Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.
A/N: No niin, Animecon on onnellisesti takana ja minä olen yhä yhtenä kappaleena. Eilen ei oikein kirjoittaminen luonnistunut puhtaan väsymyksen vuoksi, mutta tänään sujui jo paremmin.

Huomenna lähden sitten Lahti - Mikkeli - Juva - Savonlinna -rundille, jolta palaan keskiviikkoiltana, joten ihan heti ei kannata sitä jatkoa odotella :D Tosin saatan ottaa läppärin mukaan eli kirjoitan autossa istuessa, jos vain pystyn.

<-- Edellinen

Älä kysy hintaa

Luku 19

Mitoki pakotti silmänsä auki. Nilkkaa särki tykyttävästi, mutta kipu ei ollut yhtä voimakas kuin aiemmin. Hän nousi istumaan sängyllä vain huomatakseen, ettei Itachi ollut paikalla. Seinällä roikkuva kello osoitti kymmentä aamupäivällä, mikä oli omiaan hämmästyttämään tytön. Hän ei koskaan nukkunut näin myöhään, ellei ollut kipeä tai äärimmäisen väsynyt. Toisaalta ehkä hän oli nyt vähän molempia.

Tyttö nilkutti vessaan tutkimaan vaatetilannettaan. Huonolta näytti, sillä vaatteet olivat edelleen osittain kosteita. Ajatus minihameesta ja topista ei houkutellut sitten yhtään. Tai toppi ehkä vielä meni, mutta minihame tässä seurassa… siitä oli kärsitty jo aivan tarpeeksi.

Suoritettuaan aamutoimensa Mitoki nilkutti takaisin makuuhuoneeseen. Hän ehti vaihtaa yöpaidan pois ja rintaliivit ja topin päälleen puhtaiden alushousujen kera, kun Itachi ilmestyi huoneeseen. Välittömästi tyttö kiskaisi peiton sängystä suojakseen. Sängylle levitetyt tavarat meikkilaukkua myöten levisivät lattialle.

Itachi tuijotti lattialle yllättäen ilmestynyttä sotkua, ennen kuin nosti katseensa Mitokiin. Tyttö mulkoili takaisin yrittäen näyttää mahdollisimman loukkaantuneelta.

”Olisit voinut edes koputtaa!” hän sähähti.
”Tämä on minunkin huoneeni”, Itachi totesi ja kohautti olkapäitään. Mies ojensi tytölle kädessään olevan kassin. Mitoki nilkutti vaikeasti tämän luokse peitto ympärillään ja otti kassin vastaan pidelleen toisella kädellään peittoa ylhäällä.

Jotenkin tyttö sai yhden käden varassa kurkistettua kassiin, mutta erotti vain mustaa. Kangasta se oli joka tapauksessa.

”Ajattelin, että tarvitset kuivat housut ja takin”, Itachi huomautti, kun Mitoki kohotti sinisen katseensa miehen suuntaan. ”Ja kävi myös mielessäni, että pukeudut mieluummin johonkin naisille sopivaan kuin minun vaatteisiini.”
”No, siinä osuit oikeaan”, Mitoki totesi. ”Ki-kiitos.” Sana tuli ulos hyvin vaikeasti, sillä sinihiuksinen tyttö ei pitänyt ajatuksesta, että hän joutui kiittämään miestä jostain. Itachin silmiin syttyi hyvin ärsyttävä katse sanan myötä. Oliko tämän aivan pakko tehdä noin? Mies taisi nauttia hänen alennustilastaan.
”Mistä niin?” tämä hymähti.

Mitoki puri hampaansa yhteen. Hän olisi myös puristanut kätensä nyrkkiin, ellei olisi silloin joutunut päästämään irti sekä peitosta että pussista. Tuon täytyi olla silkkaa kiusantekoa!

”Vaatteista…” tyttö mutisi, ”ja henkeni pelastamisesta.” Miten vaikeaa olikaan sanoa jotain tuollaista? Yleisesti ottaen kiitosten esittäminen ei ollut Mitokille mahdotonta. Hän kyllä kiitti, kun siihen oli aihetta, mutta Itachi tuntui provosoivan häntä käyttäytymään typerästi. Kyllä tyttö tajusi, ettei voinut syyttää toista omista ajatusmalleistaan, mutta se oli vain niin paljon helpompaa. Muutenhan hän olisi joutunut myöntämään, että hänessäkin oli vikoja. Oli siis yksinkertaisempaa sanoa, että oli Itachin vika, että miehen kiittäminen oli niin vaikeaa. Jos mies olisi käyttäytynyt paremmin, tilanne olisi ollut täysin toinen.

”Ole hyvä”, Itachi vastasi raivostuttavan huolettomasti. ”Sinuna vaihtaisin vaatteet ja pakkaisin tavarat mahdollisimman pian.”
”Lähdemmekö me?” Mitoki kysyi saman tien. ”Vaatteeni ovat märkiä, ei niitä voi pakata.”
”Kyllä. Ja jos et voi pakata niitä, jätä ne tänne”, mies tokaisi.
”Et ole tosissasi! En minä voi jättää niitä. Minä tarvitsen kaikki vaatteeni”, tyttö uhmasi. Kai lähtö nyt voisi odottaa edes yhden päivän, sen verran, että hän saisi kaiken kuivaksi.
”Konan-san varmasti voi lainata sinulle perillä jotain.”

Mitoki kohotti kulmiaan. Konan? Kuka tämä sitten oikein oli? Joku Akatsukin naispuolinen jäsen? Kuinka kukaan nainen saattoi liittyä noin mielipuoliseen järjestöön? Tai ehkä kyse oli vain jostakusta Itachin tuttavasta, ellei jopa vaimosta tai tyttöystävästä. Toisaalta, eikö vaimoa tai tyttöystävää puhuteltu yleensä läheisemmin?

”Konan-san?” Mitoki toisti.
”Niin”, kuului vastaus.
”Kuka hän on?” tyttö kysyi ärtyneenä. Itachista sitten sai kaivaa kaiken tiedon ulos haarukalla, eikä sekään välttämättä toiminut. Miehellä tuntui olevan järjetön tarve salailla kaikkea mahdollista.
”Selviää sinulle aikanaan”, Itachi selitti. ”Ja ihan omaksi parhaaksesi, älä kysele niin paljon. Toverini tuskin ilahtuvat, jos piinaat heitä kysymyksilläsi.”
”Minun ei tarvitse piinata heitä, jos sinä vastaat minulle kunnolla”, Mitoki huomautti.
”En voi.”
”Sitten minun täytyy kysyä heiltä.”
”Ole hyvä vain, mutta älä huuda minulta apua siinä vaiheessa, kun joku heistä hermostuu”, mies tuhahti. ”Pakkaa nyt ja tule alas. Syömme aamiaista, ennen kuin lähdemme, tai kaipa se on kohta jo melkein lounas, koska nukuit epänormaalin pitkään.”

Itachi jätti hämmentyneen Mitokin taas kerran seisoskelemaan yksin. Siitä alkoi tulla tapa. Tapa, josta tyttö ei todellakaan pitänyt. Sille miehelle olisi joku saanut opettaa käytöstapoja. Kertoa, miten naisia tuli kohdella.

Koska vaihtoehdot oli karsittu minimiin, Mitoki heivasi peiton takaisin sängylle ja keräsi levinneet tavaransa lattialta. Ajatus pitkästä kävelymatkasta jonnekin, ties minne, ei piristänyt yhtään. Ulkona nukkuminenkin tuntui huonolta ajatukselta. Silti tyttö oli varma, ettei hänen mielipiteellään olisi mitään väliä. Hän voisi kapinoida, mutta siitä ei luultavasti olisi mitään hyötyä, haittaa korkeintaan. Vähemmällä hän pääsisi, kun suostuisi mukisematta.

Saatuaan tavaransa kasaan tyttö istahti sängylle ja kiskoi kassista ulos Itachin tuomat vaatteet. Molemmat olivat mustia, mikä ei yllättänyt Mitokia. Mies käytti itse pelkästään mustia vaatteita, jos valkoisia säärystimiä ei laskettu mukaan, joten kaipa tämä ei edes osannut ostaa muun värisiä.

Housut olivat hyvin tavalliset. Naisten mallia ehdottomasti ja levenivät lahkeista hieman. Takki oli napitettava, vyötärön kohdalta kapeneva, kun helma taas leveni. Edessä oli kaksi napilla suljettavaa taskua ja kummassakin hihan suussa oli kolme nappia. Mitoki ei olisi itse ehkä ostanut aivan sellaista, mutta se kyllä kelpasi paremman puutteessa. Hän ei silti pitänyt ajatuksesta, että oli velkaa kaappaajalleen. Ehkä oli parempi maksaa vaatteet takaisin sopivassa välissä. Ei hänellä ollut hirveän paljon rahaa mukana, mutta sen verran kuitenkin, että hän pystyisi lunastamaan miehen ostokset.

Mitoki puki housut jalkaansa. Levenevät lahkeet osoittautuivat varsin positiiviseksi yllätykseksi, sillä tiukemmat olisivat saattaneet painaa kipeää kohtaa. Jo pelkästään tennarien varsi epäilytti tyttöä, mutta kengät oli pakko laittaa jalkaan.

Itachin huomautuksesta huolimatta tyttö kävi hakemassa vaatteensa kylpyhuoneesta. Hän ei aikonut jättää niitä tänne. Niitä voisi sitten kuivailla vaikka iltanuotiolla, jos huonolta näyttäisi. Tuskinpa ne päivässä pilaantuisivat.

Vaatteet päätyivät pussin sisällä reppuun muiden tavaroiden joukkoon. Tennarien laittaminen jalkaan ei ollut aivan helppoa. Kipeä nilkka oli turvonnut, eikä hän voinut sen takia sitoa nauhoja kiinni, joten tyttö tunki ne vain varren sisäpuolelle. Repun ja takin hän raahasi mukanaan poistuessaan huoneesta.

Portaiden kulkeminen alaspäin sattui jalkaan kiitettävästi. Mitoki joutui keskittymään jokaiseen askelmaan ja kulkemaan hyvin varovaisesti. Matkustaminen tulisi siis olemaan yhtä tuskaa.

”Jaa, olet vihdoin hereillä, un”, tuttu ääni ilmoitti portaiden yläpäästä. Mitoki vilkaisi taakseen ja näki sinisilmäisen blondin virnuilevan hänelle. Deidaraa hän nyt olisi viimeiseksi kaivannut, jopa Kisame vaikutti mukavammalta. Ilmeisesti blondi ei jakanut tunnetta Mitokin kanssa, sillä tämä harppoi portaiden puoliväliin hänen luokseen. Mitoki yritti olla välittämättä, mutta Deidara astui röyhkeästi hänen eteensä.

Mitoki vilkaisi miestä kerran, mutta käänsi sitten katseensa toisaalle. Oli luultavasti turhaa yrittää tämän ohitse nyt, kun jalka oli paketissa. Muuten hänellä olisi saattanut olla jonkinlaisia mahdollisuuksia. Ei tietenkään täydelliseen pakoon, mutta Itachin näköpiiriin asti hän olisi saattanut ehtiä.

”Oliko sinulla jotain asiaakin?” tyttö tuiskahti. Hän piti katseensa tiiviisti seinässä ja yritti vaikuttaa mahdollisimman välinpitämättömältä, vaikka oikeasti häntä huolestutti, mitä blondin mielessä mahtoi liikkua.
”Sinulla on huono asenne, un”, Deidara huomautti.
”Vain koska sinä häiritset minua”, Mitoki vastasi ja puri samassa huultaan. Ei olisi pitänyt kaivaa verta nenästään.
”Voisin räjäyttää sinut kappaleiksi vaikka heti”, mies kertoi.

Tytön oli pakko vilkaista blondin suuntaan. Jostain syystä hän ei tuntenut aihetta epäillä tämän sanoja. Deidaran kasvoille kohosi omahyväinen ilme Mitokin katseen myötä. Oikeasti! Akatsukeilla oli selvästi sadistisia taipumuksia!

”Johtajanne ei taitaisi pitää siitä”, Mitoki kuitenkin sanoi ja pakottautui tyyneksi, ”joten on parempi, että pidät näppisi erossa minusta.”
”Olet oikeassa, un”, mies myönsi. ”Hän tosiaan kielsi vahingoittamasta sinua, mutta mitään muuta hän ei kieltänyt tekemästä.”

Vaistomaisesti Mitokin käsi kohosi, mutta hän ei ehtinyt toteuttaa aikeitaan, kun Deidara oli jo tarttunut häntä ranteesta. Mies nauroi vasten hänen kasvojaan.

”Jätä se tyttö rauhaan”, toinen ääni ärähti rappusten yläpäästä. Mitoki vilkaisi jälleen ylös ja olisi voinut vannoa, että jokin lämmin ja kostea kosketti hetkellisesti hänen rannettaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt reagoida siihen, sillä ääni oli kuulunut kasaan painuneelle miehelle, mutta tämän sijasta portaita laskeutui punapäinen poika. Kuinka vanha tämä oli? Mitokia nuorempi aivan varmasti. Miten lapsi oli voinut päätyä Akatsukiin?

”Älä viitsi niuhottaa, un”, Deidara penäsi. Mies ei vieläkään päästänyt irti Mitokin kädestä ja nyt tyttö oli aivan varma, että jotain liukui hänen ihoaan pitkin.
”Hän ei ole sinua varten. Meillä on hänelle muuta käyttöä”, punapää ilmoitti. Tämä porasi katseensa suoraan blondiin, jota myös Mitoki kääntyi katsomaan.

Deidara ärähti ja irrotti otteensa. Blondi marssi portaat alas ja katosi ravintolan puolelle. Mitoki vilkaisi rannettaan, mutta siinä ei näkynyt mitään. Iho kuitenkin tuntui kostealta. Mitä ihmettä oli tapahtunut?

Sasori käveli tytön ohi ja suuntasi myös alas Deidaran perässä. Mitoki lähti uudestaan laskeutumaan portaita.

”Mitä muuta käyttöä?” tyttö kysyi, ennen kuin ehti estää itseään. Punapää pysähtyi portaiden alapäähän ja vilkaisi häntä lyhyesti.
”Et tee sillä tiedolla tässä vaiheessa mitään”, tämä vastasi ja jatkoi matkaansa.
”Kyllä sitä nyt leikitään salaperäisiä…” Mitoki jupisi itsekseen laskeutuessaan portaita.
”Minä kuulin tuon”, Sasori ilmoitti ravintolan oviaukosta, ennen kuin katosi näkyvistä.

~o~

Mitoki tuijotti edessään aukeavaa katua. Kävely ulos majatalosta oli sujunut hitaasti miesten irvaillessa kilpaa hänen surkeasti epäonnistuneelle paolleen. Vain Itachi ei ollut sanonut mitään, mutta tietysti oli selvää, että tämä ajatteli samalla tavoin kuin muutkin. Mustahiuksinen mies osasi tehdä ajatuksensa selväksi pelkällä katseella. Tätä huvitti luultavasti suunnattomasti se, että Mitoki ei kyennyt liikkumaan normaalisti.

”Meillä menee ikuisuus matkaan, jos tyttö ei pääse kulkemaan normaalisti. Hän oli hidaste jo aiemmin, nyt hän on suoranainen este”, Kisame huomautti, kun katua oli kuljettu vähän matkaa.
”Minä en pyytänyt saada lähteä täältä tänään”, Mitoki murahti, mutta yritti silti kulkea nopeammin. Hänestä ei ollut millään muotoa mukavaa kuunnella jatkuvaa nälvimistä. Tilanne oli tarpeeksi kamala muutenkin.
”Mutta sinä päätit teloa itsesi eilen. Kukaan ei antanut siihen lupaa”, hai tokaisi takaisin ja mulkaisi tyttöä murhaavasti.

Mitoki ei vaivautunut vastaamaan. Hän oli jo oppinut, että Kisamen ärsytyskynnys oli hyvin matala ja hain käytös saattoi muuttua lähiympäristölle epäterveelliseksi, jos tuo kynnys ylittyi. Itachi kyllä hillitsi partneriaan jonkin verran, mutta Mitoki tiesi myös, ettei tämä sietänyt hänen kapinointiaan loputtomiin.

”Kisame on oikeassa, un”, Deidara puuttui tytön harmiksi puheeseen.
”Olen samaa mieltä”, Sasori ilmaisi myös mielipiteensä.

Syntyi hiljaisuus, kun kaikki odottivat Itachin sanovan jotain. Mustahiuksinen mies käveli Kisamen rinnalla hiljalleen eteenpäin. Eihän tällä ollut tarve puhua turhia, mutta joskus olisi ollut ihan hyvä hetki avata suu. Juuri nyt Mitoki toivoi, että mies kieltäisi tovereitaan valittamasta turhasta. Tytön jalka ei paranisi kuin taikaiskusta, vaikka kolmikko olisi perustanut valituskuoron asian esille tuomista varten.

”Deidara-san, luo savilintu, niin voitte lentää yläpuolellamme”, Itachi sanoi pitkän tovin kuluttua.

Blondi pysähtyi ja jäi tuijottamaan toista miestä. ”Mistä lähtien sinä olet jakanut minulle käskyjä, un?”

Kaikki muutkin pysähtyivät. Paikallaan oleminen oli Mitokille helpotus, koska hän pystyi laskemaan painon kokonaan toisen jalkansa varaan. Silti tilanne näytti juuri saaneen varsin epäilyttävän käänteen. Vaikutti siltä, että Deidara yritti haastaa riitaa Itachin kanssa. Tosin se oli ollut alkujaan selvää, että blondi ja mustahiuksinen mies eivät pitäneet toisistaan. Silti tuollainen avoin riitely oli jotain, mitä Mitoki ei ollut odottanut.

”Siitä lähtien, kun sinä olet alkanut valittaa jatkuvasti”, Itachi vastasi ja kääntyi ympäri.
”Kisame sen aloitti!” Deidara puolustautui.
”Haluatko, että kuljemme nopeammin?” mustahiuksinen mies kysyi kuin blondi ei olisi mitään sanonutkaan.
”Tietenkin haluan! Kuka nyt muka tahtoo yöpyä maastossa yhtään useampaa yötä kuin on pakko, un!” blondi ärähti.
”Tee sitten se lintu tai kanna Mitoki-san, yhdentekevää minulle, kunhan lopetat tuon valituksen”, Itachi tokaisi.
”Kanna itse, sinä se hänet vaivoiksemme hommasit!”
”Sinun on helpointa kuljettaa hänet ilman, että kukaan rasittuu turhaan”, Kisame pisti väliin. ”Ja jos Itachi-san on sitä mieltä, että se on sinun tehtäväsi, se sitten on. Ala väsätä sitä pulua.”

”Tajuatko ollenkaan, miten paljon chakraa sen suurentamiseen menee…” Deidara mutisi itsekseen, mutta ryhtyi kuitenkin työhön. Mitoki tuijotti blondin touhuja silmät selällään, mutta samaan aikaan hänen aivonsa askaroivat Akatsukien välisten suhteiden parissa.

Sen hän oli jo tajunnut, että Akatsukit liikkuivat kahden miehen tiimeissä, jotka saattoivat tarvittaessa yhdistää voimansa. Toinen tiimin jäsen oli selvästi johtavassa asemassa. Itachi oli johtaja Kisameen nähden. Vaikka hai saattoi tehdä kärkeviä huomautuksia, tämä ei koskaan haastanut riitaa toverinsa kanssa ja tämän ääni oli aina kunnioittava. Miesten välillä saattoi jopa vallita ystävyys työtoveruuden lisäksi. Joka tapauksessa Itachi teki ratkaisevat päätökset ja piti myös Kisamen tulisen luonteen kurissa.

Deidara ja Sasori – jonka ulkonäön muutos edelleen hämäsi Mitokia hyvin paljon – olivat vaikeampia tapauksia määritellä. Ehkä tyttö ei vain ollut viettänyt tarpeeksi aikaa näiden kanssa – ei sillä, että hän olisi erityisemmin halunnutkaan – ymmärtääkseen miesten mielenliikkeitä. Sen verran hän oli tajunnut, että Deidaralla oli taipumusta pyrkiä tekemään oman päänsä mukaan ja Sasori puolestaan yritti tasoitella tätä. Kenties Sasorissa oli enemmän johtajan vikaa. Deidara saattoi olla liian impulsiivinen sellaiseen asemaan. Jokin asetelmassa silti hämäsi tyttöä. Häneltä oli jäänyt jotain huomaamatta.

Kun Deidara oli saanut lintunsa valmiiksi, Mitoki nostettiin sen selkään. Blondi jäi seisomaan hänen selkänsä taakse. Tyttö ei oikeastaan ymmärtänyt savilinnun funktiota, ennen kuin se levitti siipensä ja nousi oikeasti ilmaan. Mitoki puristi sen kaulaa lähes hysteerisesti. Ei hän lentämistä ollut koskaan pelännyt, mutta eiväthän savilinnut lentäneet! Sitä paitsi linnun selästä saattaisi pudota hyvinkin herkästi.

”Älä riko sitä, un”, Deidara huomautti. Mitoki hellitti otettaan hieman, mutta kokonaan hän ei uskaltanut päästää irti.
”Miten… miten hemmetissä tämä lintu voi lentää?” tyttö kysyi. Kaikki kiukku oli poissa hänen äänestään. Tilalle oli tullut hämmästystä ja pelkoa. Tämä maailma kävi koko ajan ihmeellisemmäksi. Itachilla oli demonisilmät, Deidara pystyi luomaan eläviä olentoja savesta. Mitkä mahtoivat olla Kisamen ja Sasorin kummalliset kyvyt?
”Käytän tahdonvoimaani sen liikuttamiseen”, blondi vastasi. Tämän äänessä oli ylpeyttä. ”Kyky tehdä olentoja savesta on taidetta, mutta vielä taiteellisempaa on räjäyttää ne juuri oikealla hetkellä.”

Että mitä? Mitoki puisteli päätään itsekseen. Viimeiseksi hän olisi odottanut tuon miehen puhuvan taiteesta. Kummallinen tapaus.

”Arvostan enemmän hieman toisenlaista taidetta”, tyttö huomautti tietämättä itsekään, miksi ryhtyi juttusille blondin kanssa. Ehkä oli rauhoittavaa kuulla jonkun puhuvan, kun tilanne itsessään oli niin absurdi, etteivät aivot kyenneet kunnolla käsittelemään sitä.

”Todellako? Millaista?” Deidara kysyi. Mies kuulosti aidon kiinnostuneelta. Tämä ei voinut olla todellista. Blondi osasi ainakin alkeellisen keskustelun säännöt.
”No, tykkään lukea eli voisi kaiketi sanoa, että arvostan sanataidetta. Pidän myös elokuvista, jotkut niistä ovat todellisia taideteoksia”, Mitoki selitti.
”Kirjat ovat minusta pitkästyttäviä, un, mutta elokuvissa on joskus hienoja räjähdyksiä”, blondi pohdiskeli.

Olipa perusmiehen vastaus. Elokuva on hyvä, kun siinä on tarpeeksi toimintaa ja räjähdyksiä, juonesta viis, justiinsa niin. Tosin oli positiivista kuulla jotain hyvin tavanomaista ja jopa tylsää jonkun suusta. Sitä ei ollut viime aikoina tapahtunut kovin usein.

”Harrastatko itse taidetta, un?” Deidara jatkoi, vaikka Mitoki oli ehtinyt luulla keskustelun olleen jo ohitse.
”En oikeastaan. En osaa mitään sellaista, minä vain nautin muiden tuottamasta taiteesta”, tyttö sanoi.
”Yhmm, minä olen taiteilija, minua ei vain koskaan ole oikein ymmärretty…”

Mitokin hämmästykseksi Deidara ryhtyi selittämään siitä, kuinka väärinymmärretty tämä oli ollut kotikylässään ja kuinka oli päätynyt lähtemään sieltä. Suoraan sanottuna Mitoki ei voinut ymmärtää, mitä taiteellista asioiden ja ihmisten räjäyttämisessä oli, mutta hän varoi sanomasta sitä miehelle. Hän ei halunnut päätyä kappaleiksi räjähtäneenä koristamaan ympäristöä.

Matkan edetessä tyttö ei oikeastaan enää jaksanut kuunnella miehen monologia onnettomasta lapsuudesta. Sen sijaan hän keskittyi tuijottamaan maisemia ja alapuolellaan kulkevia miehiä. Kisame ja Sasori näyttivät ajoittain keskustelevan keskenään, mutta Itachi sen sijaan kulki vaitonaisena, ainakin jos tämän elekielestä mitään pystyi päättelemään.

Mitoki olisi halunnut edes muutamia vastauksia. Häntä pelotti tuleva, hän oli saattanut valita väärin. Ehkä nopea karkaamisesta johtuva kuolema olisi saattanut olla armollisempi kuin se, mitä oli edessä. Mitä Akatsukin johtaja voisi hänestä haluta? Hänellä ei ollut erityisiä kykyjä, jos oppimistaitoa ei laskettu, mutta siitä tuskin olisi rikollisjärjestölle hyötyä. Oli selvää, etteivät jäsenien taidot olleet mitään niin arkipäiväistä kuin hyvien tenttitulosten kerääminen.

”… ja siksi haluan olla ehdottomasti mukana, kun se sinun pikkuystäväsi liittyy joukkoomme, un. Itse asiassa haluan olla se, joka sen saa aikaan, vaikka tietysti sinullakin on osasi, mutta en anna kunniaa Itachille. Hän on saanut sitä aivan tarpeeksi.”

Deidaran sanat saivat Mitokin kuulon palaamaan. Tämä oli taatusti puhunut juuri Chiakista, tämä oli myös paljastanut jotain tärkeää. Jotain sellaista, mitä Itachi ei ollut suostunut tytölle kertomaan. Ehkäpä blondista olisi enemmän hyötyä ystävänä kuin vihollisena.

”Mitä tarkoitat, että minulla on osani?” Mitoki kummasteli ääneen. Hän kohotti katseensa ja kohtasi Deidaran ainoan näkyvissä olevan silmän. Kun tuuli pyyhkäisi miehen vaaleita hiuksia, kävi ilmi, että tämän toista silmää peitti kamera.

Vaaleat kulmakarvat kohosivat hämmästyksen merkiksi. ”Olin luullut sinun jo arvanneen.”
”No, olit väärässä”, Mitoki ilmoitti, mutta piti äänensä kurissa, vaikka hänen olisi tehnyt mieli vastata hyvin tiukkaan ja näsäviisaaseen sävyyn.
”Kai sen nyt pitäisi olla päivänselvää, että jos sinä kykenet hallitsemaan empaattia, Akatsuki tarvitsee sinua ystäväsi nappaamiseen huomattavasti kipeämmin kuin kukaan aiemmin kuvitteli. Säilytitte salaisuutenne hyvin, vaikka olisitte voineet tyrmätä meidät kaikki halutessanne, koska kukaan meistä ei ollut varautunut”, Deidara selvitti.

Mitoki tuijotti miestä suu auki, kunnes tajusi sulkea sen. Hän ei ymmärtänyt, mitä tämä oli juuri selittänyt. Yhtäkkiä blondi purskahti nauruun. Oliko tämä vain pilaillut? Varmaankin…

”Mahtaa niillä olla Konohassa kurjaa, kun tasapainottaja puuttuu! Ihan oikein kyllä sille sakille, un!” Deidara myhäili itsekseen.

Mistä halvatusta mies oikein puhui?

Seuraava -->