Taas kävelen tyhjiä katuja eteenpäin, tuntematta mitään muuta, kuin vihaa itseäni ja tyhjää kylää kohtaan. Viisi vuotta sitten, elämä kukoisti kaupungissa, mutta enää siitä ei ollut jäljellä kuin tuhkat.

Sama pätee minuun.

Päältä päin olen vain ihmistä muistuttava olento kulkemassa tyhjää katua pitkin, mutta sisältä olen eksynyt ja syvyyksiin vajonnut. Enää ei ollut väliä, elinkö vai kuolinko sillä niiden ero oli pieni... Liian pieni.. Kuten oli tämä maa suuren vihani rinnalla.

Jokus minulle kerrottiin, että kaikki päättyy hyvin, mutta oma tarinani päättyi kaikkea muuta kuin hyvin.

Paikka, jossa kävelen, tunsin joskus nimellä koti. Nyt saatan kutsua sitä vain perheeni ja ystävieni joukkohaudaksi tai kylän rovioksi.

Viha kirvelee jälleen sisälläni, kun ajattelen perhettäni ja ystäviäni. He olivat jättäneet minut yksin tähän kylmään maailmaan. Yksin tyhjien ajatuksieni kanssa.

Surin heitä ainoastaan viikon heidän kuolemastaan, mutta nyt tunnen vihan, joka polttaa jäljellä olevia ruumiin osiani kuin liekit. Sisälläni tuntui olleen viiden vuoden ajan valtavia, itseäni suurempia aukkoja, jotka söivät ja hävittivät osan minusta sisäänsä.

Näen kaukana leikkikentäksi kutsutun pihamaan, mutta nyt siellä on satoja ristiä muistoksi kylässä kuolleille. Kukkia ei sillä nähty ikinä, sillä kukaan ei enää halunnut tulla kylän lähelle ja se syy oli kiistatta minun.

Sillä minä kylän tuhosin.

En tarkoittanut sitä, mutta vihani pääsi valloilleen tuhoten kaiken mikä eteen sattui tulemaan. Silloin olin itse joutunut pyörteeseen, josta en ole vieläkään päässyt pois. Se pyörre, mikä lie olikin, ahmi minut sisäänsä jättäen tilaa vain vihalle, pelolle ja koston halulleni. Kostaa kaikille minua vahingoittaneille kyläläisille, sukulaisilleni ja jopa ystävilleni, jotka kaikki hylkäsivät minut silloin, kun heitä eniten tarvitsiin.

He antoivat minun joutua pyörteessä syvemmälle, vaikka olisivat voineet auttaa minut sieltä pois.

Pelkään menneisyyttäni sillä siellä minulla on muutama ystävä jotka olivat kukin valmiita puukottamaan selkään. Halusin kostaa sen ainaisen pelon tunteen ja yksinäisyyden, jossa koko elämäni elin.

Mutta nyt se kaikki on mennyttä.

Enää en ole ihminen.

Sielu poissa, ajatukset poissa, sydän poissa... Mikä minä sitten olen, jos en kerran ihminen? Sitä en tiedä itsekkään.

Demonin silmät, veri kasvoilla ja vaatteilla, koko kehossa... En edes näytä ihmiseltä enää kuin etäisesti. Ruumiini on runneltunut tunnistamattomaksi. Kiltistä, suloisesta pojasta ei ole jäljellä kuin muisto.

Ilman päämäärää kävelen tyhjillä kaduilla eteenpäin. Ehkä aijon viedä sen vähäisen elämänrippeeni takaisin kotiinsa...

Käveliin jyrkänteen vireen, jossa joskus oli ollut upea ja turvallinen silta, joka vei käveliänsä turvallisesti syvän ja kovaa virtaavan joen yli, mutta nyt sekin on palanut pois.

Joki kuohui edessäni kuin muistuttaakseen siitä tulimerestä, joka kylässä oli pauhunut ja jonka keskellä silloin seisoin...

Otin askeleen eteenpäin...

Viimeisen askeleeni.

Jalkani ei kohtaa enää maata, vaan putoan suoraan veteen, joka muistuttaa etäisesti pyörrettä johon jo kerran jouduin.

Vesi tukehduttaa tulen, tuli katoaa savuna ilmaan, savu laskeutuu sateen mukana maahan ja niin maa vangitsee veden ja tulen.

Maahan me kaikki siis lopulta joudumme. Tajusin sen vasta nyt.

Tulinen sieluni haihtuu veden mukana ja lopulta se huuhtoo myös vihani.

Nyt mietin oliko kuolemalla ja elämällä niin pientä eroa, mitä luulin olevan? Ei, ei ollut. Niiden ero oli suuri. Elämässä viaton saa rangaistuksen, mutta kuolemassa ei ketään rangaista.

Nyt saan vihdoin olla ilman vihaa ja pyörrettä, jotka ennen valtasivat minut. Nyt sain olla oman itseni, perheeni ja ystävieni kanssa pelkäämättä joutuvani selkään puukotetuksi.

Ruumiini kellui virran mukana mereen, jossa se lopulta vajosi pohjaan ja katosi sinne.

Maahan me lopulta kaikki joudumme...