneksi vaikea unohtaa.
“Sui on tovereidesi luona. He ovat kaikki kunnossa”, otus sanoi ja kääntyi lammelle päin. Hävitin vihollisninjan nopeasti ja lähdin perään.
“Teillä oli kyllä loistava ajoitus”, kiitin ja juoksin tämän rinnalle.

Lammelle saavuttuamme ymmärsin, mistä kiljahdus oli kuulunut. Sumuninja makasi maassa, yltä päältä veressä ja muutamia raajoja lojui pitkin aukeaa. Sui tutki parhaillaan miehen varusteita, muttei näköjään löytänyt mitään mielenkiintoista, sillä hetkeä myöhemmin ruumis hävitettiin anbuille tyypilliseen yli-teatraaliseen tapaan.
Reimi ja Anzu seisoskelivat vähän kauempana nurmikolla. Kotkat pöyhistelivät sulkiaan kuin valmiina kohta kynsimään silmät jonkun päästä.
Tyttöjen takana, tai oikeastaan heidän taakseen epätoivoisesti piiloutuneena, tärisi kalman kalpeaksi muuttunut Ren. Taisipa hänen kasvoillaan olla vielä häivähdys vihertävääkin. En tiennyt, pitäisikö minun nauraa vai lyödä päätäni lähimpään mäntyyn. Tyydyin siis vain huokaamaan raskaasti. Näytti siltä, että Sui oli käyttänyt hieman tarpeettomasti väkivaltaa sumuninjan tappamisessa.
“Hävitittekö ruumiin, Rayu?” Sui kysyi hämähäkin kävellessä hänen vierelleen.
“Hän hävitti”, karvajalka kertoi, viitaten minuun.

Kävelin suoraan Reimin luokse ja vedin paitani pääni yli. Tytöt hyppäsivät varmaan neljä metriä taemmas, ja hyvä etteivät saman tien kiljuneet: Mitä pirua?! Pysy kaukana, perverssi!
Voi yhden kerran.
Asetuin seisomaan odottavasti, paita kainalossa ja osoitin vuotavaa reikää rintakehässäni.
“Älkää viitsikö pelleillä, ei meillä ole koko päivää aikaa. Paikkaisitko tuon umpeen, niin pääsemme jatkamaan?” tokaisin ärtyneenä. Olinko minä heistä joku ällöttävä, vanha setä, joka väijyy nuoria tyttöjä pusikoissa?
Kuulin etäisesti Suin naurahtavan vahingoniloisesti, mutta se saattoi olla pelkkä tuhahduskin.

Reimi astui nenäänsä nyrpistellen lähemmäs ja silmäili haavaa kuin se ällöttäisi häntä jollain tapaa. Tai sitten se johtui rintakarvoistani.
Viimein vihertävä hohde ilmestyi tytön käsiin ja tunsin lihaskudoksen eheytyvän.
“Siihen jää sitten arpi”, tyttö ilmoitti, vetyäessään kätensä hetken päästä pois. Nyökäytin päätäni huolettomasti ja vedin paidan takaisin päälleni. En todellakaan imarrellut itseäni sellaisilla mielikuvilla, että kukaan naisväestä oikeastaan nauttisi paljaan yläkroppani katselusta.

“Parempi varmaan jatkaa heti matkaa. Olemme myöhässä aikataulusta”, Sui totesi ja mulkaisi Reniä kulmiensa alta. Tämä yritti jälleen tekeytyä mahdollisimman pieneksi, mikä sai minut vähän säälimään häntä.
“Meidän kannattaisi vähän järjestäytyä. Tällaisena armeijana herätämme vähän liikaa huomiota”, sanoin puolestani, ja arvioin joukkoa katseellani.
“Me lähdemme edelle tiedustelemaan”, Sui ilmoitti sen kummempia kyselemättä ja viittasi Rayuun. Nyökkäsin. Olin ollut tämän uuden porukan seurassa vasta hetken, mutta oli selvää, etteivät Sui ja Ren oikein tulleet juttuun.
“Selvä, tehdään näin. Te kaksi menette edellä, Reimi ja Anzu tulevat jäljessänne ja minä pidän perää Renin kanssa. Tavataan, vaikka aavikon laidalla, niin päästään yhtä matkaa Hiekan porteista sisään. Sopiiko tämä kaikille?”
Chuunin-tytöt nyökyttelivät ja Ren näytti suoraan sanoen siltä, että kapsahtaisi kohta kaulaani. Tavallaan ymmärsin häntä. Sui ei tainnut olla niitä tyyppejä, joiden kanssa on helppo tulla toimeen.
“Lähdetään sitten”, sanoin hieman tarpeettomasti. Sui ja Rayu katosivat hetkessä metsään, nuoremmat tytöt perässä.
Käännyin vilkaisemaan Reniä, ennen juoksuksi pistämistä ja olin kuulevinani hänen mumisevan jotain itsekseen. Kohotin kulmiani. Oliko hän juuri valittanut nälkäänsä itsekseen?
Mumina ei toistunut, mutta aloin silti kaivella varustelaukkuani. Punapää näytti oikeastaan aika heikkokuntoiselta.
“Hei”, huikkasin ja heitin ruokapillerin hänelle. Se lensi sievästi ilman halki, mutta sen sijaan, että poika olisi kopannut sen - kuten oletin - osui tätä otsaan.
“Ääk!” Ren älähti, säpsähtäen selvästi pilleriä. Hän nosti katseensa nopeasti minuun ja kumartui sitten tutkimaan nurmikolle pudonnutta pilleriä kummastuneena.
Suuni loksahti auki, enkä pystynyt kuin tuijottamaan häntä hölmistyneenä. Tämä ei voinut olla totta.
“Se on juuri sitä, miltä se näyttääkin: ruokapilleri”, sanoin. Ren nosti pillerin maasta, ja lamppu tuntui syttyvän hänen päällään.
“Syö se. Näytät tarvitsevan energiaa, emmekä ehdi lounastamaan”, käskin vielä varmuuden vuoksi, ja käännyin juoksemaan muiden perään.


Juoksimme koko päivän, emmekä pysähtyneet kuin pari kertaa juomaan ja vierailemaan Hotelli Helpotuksessa. Ren pysyi aika hyvin vauhdissa, mitä nyt kompasteli välillä oksiin ja omiin jalkoihinsa. Keskittyminenkin tuntui herpaantuvan häneltä vähän väliä.
Yritin keskittyä meidän molempien puolesta, mutta tylsällä läpijuoksulla metsässä ajatuksilla on tapana harhailla. Ajattelin sisaruksiani ja tiimiäni. Mitenhän heillä meni? Olikohan Izumi tälläkin hetkellä tunkeutuneena asuntooni, ja täyttämässä ikkunalautoja hirveillä parvekekukilla, jotka kuolivat yksi toisensa jälkeen hoidon puutteeseen? Joko Yui oli päässyt yli uusimmasta miehestään, joka oli ollut liian uppoutunut lihaksiensa kasvattamiseen? Tiimillä meni varmaan hyvin, heillä oli aina ollut sellaista tiivistä ryhmähenkeä ja yhteisöllisyyttä. Vaikka olihan tehtävien määrä lisääntynyt sitten genin-ajoista.

Äkkiä jokin kumma löyhkä tunkeutui sieraimiini. Pysähdyin ja pudottauduin oksalta. Etsin katseellani hajun lähdettä ja löysinkin sen pian. Yhden pensaan lehdet olivat tumman, kuivuneen nesteen peitossa, joka toi mieleen lähinnä veren. Kurtistin kulmiani ja tarkkaili hetken ympäristöä, mutta mitään ei kuulunut.
“Mitä siellä on? Ren kysyi ja ilmestyi viereeni. Hän tuijotti hetken tummaa ainetta, rypistäen kulmiaan.
“Vertako tuo on?” hän jatkoi. Kaivoin tyhjän putkilon repustani ja tungin sotkeutuneita lehtiä sen sisään. Näitä kannattaisi tutkia vähän tarkemmin.
"Siltä näyttää", mutisin, ajatuksiini vaipuneena.
Kotka lensi yltämme, ja kirkaisi saadakseen huomiomme. Ilmeisesti kaikki muut olivat jo ehtineet aavikon laitaan.
“Kiristetään vähän tahtia”, huikkasin Renille ja jatkoin juoksua entistä nopeammin. Maasto oli muuttunut väljemmäksi puista ja maaperä pehmeni. Yötä vasten ei lämpötilan muutosta juuri huomannut, tai ehkä se tosiaan laski vähän nopeammin kuin sysimetsässä.
“Juoksemmeko läpi yön?” Ren kysyi yllättäen. Mietin hetken. Muut varmaan jaksaisivat painella aavikon halki, ja meillä oli oikeastaan kiire.
“Todennäköisesti”, vastasin.


Muut istuskelivat pienen nuotion ääressä, kun saavuimme Renin kanssa aavikon laitaan. Sui tuntui paljon vähemmän kiukkuiselta, kun oli saanut juosta puolipäivää omillaan. Istahdimme hetkeksi alas ja hotkimme muiden valmistamat aterianjämät.
“Näittekö sen veren?” kysyin muilta. Sui nyökkäsi.
“Se ei ollut mitään tavallista verta. Otin pienen näytteen mukaan, saavat tutkia sen Hiekkakylässä”, hän sanoi, muttei jatkanut siitä sen enempää. Rayu päätti kuitenkin valaista meitä vähän enemmän.
“Isosta otuksesta se oli. Ei aivan tuoretta, ehkä tämänaamuista. Maistui kuulemma katkeralta.”
Nyökkäilin mietteliäänä ja vilkuilin kohti aavikkoa. Emme olleet törmänneet vielä kuolleisiin tovereihin, joten olivatko he siis päässeet turvallisesti perille? Kysymys vaivasi mieltäni vielä kauan sen jälkeen, kun olimme jättäneet hetkellisen leirin ja siirtyneet juoksemaan kylmenevälle hiekalle. Eikä kysymys kaikonnut mielestäni vielä senkään jälkeen, kun Hiekkakylän korkeat muurit avautuivat lopulta edessämme.

***

Huh, tätä oli aivan tuska kirjoittaa. Ainoa vapaapäiväni tällä viikolla meni tämän väsäämiseen, enkä ole vieläkään niin tyytyväinen siihen kuin haluaisin (nipottaja). Mielessä kävi jo jopa ajatus jonkinlaisen lyhennelmän tekemisestä (jotain ranskalaisille viivoille tärkeimmistä tapahtumista muissa osissa) mutta aika ei riittänyt. Jos siis huomaatte, että tein jonkin virheen tai ymmärsin asioita väärin, korjatkaa.

Ja tuo Hotelli Helpotus -vierailu tarkoittaa siis vessassa käymistä, joskin metsässä ilman sitä vessaa. Tämä vain tiedoksi, jos jollekin ei ilmaus ollut tuttu.

Nyt siis on vihdoin arpa jälleen heitetty ja toivon, että muutkin tästä aktivoituisivat, tai pysyisivät yhtä aktiivisina kuin tähänkin asti. Oikein hyvät kesän jatkot kaikille!