Montako vuotta siitä oli? Kolme? Neljä? Vai enemmän? Tuskin kukaan enää muisti, tuskin kukaan välitti laskea.

Tyhjät, siniset silmät katsoivat saastan peittämiä seiniä. Seinille olisi voinut piirtää ties mitä kuvioita ajankuluksi. Mutta ei voinut piirtää, jos ei ylettynyt seinään. Jos ei ollut koskenut maata tai seinää... Moneen vuoteen.

Vaaleat hiukset heilahtivat kevyesti hahmon nostaessa päätään katsoakseen kattoa kohti. Kahleet. Ne olivat jo kaivertaneet hänen käsiään niin pahasti, että toinen käsi oli jo kuoliossa. Oikea käsi piteli esinettä, jota se oli pitänyt jo monta vuotta...

Valkoiset siivet heilahtivat kevyesti pojan selässä. Siivet olivat itse asiassa ainoat, mitkä eivät olleet muuttuneet miksikään tässä huoneessa vuosien aikana.

Naruton keho oli riutunut jo pahasti. Oli oikeastaan ihme, että hän jaksoi yhä sinnitellä elossa. Hän oli sairalloisen laiha huonon ruuan takia, eikä ollut muutenkaan keholle hyvästä roikkua vuositolkulla käsistä katosta.

Yläkerrasta kantautuvat äänet kertoivat pojalle, että nyt oli jälleen joku kuollut. Yläpuolella olevassa "kirkossa" laulettiin hiljaa kuoleman virttä, viestinä alakerrassa oleville vangeille, että nyt oli jälleen yksi poissa pelistä, seuraavaa kuolemaa odotetaan taas.
Naruto oli kuullut laulun niin monesti että osasi sen jo ulkoa.

"Poissa on jälleen ihmishenki, viaton puhdas sielu, Herrasi huomaan lennä, siipiesi kantaa anna..." Poika lauloi hiljaa kuihtuneella äänellä.

Täällä kuoltiin harvoin luonnostaan. Ne, jotka kuolivat itsekseen hiljaa omassa vankilassaan, saivat olla onnellisia. Nimittäin kuolemaan tuomitut ripustettiin kylmästi hirttoon ja ruumista pilkattiin kaikkien nähden. Sitten vainaja vietiin omaisten nähtäville ja voivoteltiin sitä ettei mitään ollut enää tehtävissä, ja että uhri sai kuolla muka rauhassa.

Niin, mikä paikka tämä sitten oli? Vankila, omaisille sanottiin. Kidutuskammio, vangeille sanottiin. Syntisten teurastamo, papille sanottiin. Narutosta riiputus osasto olisi osuvin nimitys. Tai hulluuntumisen keskus. Täällä ei kestänyt monikaan viikkoakaan tulematta hulluksi. Eikä Narutokaan tältä ollut aivan säästynyt.
Hän oli kuitenkin sen verran vielä järjissään, että ymmärsi haluavansa pois täältä. Se piti hänet tietoisena ympäröivästä maailmastaan.

Petturit... Niin sanotut ystävät. Käänsivät blondille selkänsä kun eniten apua kaivattiin. Hän pyysi turvapaikkaa, vastineeksi sai ovenläimäisyn vasten kasvoja. Monestikko hän oli auttanut ystäviään hätätilanteessa? Monesti... Enää Naruto ei muistanut edes ystäviensä ääntä, kasvoja saati nimiä. Hän oli unohtanut kaikki.

Kasvottomat ystävät, palakoot helvetissä.

Mutta helvetti nukkui, se ei ottanut ketään vastaan. Ei vielä. Pahantekiät pääsivät pälkähästä, ja viattomat joutuisivat kärsimään.
Enkelit käänsivät selkänsä, maanpäälliset enkelit saivat kitua. Eihän Naruto oikeasti enkeli ollut, vaikka siivet hänellä olikin. Poika oli jo unohtanut mistä oli ne saanut. Hän ei muistanut edes omaa nimeään enää, eikä edes sitä, miltä kasvoiltaan näytti. Kaikki oli unohdettu, oli vain saastaiset seinät, puinen katto, kahleet, betoninen lattia ja esine...

Ai niin, olihan huoneessa peilikin, mutta sitä ei oltu koskaan pesty, joten siitä näki hädin tuskin vain silmänsä, jos niitäkään. Peili oli joskus ollut niin iso, että siitä saattoi nähdä itsensä päästä varpaisiin, mutta saasteet peittivät nyt sen lähes kokonaan.

Narutolla oli tapana katsella sitä vähää osaa mitä peilistä näki, yrittää muistaa miltä kasvot näyttivät, mutta hän näki vain sameat silmät, joista oli elämän halu kuollut jo ajat sitten. Hän yritti kuitenkin vielä.

NYT! Ei... Ei... ei se voinut olla niin. Hetken Naruto luuli muistavansa, mutta tiesi jo itsekkin ettei hänellä koskaan ollutkaan poskissaan mitään punaisia jälkiä*... Mutta se hetki, se pieni hetki, pieni valonlähde, jolloin hän luuli muistavansa, oli ollut kuin taikaa, elämän pieniä iloja, jotka tässä vankilassa olivat kuolleet jo ajat sitten. Mutta siinä meni sekin onni, joka riistettiin häneltä sillä pienellä teolla, ettei peiliä oltu pesty. Ikinä.
( *Naruto muisti häivähdyksen Kibasta. )

Kuolema, se oli ainoa asia mitä saattoi täällä enää odottaa. Muulla ei ollut enää mitään merkitystä, ainoastaan sillä että nukkuisi joku yö pois. Tämä ajatus pyöri Narutonkin mielessä, raastoi häntä pyyhkien vähitellen kaiken muun hänen mielestään.

Poika katsoi taas peilistä silmiään. Kipu vihlaisi syvältä hänen sisimmissään, kylmäten koko kehon ja sumentaen ajatuksen kokonaan. Pitkästä aikaa silmiin nousi jonkinlaista kiiltoa... Mutta se ei ollut elämän ilo, ei, vaan niistä paistoi mielipuolisuus.

Pojan keho tärisi, kahleet kolisi toisiaan vasten. Niiden ääni tuntui huumaavan korvia hiljaisissa käytävissä. Naruto rimpuili pimeydessä, yrittäen päästä vapauteen, valoon. Viha oli kuitenkin ainoa valo, joka paistoi pojan nyt punaisissa silmissä. Siivet läimivät ilmaa kuin valtavat ruoskat, mutta niillä ei oltu koskaan lennetty. Naruto oli napattu kiinni heti siipien puhjettua.

Yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, se myös päättyi. Poika jäi roikkumaan jälleen velttona kahleisiin, katse synkkänä maassa. Pöly, hiekka ja saasteen lentelivät ympäriinsä siipien äskeisen riehumisen jäljiltä. Maassa oli jo melkoinen kuoppa, vähän niinkuin hauta..
Voi, kumpa Naruto voisi jo päästä näistä kahleista ja vain nukkua tuossa haudassa...

Esine... Hetken roikuttuaan, Naruto nosti katseensa taas käsiinsä. Esine, jota hän oli roikottanut kädessään jo vuosia, oli veitsi. Ainut esine, jonka hän oli saanut pitää tänne tullessaan yllään olevien vaatteiden lisäksi.

Naruto ei muistanut enää kuka, mutta joku, joka välitti hänestä, oli saanut selkäänsä tästä veitsestä. Blondi ei tiennyt, miten tuolle oli käynyt sen koommin, sillä tilanne meni niin sekavaksi. Ihmiset juoksivat heitä kohti, repivät Naruton pois puukotetun luota ja seuraavassa hetkessä Naruto tajusikin olevansa jo tulossa tänne kidutettavaksi, kasvot veressä ja veitsi kädessä. Hän muisti pelänneensä toisen puolesta. Eikai hän ollut murhannut tuota, yhtä niistä harvoista, jotka hänestä välittivät.

Naruto käänsi veistä niin, että näki sen terän kunnolla. Siinä oli yhä uhrin verta hieman. Ei, ei ollut, Naruto vain uskotteli sen olevan hänen läheisensä verta. Todellisuudessa siinä oli ollut jo monia vuosia blondin omaa verta. Hän ei halunnut unohtaa sitä syntiään, joka riisti toiselta ihmiseltä hengen.

Poika painoi veitsen rannettaan vasten, antaen saastaisen ja kylmän terän viiltää jälleen uuden haavan hänen käsiinsä. Veri norui pojan kasvoille, käsivarsille ja saastaiselle lattialle. Kipu... Ainoa asia mitä pojalle oli tässä elämässä annettu.

Kyyneleitä norui veren mukana lattialle, surun kadoten kuitenkin kivun alle. Naruto ei ollut pitkään aikaan tuntenut surua, sillä peitti sen aina kivulla. Hän pelkäsi tekevänsä itsestään heikon, jos itkisi. Helpompi sanoa itkevänsä kivun takia kuin surun takia.

Yksin roikkuen, yksin kävellen, yksin hiljaa kuihtuen... Yksin kätellä kuolemaa kun järki jättää jälkeen.

Kipu oli ainoa, mikä ei koskaan selkäänsä kääntänyt. Se ei kääntänyt selkäänsä, vaikka sen kantaja kuolisi. Kipu seurasi kantajaansa ikuisesti.

Naruto kaipasi vapauteen niin kovasti että se aiheutti taas uutta kipua. Tälläistä se oli ollut jo kauan... Liian kauan... Blondi odotti enää vain sitä, että saisi nukkua ikuisuuteen. Taivas avautuisi ja päästäisi enkelinsä vihdoin rauhaan, ja kaikki se paska mitä tuo oli kokenut kamalassa elämässään, vaipuisi maan alle.

Onko tässä enää mitään järkeä? Naruto oli jo kuollut, pelkkä kuori enää riippui kahleissa, odottamassa että joku tulisi ja päästäisi tuon kärsimyksistään. Eihän eläimiäkään pidetty hengissä jos todettiin, että ne vain kärsisivät lopun elämänsä. Miksi sama ei pätenyt ihmisillä? Heidän annettiin kärsiä tuskissa, yritettiin jopa lääkkeillä ja ties millä muulla hömpötyksellä pitää elossa, vaikka elämä tulisi olemaan jatkuvaa kamppailua kuoleman ja elämän rajalla. Oliko siinä mitään järkeä?!

Narutolle ainakin riitti jo. Hänen sydämensä oli jo unohtanut miten lyödään tasaista tahtia. Se löi kyllä vielä, mutta hitaasti ja epätasaisesti. Naruto oli roikkunut liian kauan, sairastanut liian pitkään ja nälkiintynyt liian paljon. Sydän kuitenkin kamppaili vielä, vaikka tiesi, että se oli haavoittunut liikaa löydäkseen enää kovin monesti tämän pojan "elämässä." Eihän tämä ollut elämää, tämä oli kitumista. Hidasta kuolemista.

Veri lattialla luikerteli yhä kauemmas ja kauemmas, jähmettyen sitten saastan imettyä siitä kaiken kosteuden sisälleen. Tämä huone... Se oli Naruton oma verinen valtakunta... Pienen miehen yksinäinen valtakunta.

Naruto oli ollut tässä valtakunnassa liian kauan. Liian pitkään. Blondi nosti punaisten silmiensä katseen takaisin veitseen. Veri oli vielä tuoretta siinä. Vasta viilletty käsi oli aloittanut jo hitaan tulehtumisensa. Vanhat viillot käsissä näkyi yhä selvästi, ne eivät koskaan lähtisi. Eikä uusi haava ehtisi koskaan tulehtua...

Blondi käänsi veitsen toisin päin kädessään. Hän ei viiltäisi enää käsiään sinne, minne ikinä vain pystyisi. Ei, hän olisi Jumala. Oman elämänsä Jumala, hän päättäisi omasta elämästään ja kuolemastaan, eikä sitä tekisi joku tuntematon hyypiö hirttämällä häntä. Kukaan muu ei päättäisi koska hän kuolisi.

Naruto oli oman elämänsä hallitsia!

Se oli niin pienestä kiinni. Blondi pyöritti veistä vielä pari kertaa ympäri kädessään. Sen täytyi pudota oikeassa asennossa kaulan ja olkapään väliin. Jos se ei putoaisi täydellisesti, Naruto joutuisi sittenkin roikkumaan tässä niin kauan, että joku päättäisi päästää hänet kärsimyksistä. Kaikki oli nyt kiinni niin pienestä...

Naruto päästi hitaasti irti veitsestä. Se tuntui putoavan ikuisuuden, eikä käden lihakset sisäistäneet millään sitä tosiseikkaa, ettei niiden tarvinnut enää ikinä pitää mistään kiinni. Lihakset sormissa olivat kuin tulessa, ne kaipasivat veistä, halusivat sen takaisin.

Kuin ihmeen kaupalla, veitsi jäi tasapainottelemaan Naruton olkapään ja kaulan väliin. Poika huokaisi helpotuksesta. Hän oli uskonut sen olevan mahdotonta. Terä tuntui kylmältä, mutta kumman lohdulliselta kaulaa vasten. Lisäksi Naruto haistoi tuoreen veren sen terästä.

"Poissa on jälleen ihmishenki, viaton puhdas sielu, Herrasi huomaan lennä, siipiesi kantaa anna. Herrasi takana, turvassa pahalta, hymyile rakas lapsi, pahuus ei sinua tavoita. Kaipaamaan jää läheiset, hän jo poissa on, Isä lapsestaan huolehtii, taivas enkeltään suojelee." (... mä voisin alkaa kirjottaa vaikka virsikirjan uuteen uskoon. O_o'' *kyllä, teksti omaa käsialaani ^^'*) Naruto lauloi hiljaa ainoaa tuntemaansa kappaletta samalla kun vei kaulaansa lähemmäs olkaansa. Sileä iho rikkoutui ja terä repi matkaansa yhä syvemmälle.

Naruto ei kuitenkaan tuntenut mitään. Pelkkä kuori, kuollut ruumis ei tuntenut enää kipua.

Lopulta veitsi kalahti lattialle ja Naruto jäi voimattomana roikkumaan kahleisiin. Hän oli hämmentynyt. Poika tunsi veren pulppuavan kaulastaan, valuvan muutenkin verisille vaatteille ja lopulta saastaiselle lattialle... Mutta poika ei tuntenut kuolevansa. Hän ei tuntenut mitään.

Ei voinut olla totta! Hän ei kuollutkaan?!

Turhautuneisuus valtasi blondin. Hän jäisi tähän sittenkin odottamaan... No, onneksi hän ei tuntenut enää kipua. Ei edes sormiensa omituista nykimistä nyt kun niiden vuosien ajan kannattelema taakka oli poissa.

Jossain kaukana kuului ääniä. Naruto ei jaksanut välittää, häntä ei kiinnostanut enää mikään. Kyyneleet valuivat vuolaasti pojan jälleen sinisistä silmistä. Hän oli epäonnistunut.

Blondi meinasi saada kuitenkin sydänkohtauksen kuullessaan tutun äänen. Ovi avautui!? Ai niin, päivän iltaruoka varmaan tuotiin. Vartiat yleensä syöttivät nopeasti vankeja, paha vain että annokset olivat pieniä ja yleensä täynnä bakteereja. Sen lisäksi annoksia sai vain kaksi päivässä: aamulla ja illalla. Vessa tarpeista ei onneksi tarvinnut murehtia, nimittäin jostain syystä Narutolla ei ollut koko riippumisensa aikana tarvetta vessaan. Ehkä se johtui siivistä, nehän olivat puhtauden symboli...

"Etkö ajatellut tervehtiä minua ollenkaan?" kysyi hieman närkästynyt ääni. Naruto säpsähti. Hän ei ollut kuullut kenenkään puhuvan... moneen vuoteen!! Ääni oli kuitenkin jotenkin etäisesti tuttu.

"K... Kuka sinä olet?" Naruto änkytti. Hän hämmästyi itsekkin sitä, että pystyi puhumaan vaikka kurkku oli auki.

"Etkä edes minua muista? No, tämän kerran voit saada anteeksi", ääni sanoi, ja Naruto tunsi tuon kävelevän hänen selkänsä taakse. Aivan siipien väliin...

Siinä hän vain seisoi, sanomatta sanaakaan. Antoi Naruton miettiä kuumeisesti. Hänelle oli ryöppynyt samaan aikaan ajateltavaa enemmän kuin moneen vuoteen yhteensä. Vaikka huone oli täynnä saasteita, veren ja lian hajua, Naruto haistoi toisen silti jotenkin luonnottoman voimakkaasti. Se oli tuttu ja turvallinen tuoksu....

Mutta kuka tuo oli?

Samassa Naruto tunsi kehonsa heilahtavan kohti lattiaa. Hänellä ei ollut mitään toivoa ottaa vastaan käsillään, sillä toinen käsihän oli kuoliossa, toinen taas erittäin lähellä kuoliota. Blondi ei kuitenkaan tuntenut kipua. Tunsi olonsa vain hyvin voimattomaksi. Samalla sekavaisen hämmästyneeksi. HÄN OLI IRTI KAHLEISTA!

"Tulehan, lähdetään pois täältä", ääni sanoi kumartuen Naruton viereen ja nostavan tuon kevyen ruumiin syliinsä. Naruto näki toisen hahmon... Selvästi poika. Lisäksi tuolla oli melko hassu kampaus.
Samassa palaset loksahtivat paikalleen. Naruto ei muistanut mitään muuta kuin tämän pojan.

"Sasuke?!" poika huudahti itkien. Kerrankin ilosta. Hän ei uskonut tuntevansa enää sitä tunnetta. Ilo sai sydämen lyömään taas reippaasti, levittämään lämpöä koko kehoon saaden jokaisen raajan toimimaan. Poika tunsi kehonsa taas toimivan kuin ennen vangitsemistaan. Toimivan normaalisti! Naruto suorastaan syöksähti halaamaan toista.

Sasuke vastasi blondin halaukseen lämpimästi hymyillen.

"Olen tarkkaillut sinua koko sen ajan kun olet täällä ollut. Siitä asti, kun yritit pelastaa henkeni vetämällä veitsen selästäni. Se oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Kyläläiset ryntäsivät meitä kohti ja luulivat sinun tappaneen minut. He eivät ymmärtäneet, ehdin tappaa viholliseni, mutta hän ehti iskeä kuollettavasti veitsen selkääni. Sinä vain satuit tulemaan paikalle. Hieman myöhässä, mutta juuri sopivasti että ehdin luulla sinua oikeaksi enkeliksi. Siipesi olivat silloin vasta puhjenneet.

Niinpä, he pitivät sinua murhaajana, joka vain näyttää viattomalta enkeliltä. Kaikki olettivat sinun tappaneen minut, siksi he päättivät antaa sinun kitua täällä. Mutta minä tiesin aina, ettet sinä sellaista tekisi... Enkeli", Sasuke sanoi hiljaa. Naruto muisti nyt myös.

"Pidin veitsen... Koska se oli viimeinen muistoni sinusta! Ainoa asia mitä sain ottaa mukaani tänne tullessa ylläni olevien vaatteideni lisäksi... Syytin kuolemastasi itseäni, koska en ehtinyt paikalle ajoissa... En ehtinyt pelastaa sinua..." Naruto nyyhkytti hiljaa Sasuken paitaa vasten. Pojalla oli yhä yllään valkoinen paita, joka oli edestä täysin avoin... Oikeastaan, poika ei näyttänyt muuttuneen mitenkään viime näkemästä. Sasuke ei näyttänyt yhtään yli 15 vuotiaalta, jolloin hän kuoli.

"Sinun ei tarvitse surra sitä, tärkeintä on se, että kaikki on nyt ohi. Sinun ei tarvitse enää kärsiä. Et tunne enää kipuakaan. Ja haavasikin paranivat jo. Kuoresi jätämme tänne, sinä et sitä enää tarvitse", Sasuke sanoi nousten seisomaan, blondi käsivarsillaan. Hän silitti hellästi toisen päätä hetken, kunnes laski hitaasti tuon paljaat, sirot jalat maahan.

Naruto katsoi hetken jalkojaan. Vaikka hän ei ollut kävellyt, saati seisonut, saati tuntenut maata moneen vuoteen, hän pystyi seisomaan täysin normaalisti. Irti Sasukesta hän ei kuitenkaan halunnut päästää. Ei enää koskaan irti Sasukesta...

Naruto katsahti yhä kahleissa roikkuvaa kuortaan. Se ei ollut kaunis näky, verta oli joka puolella, ruumis oli riutunut järkyttävään kuntoon eikä ihokaan näyttänyt terveeltä, käsien terveeltä näyttämisestä puhumattakaan. Poika kääntyi ja käveli hitaasti, haparoivin askelin kohti vastakkaista seinää, Sasuken kävellessä hänen vierellään hieman kummissaan.

Naruto ojensi kätensä ja pyyhki saastaa seinältä. Hän katsoi omia, sinisiä silmiään peilistä.

"Sasuke! Katso! En ole muuttunut yhtään sitten viime näkemämme! En muuttunut yhtään täällä ollessani!" poika riemuitsi. Hän oli ehtinyt pelätä näyttävänsä samalta kuin kahleissa riippuva ruumis. Sasuke hymyili blondille.

"Todellisuudessa kuolit minun mukanani, mutta vasta ruumiin kuoltua, sielu pääsee todellisuudessa elämään kuolemanjälkeistä elämäänsä", mustahiuksinen sanoi hymyillen. Hän oli niin kovasti odottanut Narutoa, hän oli viettänyt koko tämän ajan odottamassa vain ja ainoastaan Narutoa. Mustahiuksinen ei saanut rauhaa ilman blondia.

"Mutta lähdetään nyt, minua ei kiinnosta olla täällä enää", Sasuke mutisi tarttuen Narutoa kädestä ja lähtien kävellyttämään tuota viimein pois saastaisesta huoneesta. Hän riuhtaisi oven auki ja talutti Naruton vihdoin käytävien valoon. Poika tunsi pääsevänsä pian vapaaksi tästä helvetistä.

"Nee, Sasuke, jos sä oot kerran kuollu nii miks sä et tullu vaan oven läpi?"`(tässä tarkoituksella vähän puhekieltä. x'D) Naruto kysyi pää hieman kallellaan.

"Heh, haluan shokeerata vartijoita", Sasuke lausahti naurahtaen. Tosiaan, vartiat olivat lähes sekoamis pisteessä kun ovet aukenivat ja sulkeutuivat omia aikojaan. Kaksikko käveli nauraen vain eteenpäin samalla kun vartiat juoksivat kirjaimellisesti heidän lävitseen huutaen samalla, että joku kulkee ovista näkymättömänä. Pakeni vankilasta...

Lopulta Naruto ja Sasuke seisoivat ulkona. Tuuli puhalsi hellästi molempien hiusten läpi saaden ne heilahtaan kevyesti. Kesäinen tuoksu valtasi sieraimet ja aurinko häikäisi silmiä. Naruto ei muistanut maailman olevan oikeasti tälläinen. Hän muisti sen toisenlaisena. Synkenpänä. Ilman Sasukea...

Nyt hän kuitenkin seisoi siinä, välittämättä yhtään ympärillä olevista ihmisistä ja piti Sasukea kädestä kiinni. Toisen tuttu ja turvallinen käsi puristi hellästi takaisin.

"Anoo, Sasuke, mitä kuoleman jälkeen ylipäätään tapahtuu?" Naruto kysyi hetken päästä, nautittuaan tarpeeksi ulkoilmasta. Voitte siis arvata, että pojat seisoivat ulkona ainakin kaksi tuntia ennen kuin Naruto sai "tarpeekseen".

"Oikeastaan en tiedä, en ole jatkanut vielä eteenpäin. Jäin odottamaan sinua." Sasuke sanoi hymähtäen. Niinpä niin, Sasuke uskalsi nyt hymyillä enemmän kuin elävänä oli hymyillyt. Kukaan kun ei nähnyt heitä, kenellekkään ei tarvinnut esittää... Oli vain Naruto ja Sasuke. Eikä kumpikaan kieltänyt kuollakseenkaan... tai no... kuitenkin, mistään hinnasta että toisen näkeminen ei muka olisi ihana asia.

Naruto virnisti hieman. Heidän edessään (seisoi herran enkeli että BÖÖ! x'D no okei... x'D) olleista ikkunoista alkoi heijastaa auringon valo yhä kirkkaammin ja kirkkaammin.

Pojat hymyilivät. Kumpikaan ei osannut sanoa mistä he sen tiesivät, mutta ajatus oli silti molemmilla sama: Taivas oli avannut porttinsa ensimmäisen kerran moneen vuoteen.

Blondi, sekä mustahiuksinen lähtivät kävelemään valoa kohti käsi kädessä. Hymyissä suin. Vihdoin kärsimykset oli ohitse. Kahleista oltiin päästy irti.