Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.
A/N: Tämä luku tuli nyt aika pian perään. En lupaa, että päivitystahti pysyy samana. Paljon riippuu siitä, miten inspiraatio kukkii ja mitä muuta tarvitsee kirjoittaa... puhumattakaan siitä elämästä, joka aina satunnaisesti muistuttaa olemassa olostaan.

<-- Edellinen

Älä kysy hintaa

Luku 16

”Älä yritä mitään. Suojasin ikkunan chakralla, joten turha edes yrittää avata sitä.”

Siitä oli nyt puoli tuntia, kun Itachi oli sanonut noin ja kadonnut alakertaan. Mies oli vienyt huoneen avaimen mennessään, mutta oven sai kyllä ilman sitäkin sisäpuolelta auki. Sen Mitoki oli todennut eräänä päivänä. Silti hän ei ollut niin hullu, että olisi yrittänyt ovesta ulos.

Tyttö oli nähnyt ikkunasta, kun majatalolle oli saapunut illansuussa kaksi punapilvikaapuihin pukeutunutta hahmoa. Toisella oli ollut vaaleat ja pitkät hiukset, toinen oli näyttänyt omituisen levähtäneeltä ja kasaan painuneelta… ainakin ylhäältäpäin katsottuna. Hetken Mitoki oli miettinyt, oliko blondi mahtanut olla nainen, mutta pitkät hiukset eivät taanneet mitään. Myös Itachin hiukset olivat pitkät, vaikkei sitä välttämättä heti huomannut, koska mies piti poninhäntäänsä kaapunsa sisällä.

Joka tapauksessa Mitoki ei ollut nähnyt kenenkään Akatsukeista poistuvan, joten kaikki neljä miestä olivat luultavasti alakerran ravintolassa istumassa. Ja ravintolasta näki portaisiin. Mitokilla ei ollut siis mahdollisuutta livahtaa sitä kautta. Sellaisen tempun yrittäminen olisi tarkoittanut vain hyvin äkillistä kuolemaa.

Mutta uuden kaksikon ilmestyminen tarkoitti jotain. Varmasti nuo kaksi olivat ne, jotka olivat yrittäneet napata tai tappaa Chiakin. Mitoki olisi kuollakseen halunnut kuulla uutiset. Ainakaan nämä eivät olleet raahanneet ruumista mukanaan… ja kai Akatsukien johtaja olisi halunnut todisteet? Se viittasi siihen, että Chiaki oli edelleen elossa. Akatsuki oli epäonnistunut punapään sieppaamisessa.

Siinä tapauksessa järjestö siirtyisi pian suunnitelmaan B, mutta Mitoki ei aikonut olla paikalla enää siinä vaiheessa. Nyt oli viimeiset hetket karata. Häntä pelotti, kun hän tuijotti pimenevään iltaan turvallisen matkan päässä ikkunasta. Sydän hakkasi rintakehää vasten, mutta hän tajusi, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta. Jos hän viivyttelisi yhtään, peli olisi menetetty. Jos Akatsuki käyttäisi häntä syöttinä, Chiaki voisi kävellä suoraan ansaan. Itachin ei tarvinnut kuin esittää tappouhkaus, ja punapää säntäisi paikalle.

Sitten he olisivat molemmat kuolleita. Niin ei saanut käydä, ei nyt, kun heillä oli vielä niin paljon edessään. Mieluummin Mitoki antoi Chiakin jäädä vaikka Konohaan, mitä vain, kunhan tämä ei kuolisi. Vanhempi tyttö tunsi olevansa vastuussa. Hän oli lomamatkaa ehdottanut, hän oli valinnut moottoripyörän, hän oli ottanut suunnan pyörän levittyä. Hän oli tehnyt kaikki ratkaisevat päätökset ja johtanut tilanteen siihen, mikä se nykyisellään oli. Siksi oli hänen velvollisuutensa kääntää asiat parhain päin.

Tyttö nyökkäsi itsekseen. Hän penkoi repustaan rahansa ja tunki ne housujen taskuun. Sitten hän haki tennarinsa huoneen eteissyvennyksestä ja paineli niiden kanssa vessaan. Itachi oli puhunut vain huoneen ikkunasta. Toki vessanikkuna oli riski, mutta se riski oli nyt vain otettava. Mitokin oli pakko yrittää.

Mitoki kapusi pöntönkannelle ja väänsi ikkunan vaivattomasti auki. Melkoista huolimattomuutta Itachilta, ettei mies ollut tullut ajatelleeksi sitä. Tosin se sopi tytölle erityisen hyvin.

Kurkistettuaan, ettei lähistöllä näkynyt ketään, Mitoki pudotti kenkänsä alas. Ne tömähtivät pehmeästi ruohikkoon. Tyttö saattoi vain toivoa itse laskeutuvansa yhtä vaivattomasti.

Oli hankalaa keplotella itseään ulos ikkunasta. Kädet saivat helposti otteen ikkunan yläpuolella olevasta ulokkeesta, mutta Mitokin voimat eivät meinanneet riittää, kun hänen piti kiskoa itseään ylöspäin. Hän sai jalkansa pöntön vesisäiliön päälle, mutta siitä ylöspäin urakka oli melkoinen.

Saatuaan ylävartalonsa ulos ikkunasta Mitoki tuki kyynärpäänsä ulkonemaa vasten ja ponnisti voimiaan. Käsiin sattui. Hän ei ollut tottunut tällaiseen pinnistelyyn, mutta hitaasti hän sai silti itsensä liikkumaan. Kunnes jokin pisti hänen reittään. Karmi vaikutti olevan hieman liian kapea. Voi taivas ja kaikki jumalat! Hän oli takapuolestaan jumissa ikkunassa! Tästä totisesti alkaisi laihdutuskuuri, jos hän vain koskaan pääsisi irti.

Irtipääseminen olikin oma operaationsa. Tyttö joutui kääntymään vaarallisesti sivuttain saadakseen lantionsa liikkeelle. Silti jokin otti edelleen kiinni. Mitoki otti käsillään tukevamman otteen ja nykäisi vartaloaan. Kuului nirskahdus, kun kangas repesi ja jokin nirhaisi hänen ihoaan. Hän oli unohtanut kokonaan, että ikkunanpokasta roikkui pieni säppi, joka oli ilmeisesti tarttunut hänen housuihinsa.

Samaan aikaan, kun kangas repeytyi, Mitokin lantio nytkähti kunnolla liikkeelle ja hän oli vähällä pudota pää edellä alas. Jotenkin hänen onnistui niellä kauhunkiljaisu, joka olisi epäilemättä paljastanut hänen aikeensa puolelle kylälle. Tyttö sai juuri ja juuri pidettyä otteensa, vaikka koville se otti. Hän puri hampaansa yhteen ja nosti jalkansa ikkunanreunalle. Siinä hän kyykki hyvän tovin ja tasoitteli hengitystään. Seuraavaksi pitäisi pudottautua ilman, että teloisi nilkkojaan.

Sen Mitoki tiesi, että turvallinen pudotus vaati joustoa. Hän ei saisi tömähtää maahan nilkat jäykkinä tai nyrjähdys, ellei jopa murtuma, olisi erittäin todennäköinen vaihtoehto. Sujuva laskeutuminen ei vain kuulostanut hänen alaltaan. Chiakilta se olisi saattanut jopa onnistua.

Koska vaihtoehtoja ei ollut, Mitoki lopulta uskaltautui pudottautumaan. Hänen vatsaansa väänsi ja rintaa ahdisti sen lyhyen hetken, jonka pudotus kesti. Nilkoissa tuntui inhottava jysäys, kun hän iskeytyi maahan, mutta mikään paikka ei tuntunut särkyvän. Hetken hän heilui kyykyssä, kunnes pyllähti istualleen. No, se oli mennyt paremmin kuin hän oli arvellut. Pisteet kotiin siitä.

Reidessä tuntui kipua. Vaistomaisesti Mitoki käänsi katseensa oikeaan paikkaan. Farkkujen kangas oli tosiaan revennyt, housuista roikkui palkeenkieli. Myös iho oli rikkoutunut, mutta haava ei ollut onneksi syvä. Sitä vain kirveli ilkeästi. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa keskittyä siihen. Mitokin täytyisi puhdistaa se myöhemmin. Olisi ollut järjetöntä viivytellä paikoillaan tässä vaiheessa pakomatkaa.

Mitoki haparoi hämärässä tennarit ja kiskoi ne jalkoihinsa. Hän oli ulkona, hieman syrjässä majatalon sisäänkäynnistä. Hän oli tehnyt sen!

Nopeasti tyttö hiippaili poispäin majatalolta. Hän oli pariin otteeseen kulkenut kylän halki miesten kanssa, kun nämä olivat menneet harjoittelemaan. Silloin häntä ei ollut jätetty yksin huoneeseen, vaan raahattu seuraksi. Itachi oli kiinnittänyt paikan päällä chakraköyden hänen nilkkaansa ja toisen pään puuhun. Siten hän oli päässyt kulkemaan kohtuullisen matkan päähän, mutta hän oli myös tuntenut itsensä koiraksi. Mies oli nöyryyttänyt häntä sietämättömällä tavalla.

Tietyssä mielessä miesten harjoitusten seuraaminen oli silti ollut kiinnostavaa. Kisame oli tyyppiä, joka jysäytti kaiken palasiksi. Hain miekka teki todella pahaa jälkeä, suorastaan silpoi kaiken tielleen osuvan. Se oli pelottavaa, eikä Mitoki halunnut joutua koskaan miekan kanssa tekemisiin, ei sen puoleen, että hän olisi halunnut miekan omistajankaan kanssa lähempiin tekemisiin.

Itachin tyyli erosi Kisamen tavasta taistella täysin. Mies ei välttämättä ottanut viholliseen minkäänlaista kontaktia, ennen kuin tämän oli pakko puolustautua. Jos mies käytti aseita, tämä heitti ne täydellisesti juuri aikomaansa kohteeseen. Ei erehdyksiä. Ja jokainen liike oli kaunis ja sulava. Mitokille tuli Sasuke mieleen liiankin elävästi. Veljeksissä oli hyvin paljon samaa, nämä olivat taatusti taidokkaasta suvusta.

Mitokin oli ollut pakko myöntää, että Itachin taidot olivat tehneet häneen vaikutuksen. Hän oli lapsesta asti katsellut kung fu -elokuvia, mutta ne eivät olleet olleet mitään verrattuna todellisuuteen. Ei Itachi nyt sentään lentänyt, mutta miehen taidot olivat niin käsittämättömät, liikehdintä sulavaa.

Äh, sinihiuksinen tyttö kirosi mielessään samalla, kun kiirehti kylän halki. Hänen ei pitänyt pysähtyä ajattelemaan tuollaisia. Nyt oli keskityttävä pakoon ja unohdettava koko omituinen mies.

Kapeneva kuu ei antanut paljon valoa, mutta siitä Mitoki oli ainoastaan iloinen. Hän vältteli lyhdyin valaistuja katuja ja hiipi sivukujien kautta. Kylä ei ollut hänelle niin tuttu kuin hän olisi toivonut, mutta jossain vaiheessa hänen oli pakko päästä ulos sieltä.

Jälleen kerran Mitoki siis pakeni yöhön. Ja jälleen kerran pako oli yhtä toivoton kuin edellinen. Kuitenkin hänellä saattoi olla mahdollisuuksia, jos hän pääsisi Tulimaan puolelle, ennen kuin Akatsukit saavuttaisivat hänet. Kyllä konohalaiset sitten puolustaisivat häntä. Ehkä vanhimmat olivat sellaisia kuin Itachi väitti – jokinhan siinä kylässä selvästi mätti – mutta Chiaki ei antaisi muiden satuttaa häntä. Sitä paitsi myös Kakashi olisi Mitokin puolella. Se mies vaikutti suhteellisen normaalilta tapaukselta moneen muuhun verrattuna.

Kylä päättyi joenrantaan, mikä oli ollut arvattavissa. Silti Mitoki ei ollut tullut ajatelleeksi sitä. Hän näki vähän matkan päässä sillan, mutta se oli valaistu kirkkaasti. Hän olisi täydellinen maalitaulu, jos astuisi kyseiselle sillalle. Niinpä tyttö päätti lähteä seuraamaan rantaa toiseen suuntaan. Kenties myöhemmin tulisi vastaan jokin toinen silta, sellainen, jota käytettiin harvemmin ja jota ei vaivauduttu valaisemaan.

Tyttö kiirehti askeliaan, mutta täyttä vauhtia hän ei uskaltautunut juoksemaan. Luultavasti hän olisi silloin saanut aikaan liian kovaa meteliä, eikä hänellä ollut nyt varaa herättää huomiota. Päinvastoin, hän halusi päästä mahdollisimman pitkälle, ennen kuin kukaan tajuaisi, mitä oli tapahtunut.

Samassa tyttö kuuli rasahduksen. Hän kääntyi katsomaan taakseen, mutta ei nähnyt ketään. Tuuli liikutteli ruohoa ja puiden lehtiä, mutta muuten maisema vaikutti rauhalliselta. Oliko se ollut jokin eläin? Saattoiko yössä liikkua muutakin vaarallista kuin pari murhanhimoista hullua?

Paniikinpoikanen kierähti Mitokin mielessä. Hänen kurkkuaan kuristi, hän ei ollut mikään kirjojen sankaritar, hän ei osannut puolustautua kunnolla. Tahtomattaan hän kiihdytti askeliaan entisestään. Mikä hänen takanaan olikin liikkunut, se ei saisi saavuttaa häntä!

Lopulta Mitoki jo juoksi. Hän ei voinut mitään pelolle, joka tunki väkisin mieleen. Kuului uusi rasahdus, tällä kertaa lähempää. Hän tajusi, ettei kyseessä voinut olla ninja, nämä kun osasivat liikkua äänettömästi. Silti hänen perässään oli jokin. Ja se saavutti häntä.

Edessä kohosi jonkinlainen temppelirakennus. Se oli rakennettu pylväiden päälle jokeen ja sinne johti pieni silta. Lähistöllä ei näkynyt muita piilopaikkoja, mutta rakennuksen sisällä Mitoki olisi ansassa. Ajattelematta asiaa sen tarkemmin tyttö syöksyi suoraan jokeen ja juoksi eteenpäin, kunnes oli pylväiden lomassa. Hän painautui yhtä pylvästä vasten hengästyneenä ja kurkisteli ympärilleen. Missään ei vieläkään näkynyt ketään, mutta kyllä hän varmasti kuulisi, jos joku tai jokin astuisi veteen.

Joessa kävi selvä virtaus, eikä vesi ollut erityisen lämmintä. Se tunkeutui nopeasti tennareiden ja farkkujen läpi ja teki kankaan painavaksi. Kylmä hiipi luihin ja ytimiin. Mitoki kiersi kädet ympärilleen ja pysytteli pylväiden lomassa piilossa. Rasahduksia ei enää kuulunut, mutta hän ei uskaltanut liikkua, sillä veden loiskuminen olisi paljastanut hänet välittömästi. Vasta nyt hän pohti, miten paljon ääntä veteen juokseminen oli mahdollisesti aiheuttanut. Pahimmassa tapauksessa hän oli paljastanut itsensä.

Jokin liikahti Mitokin silmäkulmassa. Tyttö veti terävästi henkeä ja yritti tavoittaa näkyä uudestaan. Hän oli varma, että häntä oli seurattu. Epämiellyttävä tunne vain vahvistui vahvistumistaan. Hämärä oli muuttunut pimeäksi, eikä kapeasta kuusta ollut valaisemaan maisemaa. Kaikki vaikutti paljon pelottavammalta kuin aiemmin.

Uusi häivähdys. Saalistaja kierteli saalistaan. Mitoki mietti epätoivoisesti, miten pääsisi pakoon. Hän uskalsi tuskin enää hengittää. Kädet tärisivät vartaloa vasten ja oli mahdotonta sanoa, johtuiko se enemmän kylmästä vai pelosta. Koko tilanne oli muuttunut karmivaksi. Se oli kuin suoraan kauhuelokuvasta. Ja kaikkihan tiesivät, että kliseisessä kauhuelokuvassa hengissä selvisi vain puhtoinen ja viaton neitsyt. Valitettavasti tyttö ei voinut sanoa kuuluvansa siihen kategoriaan.

Tyttö kääntyi katsomaan sivulleen. Silloin hän näki ne. Kaksi punaista silmää. Ne näkyivät hetken ajan ja katosivat sitten, mutta Mitoki oli aivan varma, että ne olivat olleet vain muutaman metrin päässä hänestä. Rannalla, puiden varjossa. Hänet oli totisesti tuomittu, nyt hän kuolisi.

Pakokauhu työnsi kaikki järkevät ajatukset syrjään. Tyttö sai itsensä liikkeellä ja rynnisti juoksuun. Enää ei ollut väliä, kuinka paljon vettä roiskui ympärille tai minkälainen meteli liikkumisesta lähti. Hän halusi vain päästä pois.

Maa katosi Mitokin jalkojen alta. Yhtäkkiä hänen jalkansa vain tapasivat tyhjää, seuraavassa hetkessä hän vajosi kohti joenpohjaa. Hän huitoi käsillään yrittäen saada otteen jostain, mutta sormet eivät tavoittaneet mitään. Suuhun ja nenään tulvi vettä, silmät eivät nähneet ympäristöä. Keuhkoissa kirpaisi, mutta mikään ei auttanut. Vettä oli kaikkialla. Mitoki räpiköi joka suuntaan yrittäen muistaa, miten uitiin. Paniikki vain kasvoi hänen mielessään peittäen kaiken muun. Vesi teki vaatteista raskaat ja kiskoi häntä kohti pohjaa. Tähänkö kaikki päättyisi?

Kun joku tarttui Mitokia kainaloista, tyttö yritti taistella vastaan. Toinen oli kuitenkin niin voimakas, ettei vastustamisesta ollut mitään hyötyä. Hänet vedettiin pinnalle ja raahattiin kohti rantaa. Vasta kun vesi yletti vain polviin asti, hän sai itseensä liikettä. Hän yritti nykäistä itsensä parempaan asentoon, vaikka veden rykiminen tuntui vievän kaikki voimat. Kun se ei auttanut, hän potki jaloillaan. Seurauksena hän huomasi lentävänsä kohti rantaa, mutta loiskahti kuitenkin matalaan rantaveteen selälleen. Pää tömähti vasten pehmeää savipohjaa.

Mitoki yski yskimästä päästyään. Keuhkot olivat tulessa, kun hän nousi istumaan. Hän ei jaksanut liikkua, vaikka näki edessään tumman hahmon, josta ei kyennyt erottamaan kunnolla muuta kuin punaisena palavat silmät. Miksei mies ollut tappanut häntä? Tai antanut hänen hukkua? Hänhän oli rikkonut sääntöjä oikein perusteellisesti, pettänyt luottamuksen.

”Sinä todella haluat päästä hengestäsi”, pehmeä ääni totesi. Se ei ollut vihainen vaan täynnä pettymystä. Sävy kummastutti Mitokia, joka tärisi nyt kylmästä istuessaan viileässä vedessä. ”Mikä tässä elämässä on niin kamalaa, että haluat päästä siitä noin epätoivoisesti eroon?”

”Sinä”, Mitoki sähähti, muttei saanut ääneensä riittävästi voimaa. Se tärisi kylmästä sekin.
”Minä?” Itachi toisti. ”Olen niin kamala, että olet valmis kuolemaan kunniattoman kuoleman oman kätesi kautta vain päästäksesi minusta eroon?”
”Jos niin haluat ajatella…” tyttö jupisi. Ihan kuin hän olisi syöksynyt jokeen tappaakseen itsensä! Tilannehan oli ollut juuri päinvastainen. Hän oli halunnut paeta väistämätöntä kuolemaa. Oli vain ollut ikävä vastoinkäyminen, että joki oli paljastunut syvemmäksi kuin hän oli olettanut.
”En halua”, Itachi totesi hämmentäen tytön ajatukset taas kerran täydellisesti. Miehen luikertelevasta mielestä ei saanut otetta sitten millään.

Kuului muutama loiskahdus, kun Itachi käveli lähemmäs Mitokia ja kyykistyi tämän eteen. Tyttö käänsi katseensa toisaalle punaisista silmistä. Ne olivat liian pelottavat ja ahdistavat. Demonisilmät.

”Olen miettinyt pääni puhki keinoa, jolla sinut saadaan pidettyä elossa”, mies huomautti. Sanojen myötä Mitokin oli pakko kääntyä katsomaan tätä uudestaan. Siis mitä? ”Ja mitä sinä teet? Juuri kun näyttää siltä, että olen saanut tilanteen kääntymään, sinä päätät hukuttaa itsesi jokeen. En odottanut sinulta sellaista heikkoutta.”
”Mitä sinä sanoit?” tyttö kysyi. Hän alkoi epäillä, että hänellä oli niin paljon vettä korvissaan, että se vääristi hänen kuulemaansa.
”Olet heikko. Miksi?” mies kysyi.
”No, voi helvetin…” Mitoki ärähti. ”En minä yrittänyt tappaa itseäni! Mutta kyllä, minä olen heikko! En ole mikään saamarin ninja!”
”Se ei ole tekosyy olla heikko.”
”Olen ollut vahvempi kuin olen koskaan elämässäni joutunut olemaan!” tyttö kiljui. Kuumat kyyneleet valuivat kylmettyneille poskille. Hän ei ollut itkenyt kunnolla ikuisuuksiin, mutta nyt kyyneleet vain tulvivat ylitse. Hän oli taistellut omalla tavallaan pelastaakseen parhaan ystävänsä, tärkeimmän ihmisen koko maailmassa, mutta hän oli hävinnyt taistelun. ”Minä olen sietänyt sinulta ja Kisamelta ties mitä paskaa vain, koska olen halunnut elää eteenpäin. Olen kärvistellyt teidän seurassanne löytääkseni keinon pelastukseen. Minä olen yrittänyt kaikkeni… Tiedätkö edes, kuinka paljon voimia se kysyy? Tiedätkö, millaista on pelätä omansa ja läheisensä hengen puolesta? Tiedätkö miten paljon se pelottaa, että tajuat joutuvasi uhraamaan itsesi pelastaakseni sinulle tärkeimmän ihmisen?!”
”Tiedän.”

Vastaus oli hiljainen, mutta Mitoki kuuli sen selvästi. Se oli yksinkertaisuudessaan murskaava ja pysäyttävä. Yksi ainoa sana täynnä tunnetta. Mitoki ei tarvinnut ystävänsä kykyä tajutakseen, että sana oli totta. Itachi todellakin tiesi. Miten? Sitä tyttö ei ymmärtänyt, mutta mies tiesi. Sen kuuli tämän äänestä.

Punaiset silmät katosivat. Mitoki räpytteli omia silmiään, mutta ne eivät tulleet enää takaisin. Hän ei käsittänyt. Kyse ei voinut olla piilolinsseistä. Silti oli vaikea käsittää, että Itachilla olisi todella ollut demoninsilmät. Mies vaikutti ihmiseltä, vaikkakin joinain päivinä hyvin kamalalta sellaiselta.

”Ja koska tiedän, en halua nähdä enää yhtään turhaa kuolemaa”, mies jatkoi pitkän ajan kuluttua. ”Sanoin kerran, että muistutat minua eräästä. Hänkin oli itsepäinen ja ylpeä, taisteli läheistensä puolesta. Hän uhrasi itsensä pelastaakseen itselleen tärkeitä ihmisiä, mutta unohti, että hänen pelastumisensa olisi saattanut olla tärkeää jollekulle toiselle. Ja hän kuoli turhaan. Yksikään hänen läheisistään ei pelastunut.”

Mitoki nielaisi. Itachi todella oli ihminen. Ihminen, jolle oli tapahtunut jotain kamalaa. Tämä oli välittänyt jostakusta syvästi ja menettänyt tämän kauheiden tapahtumien seurauksena. Kenties Itachi oli yrittänyt pelastaa tämän toisen, mutta epäonnistunut.

”Senkö takia sinä… et halua, että minä kuolen?” tyttö sai mutistua. ”Yrität maksaa minun kauttani velkasi jollekulle toiselle?”
”Hän olisi halunnut niin”, Itachi vastasi. ”Mutta ei, ei sen takia. Yksikin turha kuolema on liikaa. Jos haluamme saavuttaa rauhan, meidän on pidettävä surmat minimissään.”
”Rauhan?” Mitoki toisti. Hän ei pysynyt miehen ajatuksenjuoksussa perillä.
”Niin, rauhan. Ninjat elävät sodasta, mutta voisi olla toisinkin. Voisi olla maailma, jossa ihmiset elävät rauhassa ja rakkaudessa, maailma, jossa ei ole julmia kuolemia ja synkkiä menetyksiä”, Itachi selitti. Mitoki ei tajunnut enää mitään, paitsi sen, että miehen toiminnan takana oli ilmeisesti jokin murhanhimoa syvempi filosofia.

Itachi oli täysin käsittämätön mies. Tämän päässä oli selvästi paljon ajatuksia, mutta niistä ei päässyt perille. Mies kertoi tasan sen, mitä itse halusi ja jätti muun pimentoon. Mitokille annettiin vain rippeitä, joista hänen olisi pitänyt muodostaa kokonaiskuva. Ja se oli käytännössä mahdotonta. Hän ei vain ymmärtänyt miestä.

Yllättäen hän kuitenkin halusi ymmärtää. Itachi oli tehnyt hänet uteliaaksi omituisella käytöksellään. Siihen olivat pystyneet viime aikoina vain hyvin harvat miehet. Silti Mitoki harasi tiukasti uteliaisuutta vastaan. Sitä saattaisi seurata monia muita asioita, eikä hän halunnut kiinnostua miehestä millään tasolla. Hän ei halunnut rikkoa itseään tai joutua hyväksikäytetyksi. Itachi oli lisäksi paljon vaarallisempi mies kuin yksikään Mitokin aiemmin tapaama. Riskit olivat moninkertaiset.

”Sinä lupasit olla tekemättä temppuja”, Itachi vaihtoi puheenaihetta lennossa. Mitoki tuijotti edessään kyykistelevää miestä. Märkää savea valui niskaan hänen hiuksistaan, se tuntui ällöttävältä liukuessaan sisään paidankauluksesta. Tytön käsi kohosi haromaan savea pois, mutta se ainoastaan liiskautui hänen sormiinsa. ”Miksi pakenit?”
”Miksi en olisi paennut?” tyttö heitti vastakysymyksen ja laski sormensa veteen liuottaakseen saven pois. Mahtoi hän olla näky.
”Koska olet vain suuremmassa vaarassa, jos lähdet sooloilemaan”, mies selvitti. ”Usko pois, Konohan vanhimmat eivät katso suopeasti sitä, että lähdit käytännössä vapaaehtoisesti mukaamme. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että se oli viisas ratkaisu. Heistä se on petos Konohaa kohtaan. Jos olisit ninja, sinut olisi jo tuomittu kuolemaan.”
”Mutta kun en satu olemaan ninja enkä edes konohalainen”, Mitoki ärähti.
”Olet silti riskitekijä kaikille osapuolille.”
”Minä en pyytänyt tällaista!”
”Ei kai kukaan pyydä, olet siitä huolimatta jo osa peliä. Voit valita, kummalla puolella pelaat”, Itachi tuumasi.
”Voinko?” tyttö kysyi. ”Eli annat minun mennä?”
”Mene, jos haluat.”

Hetken Mitoki katsoi miestä. Hänen oli vaikea uskoa, mitä tämä oli juuri sanonut. Koko ajan oli ollut selvää, ettei hän saanut sooloilla, mutta nytkö hän muka oli vapaa menemään. Se ei kuulostanut uskottavalta.

Kun Itachi ei esittänyt uusia uhkavaatimuksia, tyttö painoi kätensä joenpohjaan ja kampesi itsensä pystyyn. Vasenta nilkkaa vihlaisi yllättävästi. Se kesti hänen painonsa, mutta siihen sattui. Juokseminen ei tullut kyseeseen, ei edes nopea kävely.

”En takaa, mitä toverini tekevät, kun kuulevat sinun lähteneen. Mutta voin luvata, etten itse tule perääsi, jos todella haluat mennä”, Itachi jatkoi, kun tyttö oli ontunut parin askeleen päähän. Mitoki pysähtyi, hän oli arvannut, että jutussa oli koira haudattuna. ”Kannattaa kuitenkin huomioida, että siinä vaiheessa molemmat puolet pitävät sinua petturina. Tällä hetkellä vain konohalaiset. Harkitse tarkkaan, minkä siirron teet, sillä se voi ratkaista tulevaisuutesi.”

Tyttö nojasi selkänsä puuta vasten. Nilkkaa särki nyt oikeasti. Lisäksi hän oli väsynyt ja läpimärkä. Maahan muodostui märkä läntti hänen alapuolelleen. Savi oli paakkuuntunut hiuksiin, mutta valui silti niitä pitkin hiljalleen alaspäin. Hän tiesi, ettei pääsisi kovin pitkälle.

”Jos jään, olenko edelleen kuolemaantuomittu vanki?” Mitoki kysyi. Hän antoi itsensä valua selkä puuta vasten istumaan. Mikä hänen nilkalleen oli tullut? Hän ei muistanut teloneensa sitä. Toisaalta kaikki oli ollut kovin sumeaa veden varaan joutumisesta saakka aina rantasavikkoon lentämiseen asti. Ehkä joessa oli ollut kivi, johon hän oli kolauttanut jalkansa.

”Kuolemaantuomittu et, vanki kyllä”, Itachi vastasi ja käveli vedestä rannalle. Vähäisessä valossa Mitoki erotti, että mies oli yhtä märkä kuin hänkin. Erona vain oli, että tämä oli säästynyt savikylvyltä.
”Miksei minua tapetakaan?” tyttö kummasteli.
”Osoitit hyödyllisyytesi Akatsukille ja Zetsu-san vahvisti sen”, kuului kummallinen vastaus. Taas Mitoki oli täysin ulalla.
”En ymmärrä”, tyttö myönsi.
”Ei sinun tarvitsekaan nyt ymmärtää. Meidän olisi parasta palata majatalolle. Kun hyppäsit alas ikkunasta, sanoin hoitavani tilanteen, mutta toiset eivät odota loputtomiin”, Itachi huomautti.

Mies oli siis tiennyt siitä asti. Tämä oli varmaan pitänyt meteliä tarkoituksella, halunnut säikäyttää Mitokin perusteellisesti. Oli pakko sanoa, että pakoyritys oli ollut surkeaakin surkeampi esitys. Se oli ollut kuolleena syntynyt idea. Itachi oli liian nokkela ja tarkkanäköinen, jotta tätä olisi pystynyt sumuttamaan.

Hitaasti tyttö kampesi itsensä jaloilleen. Hän joutui ottamaan tukea puusta, mutta selvisi silti ilman apua, mihin hän oli tyytyväinen.

”Pystytkö kävelemään?” Itachi kysyi.
”Tietenkin pystyn!” tyttö kivahti. Hän astui askeleen takaisin kylään päin. Nilkkaa vihlaisi inhottavasti, mutta se kantoi. Hyvin hitaasti hän nilkutti eteenpäin, kunnes toinen jalka osui maahan pudonneeseen oksaan. Mitoki horjahti. Hän yritti tavoittaa tukea jostain, muttei ehtinyt, kun lämmin käsi jo oli tarttunut häneen.

”Tuo ei näytä kovin hyvältä”, mies huomautti hänen viereltään.
”Omapahan on asiani”, Mitoki puuskahti.
”Ehkä, mutta minä en halua viettää täällä koko yötä läpimärkänä”, Itachi vastasi tytölle ja heilautti tämän vaivattomasti olkapäälleen. Mitoki pamautti miestä nyrkillä selkään. Jotain rajaa sentään.
”Päästä minut alas!”
”Enpä taida.”

Vastaan tappeleminen ei auttanut. Itachi roikotti Mitokia koko matkan takaisin majatalolle eikä välittänyt, vaikka muutama vielä liikkeellä oleva kyläläinen kääntyi katsomaan heitä naureskellen. Mitoki sen sijaan välitti paljonkin. Hän sätti miestä koko matkan, riuhtoi tätä paidasta ja yritti potkia. Turhaan. Itachi vain naurahti kerran eikä tehnyt elettäkään päästääkseen tyttöä, ennen kuin laski tämän varovasti alas majatalon alakerrassa.

Kolme muuta Akatsukia ilmestyivät paikalle häiritsevän nopeasti. Näiden katseet kulkivat Itachista Mitokiin ja takaisin. Kumpikin tippui vettä majatalon lattialle. Kisame virnuili leveästi. Lässähtäneestä kaverista oli mahdotonta sanoa, sillä tästä näkyivät vain silmät. Muu osa kasvoista oli huivin takana. Sen sijaan blondin miehen ilkikurinen katse ei jättänyt tämän ajatuksia arvailun varaan.

”Näen, että onnistuit palauttamaan karkulaisemme, Itachi”, blondi huomautti. ”Epäilen vahvasti, ettei hän ole niin taitava, että onnistui heittämään sinut jokeen. Pyörittekö hieman rantamudassa? Taisi olla varsin suunniteltu pako, un. Pelkäsitkö, että naapurihuoneen väki häiriintyisi, jos olisitte hommailleet omassanne niin kuin normaalit ihmiset?”
”Jos henkesi on sinulle kallis, lopetat tuon ennen kuin aloitatkaan, Deidara-san”, mustahiuksinen sanoi blondille. Mitoki ihmetteli miehen äänen tyyneyttä. Hän alkoi uskoa, että se oli miehen tapa ilmaista suuttumusta. Mitä tyynempi ääni, sitä vaarallisempi tilanne.
”Minä taidan mennä ylös”, Mitoki ilmoitti siitä huolimatta, ettei hänellä ollut avainta. Hän ei halunnut päätyä todistamaan miesten keskinäistä voimankoitosta.

Tyttö nilkutti portaille ja ehti nousta ensimmäiselle, kun punapilvikaavun hiha ilmestyi hänen eteensä. Mitoki käänsi päänsä sivulle ja kohtasi sinisen silmän katseen. Väri muistutti pelottavan paljon hänen omien silmiensä sävyä.

”Eipäs pidetä kiirettä, un. Jos sinut on kerran pakko pitää elossa, saisit kyllä olla hyödyllinenkin. Itachi sai jo osansa, nyt on minun vuoroni”, Deidara ilmoitti. Mitoki nielaisi kuuluvasti. Ehkä hänen olisi sittenkin pitänyt valita pako ja kuolema.
”Deidara…” varoittava ääni sanoi, eikä se tällä kertaa kuulunut Itachille. Huivikasvoinen mies oli puhunut. Tämän ääni oli paljon nuoremman miehen kuin mitä tämän olemuksesta olisi voinut päätellä.
”Äh, voimme hoidella hänet yhdessä, jos se siitä on kiinni, Sasori! Älä jaksa niuhottaa, un!” blondi ärähti.
”Voitteko ystävällisesti säästää tuon jonnekin, missä minä en joudu kuuntelemaan”, Kisame älähti väliin.

Kuului pari askelta, kun Itachi käveli Mitokin luokse. Mies siirsi Deidaran käden pois tytön edestä.

”Sinä et koske tyttöön. Johtaja käski pitää hänet toistaiseksi hyvässä kunnossa”, mustahiuksinen mies varoitti.
”Ai, sinä saat pistellä menemään hänen kanssaan pitkin rantakaislikkoa niin, ettei hän kykene enää kävelemään normaalisti, mutta minä en saa tehdä mitään, un?” Deidara valitti.
”Juuri niin”, Sasori vastasi kauempaa.

Mitoki ei halunnut kuulla sanaakaan enää. Kaksi Akatsukia oli ollut paha, neljä oli jo suoranainen helvetti. Järjestö oli selvästi täynnä kaheleita. Tyttö lähti hitaasti kapuamaan yläkertaan ja kuuli Itachin tulevan perässään.

A/N2: Myönnän nyt suoraan, että odotin tätä lukua aivan järjettömän paljon. Olin aivan fiiliksissä, kun vihdoin pääsin kirjoittamaan tätä. Mikä lie siinäkin... x)

Seuraava -->