26. Kylmyys





Tunsin Sielun Särkijän voiman käteni ulottuvilla. Miten helposti voisinkaan ammentaa siitä voimaa jolla avaisin ulottuvuus portin. Portin toisella puolella minua odottaisi vapautus ja totuus. Viimeinen päämääräni. Kaiken tämän loppu. Kaikki se julmuus ja kärsimys olisi pian ohi, ja elämälläni olisi sittenkin taas tarkoitus.

Minulla oli Sielun Särkijä hallinnassani, sekä vahva demoni Memnoch. Minä en ollut Akatsukin käskytettävissä. Ei ollut mitään syytä palata päämajaan. Miksi pitäisin kiinni hatarasta sopimuksesta Akatsukin kanssa? En hyötyisi siitä mitään. Mitä apua ninjoista oli loppujen lopuksi ollut? Minä olin se joka varasti kiven, ei Akatsuki. Siinä samassa melkein jäin vangiksi maanalaiseen vankilaan. Memnochin päihittäminen oli vaativa taistelu, eikä tämä säällittävä ”palvelus” korvannut läheskään sitä kaikkea piinaa mitä sain kokea. Tässä sopimuksessa minä jäin reilusti tappiolle, enkä todellakaan aikonut hyväksyä sitä.

Huono kauppa.
Oli tullut aika toimia.


Tämä olisi paras mahdollisuuteni mitä tulisin saamaan. Olin levännyt tarpeeksi, ainakin puolet voimistani oli palautunut. Pakenisin heiltä kivi mukanani ja avaisin portin Ioniin jättäen tämän kurjan maan taakseni. Demonin pitäisin itselläni sen ajan mitä vielä pystyisin.

Tuuli iski kasvoilleni kun syöksyimme kohti maata Deidaran ohjatessa lintua kohti metsäaukeaa.  Hidan ja Kakuzu olivat sytyttäneet nuotion ja istuivat sen äärellä.

Deidaran täytyi olla kuoleman väsynyt, sillä hän oli tavallista hiljaisempi. Hän oli käyttänyt voimansa taistelussa ja lennättänyt meidät tänne asti. Se sopi minulle hyvin. Hänestä ei olisi estämään minua.
Hidan ja Kakuzu olivat ongelma. He eivät olleet joutuneet taisteluihin kivikylässä, ja vaikka matkaa olikin taitettu lähes koko yö, uskoin että heillä olisi chakraa yhä taistella.

Vain kaksi Akatsukia. Tämä olisi mahdollisuuteni paeta. En tiennyt heidän voimiensa määrää, mutta minulla oli ratkaiseva etulyönti asema. Akatsuki tarvitsi minut elävänä että voisin hallita Memnochia kun he kahlitsivat Bijuu-henget sen sisään.

Hyppäsin alas linnusta. Deidara ei vieläkään puhunut. Päätin esittää väsynyttä ja vaaratonta taistelun jälkeen. Hidan aliarvioisi minut muutenkin, tästä tulisi helppoa. Minun täytyisi olla nopea ja välttää lähitaistelua. Nopeus oli minun valttini, se voittaisi heidän voimansa.
Kuulin kuinka Deidara asteli hitaasti perässäni kohti nuotiota. Hän oli siis todella uupunut.

Istuduin nuotion vastakkaiselle puolelle. Hidan ja Kakuzu eivät epäilleet mitään, sillä he olettivan sen johtuvan vihasta tai inhosta.
”Hah voi helvetti sentään. Deidara näytät kamalalta! Taisit saada kunnolla turpaasi kivi ninjoilta.” Hidan aloitti välittömästi pilkkansa.
Kakuzu tuijotti heitä ilmeettömillä kasvoillaan. Hänen hirviömäiset silmänsä näyttivät tyyniltä.

Silmäni olivat puoli ummessa ja tuijotin tulta. Aloin hitaasti kerätä energiaa. Nuotiossa palava liekki oli täydellinen kohde. Lisäsin tuli elementtiin omaa voimaani ja hitaasti sen muoto muuttui palvelemaan minun tahtoani. Ninjat olivat uppoutuneet väsyneeseen sanaharkkaan keskenään. Deidara uhkasi räjäyttää Hidanin ja tämän esitellessä Jashin koruaan. Oli aika lopettaa tämä.

Vilkaisin vainvihkaa jokaisen kasvoja, sillä tiesin etten pian muistaisi heitä. Miesten vakavat kasvot, jokainen niin erilainen mutta silti meissä kaikissa oli jotain samaa. Olimme kaikki murhaajia ja ainut lohtu mitä saimme oli vihollisen veri.

Vornan energia kipinöi sisälläni, oli vaikea pysyä enää paikoillaan. Hengitykseni kiihtyi ja löin käteni yhteen vapauttaen energian.
Nuotio räjähti lähettäen joka suuntaan sinertäviä liekkejä. Deidara ja Hidan hypähtivät pois viime hetkellä, liekit ehtivät nuolla heidän jalkojaan. Kakuzu jäi paikoilleen suojaten vartaloaan käsillään jotka olivat kovettuneet kiveksi.

”Kirottu nainen!” Hidan karkui ääni säristen raivosta.

Olin jo liikkeellä ja sinkosin itseni juoksuun. Vedin Vornan voimaa itseeni valtavina energia piikkeinä. Minun täytyi päästä pakoon. Syöksyin läpi metsä aukean kohti puiden suojaa.
Sitten tapahtui jotain, mitä ei pitäisi koskaan tapahtua.

Minä kaaduin.

Kuin joku olisi laittanut näkymättömän esteen eteeni, kaaduin kasvoilleni maahan.

Ja samalla hetkellä kaikki se energia ja voima oli kadonnut.
Niin ei voinut tapahtua. En uskonut sitä. Mutta se oli silti totta.
Sama kuvottava tunne iski minuun kuin Kivikylän kammiossa. Minut oli eristetty, taas. Kykyni oli tukahdutettu.

Miten? Miten se oli mahdollista! Turhautuminen oli valtava. Olin jälleen avuton kuin vastasyntynyt. Aistini olivat kadonneet ja summon henkeni poissa.

Käännyin katsomaan taakseni.

Nuotion liekit lepattivat heikkona valmiina sammunaan. Ninjat olivat jääneet paikoilleen siihen missä näin heidät viimeksi. Mutta nyt he olivat käyneet istumaan. En ollut uskoa silmiäni.

Jokaisen katse oli luotu maahan. He eivät reagoineet toisiinsa. He olisivat voineet olla vajaamielisiä, mykkiä sekä kuuroja ellen olisi nähnyt heidän kasvojaan. Jokaisen miehen kasvot oli väritetty hulluuden tai surun merkeillä. Oli kuin he olisivat käyneet läpi elämänsä kamalinta hetkeä uudestaan ja uudestaan. Näin kuinka Deidara mutisi hiljaa itsekseen ja nosti hitaasti kätensä kohti kasvojaan. Hidanin kädet tärisivät ja hän tuijotti maata näkemättä mitään. Kakuzun suu kävi maskin alla, mutta silmät olivat tyhjät kuin kuolleella.

Näin miten metsän varjot pitenivät. Puiden lehdet kipristyivät ja tuuli oli lakannut. Näin miten luonnon henget kaikkosivat aukealta hyljeksien sitä mikä oli vastoin kaiken elämän kiertokulkua.
Ja minä tunsin sen läsnäolon minkä ei pitäisi olla siellä. Olento jonka ei pitäisi olla tällä tasolla. Olento jonka pelkkä olemassaolo oli kiellettyä.

Epäkuollut.

Silti se oli täällä ja tiesin mitä se halusi.

En yllättynyt kun näin mustan hahmon muodostuvan varjoista. Sillä ei ollut todellista olomuotoa, se oli savun ja palaneen lihan yhdistelmä joka muistutti ihmistä.

Nakamura oli tullut vaatimaan kostoaan. Mies jonka minä ja Kiriara olimme yhdessä tappaneet. Huusin vailla sanoja vihasta ja turhautumisesta. Olento lipui minua kohti. Tunsin miten kylmyys levittäytyi sen mukana aukiolle hiipien iholleni. Hengitykseni kiihtyi ja eläimellinen pelko valtasi mieleni.

En tiennyt miten se oli mahdollista. Mutta jos Kiriara pystyi siihen ehkä hänkin. Kenties Sielun Särkijän vaikutus antoi heille valtaa yli kuoleman rajojen?

Haukoin henkeäni. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin todellista pelkoa vastustajaani kohtaan. Tämä olento oli vahva ja päättänyt kuluttaa sielunsa viimeiset voimat minun tuhoamiseeni. Ilman henkiäni en voinut taistella. Minun täytyi paeta. Käännyin ja juoksin metsään katsomatta taakseni. Juokseminen ilman tuulen voimaa oli tuskallisen hidasta. Oksat repivät ihoani ja vaatteitani. Kylmyys nousi ympärilläni metsässä. Tunsin oloni nurkkaan ajetuksi eläimeksi. Saalistaja ja saalis. Metsä oli luonnottoman hiljainen, kuin odottaen minun kuolemaani.

En tiedä kauan juoksin. Mutta äkkiä puut harvenivat ja edessäni pimeydessä näin jotain välkehtivää. Olin tullut metsän reunalle, ja edessäni avautui pieni järvi. Järven rannat olivat kiviset ja korkeat, sen vesi näytti näytti mustalta pimeässä yössä. Keuhkoni olivat tulessa. Olin juossut metsän läpi tauotta. Olisin kuvitellut päässeeni pakoon, ellen olisi aistinut kieroutunutta läsnäoloa koko ajan ympärilläni. Kompuroin kohti järveä kunnes olin kallion reunalla. Veri sykki korvissani, en pystynyt ajattelemaan selkeästi. Ei ollut pakotietä. En pystyntyt käyttämään voimiani. Käännyin ympäri.

Äkkiä musta savu kietoutui ympärilleni.


Ainut ajatus mitä kykenin muodostamaan mielessäni oli, Se löysi minut.
Palaneen ruumiin kuvatus muodostui eteeni. Pelkkä olennon läsnäolo sai minut toivomaan etten koskaan voisi aistia mitään. Sen muodottomista kasvoista ei erottanut enää silmiä tai suuta. Mutta jotenkin tiesin että se hymyili.

Ja samalla hetkellä tiesin että se olisi voinut saada minut kiinni koska tahansa metsässä, sillä se oli kuollut ja tämän maailman säännöt eivät koskeneet sitä. Tuo otus oli ajanut minua tänne, nauttien pelostani.
Sen käsi puristui kaulalleni hitaasti, kuulin kuinka mustaksi palanut liha ratisi. Ääni kaikui korvissani.

”Luulitko tosiaan että se joka tappaa minut jää henkiin? Minä olen Sielun Särkijän oikea omistaja, ja kiven kultin johtaja. Sinä kuolet manaaja. Kuolet siihen mitä eniten vihaat.”

Hänen toinen kätensä kohosi ja asettui rinnalle, sydämmeni kohdalle.

”Kylmyyteen.”

Tuntui kuin jokin olisi lävistänyt minut. En osannut määritellä mikä se oli, mutta se lamaannutti kehoni. En voinut liikkua, olin kuin halvaantunut. Hänen kätensä työnsivät minua  ja kaaduin takaperin veteen.

Jääkylmä vesi tunkeutui iholleni ja vaatteideni alle saaden minut haukkomaan henkeä. Tunne oli sietämätön, sillä olin vuosia jakanut mieleni tuli demonin kanssa. Olin aina vihannut kylmyyttä. En halunnut tietää miten olento oli saanut sen selville. Kelluin hetken pintavedessä, kunnes vaatteideni paino alkoi vetää minua kiduttavan hitaasti kohti pohjaa. Näin kuinka hahmo repesi ilmassa ja sen olemus tuhoutui. Tunsin pientä tyytyväisyyttä. Ainakin tuo olento kuoli toteuttaessaan kostoaan.

Hämärä valo suodattui pinnan läpi värjäten kaiken aavemmaisen harmaalla valolla. Oloni oli kevyt. Upposin kohti pohjaa ja katselin kuinka veri vanat jäivät jälkeeni pieninä säikeinä harmaudessa. Kuin pieniä silkkinauhoja.

Tämäkö se siis on? Näinkö minä kuolen?

Olin aina tiennyt kuolevani taistelussa mutta en koskaan kuvitellut sen päättyvän näin. Voimatta taistella tai vaikuttaa omaan kohtalooni. Nöyryytys oli täydellinen. Kylmyys oli kaikkialla ympärilläni. Suljin silmäni. Kuinka vihasinkaan kylmyyttä. Ehkä se oli lopulta ainoa asia joka oli johtanut minut sielutason sopimukseen Vornan kanssa. Kun olin vielä vasta nuori manaaja tyttö janosin valtaa ja voimaa, salasin todellisen haluni saada suojaa asioilta joita vihasin ja pelkäsin. Olin kiertänyt omaan alkuuni, kylmyys oli se mistä kaikki alkoi ja nyt loppuisi. Ajattelin mielipuolisesti. Ajatus ahdisti ja pelotti minua enemmän kuin koskaan. Lopullisuus iski tajuntaani voimalla. Olisin halunnut kerrankin itkeä, nyt kun kaikki oli lopussa. Mutta sekin oli riistetty minulta. Kokisin hukkumiskuoleman, eikä kukaan hukkuva voisi vuodattaa kyyneliä.

En enää kyennyt muistamaan kauan sitten olin myynyt sieluni demonille. Vorna oli lopulta ainut mitä minulla koskaan oli ollut.
Olisin halunnut vaihtaa viimeiset ajatukseni demonini kanssa. Olin aina kuvitellut että kuolemassani en olisi yksin, vain yhteytemme säilyisi. Hymähdin mielessäni typeryydelleni. Toiveajattelua. Miten heikko olinkaan lopulta. Aivan kuten kaikki muutkin kuolevaiset minäkin pelkäsin kuolemaa yksin. Luulin välttäväni sen manaajan siteideni kautta. Sillä opin jo lapsena, jokaikinen olento tässä maailmassa on lopulta kuollessaan yksin. Olin nähnyt tuhannet kuolevat kasvot, ja en koskaan kyennyt unohtamaan viimeistä hetkeä, hetkeä ennen kuin valo katoaa ja mieli lakkaa olemasta.

Olen yksin.

Pinnan valo ei enää yltänyt tänne. Minun täytyi olla todella syvällä. Epätodellinen olo valtasi minut. Heikkenin hapen puutteesta. Nyt pelkkä pimeys ympäröi minua.Tunsin sen olevan lähellä. Minä kuolisin pian. Miten ironista, että kuolisin ilman voimiani hukkumalla jääkylmään veteen. Hänen kostonsa oli todella täydellinen. Sormenpääni olivat tunnottomat. Huuleni avautuivat mutten jaksanut edes huutaa kuolemaani vedelle. Minulla ei ollut enää voimaa. Ei enää mitään.


Tunsin kuinka jokin terävä ja vahva osui kylkeeni.
Harmaa ja nopea olento tempaisi minut mukaansa ja veti minua kohti pintaa. Sen hampaat repivät kylkeäni. Tunsin menettäväni pian tajuntani. Liian myöhäistä, en voinut estää kehoani toimimasta vaiston varaisesti. Suuni avautui haukkomaan happea, jota ei ollut. Tunsin kuinka kylmä vesi täytti keuhkoni ennen kuin menetin tajuntani.


Harmaa ihoinen ninja katseli kuinka hänen kutsumansa hai kalat hävisivät takaisin veteen, jättäen jälkeensä naisen kylmästä kangistuneen ruumiin. Mies tuhahti ja katseli kuinka manaaja vääntelehti  hetken puoliksi tajuttomana kylmällä maalla. Hän oli nähnyt olennon, tai pikemminkin aistinut ääriimäisen häiritsevän läsnäolon. Olento oli ollut jotain millä ei ollut chakraa, jotain ei elävää. Hän ei ollut pystynyt hyökkämään tai estämään tapahtumia.  Kuramorin oudon tatuoinnit alkoivat hehkua vaimeana, kertoen että tämä virkoaisi pian.

Kisame rypisti kulmiaan. Hän ei pitänyt näistä oudoista asioista mitä nainen kylvi ympärilleen. Hän oli yksinkertaisesti tappaja ja ajatteli tappajan tavoin. Hän ymmärsi miten leikata vastustajan pää irti ilman että ääntäkään kuuluisi. Hän tiesi miltä tuore vihollisen veri maistui kielen päällä. Mutta manaajan viholliset olivat jotain mitä hän ei voinut leikata miekallaan, jotain mitä ei voinut nähdä, kuulla tai haistaa. Kisame ei ymmärtänyt kuolleita hirviöitä, tai summon henkien kutsumista. Asiat joita ei voinut ratkaista Samehadalla, olivat asioita joista Kisame ei pitänyt.


Ruumiini jännittyi kaarelle ja yskin vettä keuhkoistani. Olin elossa. Päätäni huimasi ja olin puoliksi makuulla kylmän kallion päällä. Sain hengittettyä mutta yskiminen ei loppunut. Suljin silmäni ja yritin unohtaa miten kylmä vesi oli täyttänyt keuhkoni ja tiesin hukkuvani. Se tunne ei unohtunut helposti.

Olennon asettama muuri Vornan ja minun välillä oli kadonnut. Tunsin sen läsnäolon mielessäni välittömästi. Se avasi yhteytemme ja repi tiensä väkivalloin tälle tasolle. Hetken päästä tuli ympäröi minut ja huokasin helpotuksesta.

” Niin ei tule koskaan tapahtumaan enää.” Se kuiskasi mielessäni.

”Vannotko?” Huokaisin surullisena.

”Minä vannon.”

Vornan tuli paloi ympärilläni kun sen olemus syleili minua. Demoni antoi minulle suuren osan voimistaan. Tunsin kuinka elämä virtasi minuun takaisin. Kylmyys oli vain pelkkä muisto.

Vähitellen liekit haihtuivat ja tulidemoni palasi omalle tasolleen jättäen tule poltteen iholleni. Se antoi minulle voimaa jatkaa.

Avasin silmäni ja nousin huojuen seisomaan. Avasin aistini ulkomaailmalle. Vasta silloin huomasin Kisamen tuijottamassa loitommalla. Hänen valtava miekkansa oli nostettu toiselle olalle. Hänen kasvonsa olivat jähmettyneet pieneen pilkalliseen hymyn tapaiseen irvistykseen. Olin aina pitänyt hänen hampaistaan.

”Eeeh, vihdoin tolpillasi Kuramori-chan?” Hän kysyi syvästi kajahtavalla äänellään ja käveli lähemmäs isoin harppauksin.

Jännityin hieman mutta hymyilin silti vaisusti. Pakosuunnitelmani oli epäonnistunut surkeasti. En pystyisi taistelemaan häntä vastaan, olin vasta hetki sitten hukkumaisillani. Minun oli pakko tyytyä selviytymiseen tältä erää.

”Sinä ilmeisesti onnistuit estämään hukkumiseni. Näitkö sinä sen….olennon?” Kysyin epävarmasti, sillä en tiennyt mihin asti ninjojen aistit rajoittuivat.

Kisame irvisti minulle.

”Näin jotain, enkä halua edes tietää mitä. Johtaja lähetti minut tarkastamaan miksi tehtävänne kesti näin kauan. Hän halusi varmistaa ettei matkalla tule tiettyjä…ongelmia.”

Hänen katseensa puhui paljon.

Kirottu Pein oli arvannut että yrittäisin paeta. Olin aliarvioinut hänet.

”Mistä tulikin mieleeni, satutko tietämään missä muut ryhmäsi jäsenet ovat?” Hän jatkoi vaarallisen tasaisella äänellä.

Huokaisin ärtyneenä.

”Helvetti periköön koko Akatsukin. He ovat varmasti yhä leirissä ja selviävät tokkurastaan.”

Sen enempiä sanomatta käännyin kannoiltani ja marssin kohti metsää. Kisame lähti seuraamaan minua naurahdellen oudosti värisevällä äänellään.