Heräsin selvästi hyvin myöhään illalla, koska oli jo ihan pimeää. Ainoa valo tuli nuotiosta, joka lämmitti mukavasti. Nousin istumaan ja näin, että minut oli peitelty siististi keskikokoiseen huopaan. Katselin ympärilleni ja huomasin olevani metsässä. Katsoin ylös ja näin kirkkaan tähtitaivaan, joka kimmelsi kauniisti. Niinkuin timantteja olisi upotettu mustaan taivaankanteen. Äkkiä kuulin askelia ja jähmetyin. Askeleet tulivat lähemmäksi. Minua alkoi pelottaa ja menin takaisin makuulle ja esitin nukkuvaa. Askeleet olivat nyt ihan viressäni ja joku hahmo kumartui ylleni. Avasin silmäni hitaasti ja näin kasvot hyyyyyvin lähellä minun omiani. Huudahdin ja pomppasin puoli metriä taakse päin. Tyyppi katsoi minua kummallisesti ja nousi seisomaan. Näin hänet nyt paremmin. Hänellä oli pitkät blondit hiukset ja ne peittivät oikean puolen hänen kasvoistaan. Lisäksi hänellä oli siniset silmät joiden ympärillä oli aika vahvasti kajaalia. Tyyppi näytti aika lailla tytöltä mutta hänessä oli silti paljon poikamaisia piirteitä. Esimerkiksi aataminomena, leveät hartiat ja litteä rinta.

”Ei tavitse pelästyä, un”, poika sanoi ja istuutui tulen viereen.
”Kuka sinä olet?” kysyin.
”Deidara, un”, poika sanoi. ”Ja sinä olet luultavasti Geetta?”
”J-joo, olen”, vastasin. Mistä tämä tyyppi tiesin nimeni? Ja miksi hänen nimensä kuulostaa niin helkkarin tutulta?

”Onko nälkä, un?” Deidara kysyi.
”On....”, minä vastasin.
”Tässä”, hän sanoi ja ojensi minulle paria riisipalloa.

”Kiitos”, sanoin ja otin riisipallot. Söin hiljaisuuden vallitessa. Riisipallot maistuvat suolaisilta mutta myös samalla makeilta.

Syötyäni minua alkoi nukuttaa. Menin makuulleni pehmeälle huovalle.

’Outoa’, mietin itsekseni. ’Kaikki tuntuu ja kuulostaa niin tutulta. Ihan kuin olisin elänyt tätä elämää  joskus ennenkin?’ En saanut mielessäni olevaan kysymykseen vastausta. Minä nukahdin kesken mietteitäni ja minulla jäin päähä pyörimään monta ajatusta ja kysymystä.


Heräsin joskus puoliltapäivin ja olin yhä hyvin uninen. Olisin halunnut jatkaa uniani vielä pri tuntia, mutta en pystynyt nukahtamaan.

Taivas oli hieman pilvinen ja jostain kaukaa kuului ukkosen jyrinää, vaikka taivaalla olikin valkoisia pilven hattaroita.

Nousin ja venyttelin käsiäni korkealle pääni yläpuolelle. Ilma tuntui raikkaalta ja sää näytti kauniilta. Jos ei ottanut huomioon kaukaisia jyrähtelyä.
Kuulin kova äänista siipien lepatusta, ja siinä samassa Deidara laskeutui jättilintunsa selässä eteeni.

”No, tuletko, un?” hän kysyi ja ojensi herrasmaisesti kätensä.
Tartuin siihen ja sanoin; ”Tietysti.”

Deidara auttoi minut linnun selkään ja me nousimme ilmaan. Se ei jotenkin enää pelottanut olla korkealla. Nautin tuulesta kasvoillani ja hiuksillani jotka liehuivat takanani. Siirryin vaivihkaa pojan viereen, mutta pidin hänestä kiinni koko ajan. Minun yllätyksekseni Deidara siirsin minut hänen syliinsä. Punastuin ihan hitonmoisesti, mutta en välittänyt. Se tuntui oikeastaan aika mukavalta.

Lensimme puiden ja laaksojen yli. Se näytti kauniilta: puut olivat kauniin vihreitä ja niittyjä koristi tuhannet kukat. Kaikki eri väreissä, muodostaen monta kaunista sateenkaarta.

”Olemme kohta perillä, un”, Deidara sanoi. Tyydyin vain nyökkäämään.
Pian me jo laskeuduimme leveän virran päälle. Deidara hyppäsi keveästi ja jäin veden pinalle seisomaan. Kummastelin sitä aikamoisesti, koska en ollut ikinä nähnyt kenenkään tekevän niin. En itse uskaltanut poistua valkoisen linnun selästä, sillä en todellakaan osaisi seistä veden päällä!

”Tuletko, un?” Deidara kysyi. Katsoin vettä ja vastasin,”En, taidan jäädä tähän.”
”Et sinä uppoa! Tuo käy sinulta luonnollisesti, un. Kokeile nyt, un”, blondi virkkoi.
”O-okei”, Vastasin ja liu’uin hitaasti linnun kylkeä vasten. Kun varpaani koskettivat vettä, ne eivät vajonneet. Harmaat silmäni laajenivat hämmästyksestä, kun seisoin höyhenen kevyesti veden pinalla. Kävelin Deidaran luokse, joka vain hymyili minulle.

”No osasithan sinä, un”, hän sanoi. Väläytin hänelle kauneimman hymyni, mitä osasin.

Kävelimme valtavan kiven eteen. Deidara teki muutaman minulle vieraan käsimerkin ja kivi nousi. Kävelimme sisään ja jalkani kohtasivat kiinteän maan.

”No tulittehan te viimeinkin!” jonkun ääni huusi ylhäältä päin. Nostin katseeni ja näin himmeästi massiivisien käsien ääriviivat. Melkein jokaisen sormen päällä oli joku.

”Älä nipota, Hidan, un”, Deidara sanoi. ”Itseltäsi menee yksi kokonainen kuukausi!”
Hidaniksi sanottu mies tuhahti ja mumisi jotain itsekseen. Selvästi ärtyneenä.

”Missä Johtaja on, un?” blondi poika kysyi.
”Huoneessaan”, tylsistynyt ääni sanoi.
”Mikä on, Danna, un? Tuliko ikävä?” Deidara naureskeli.

’Danna’ vain hymähti pienesti.

”Ei sitte, un” blondi sanoi ja kehotti minua seuraamaan. Tunsin kuinka monet silmäparit tuijottivat minua ja sain kylmiä väreitä siitä.

Kuljimme hetken aikaa pimeissä käytävissä, kunnes ne tulivat valoisemmiksi. Katosta riippui ensin vanhan aikaisia kyntelikkojä ja käytävässä silti tuntui hieman synkältä. Sitten valot muuttuivat ja ne olivat ihan tavallisia lamppuja. Lopulta tulimme jonkilaiseen olo huoneeseen, jonka seinistä lähti monta muuta käytävää. ’Olo huoneessa’ oli keskikokoinen sohva, T.V, kaksi nojatuolia, akvaario, jossa oli kultakaloja, kirjahylly, jossa oli tietysti monenlaisia kirjoja, pieni kahvipöytä ja ehkä neljä huonekasvia.

Kun kävelimme huoneen poikki yhteen monistä käytävistä katsoin yhteen nurkkaan, jossa näytti olevan jotain, joka oli puoliksi valkoista ja puoliksi mustaa ja sillä oli pienet keltaiset silmät! Otus piteli vihreää kastelukannua ja kasteli yhtä huonekasveista.
Tunsin kuinka niskakarvani nousivat pystyyn ja kiiruhdin Deidaran perään.

Käytävän seinillä oli muutama taulu jotka esittivät nuorta pariskuntaa. Joka taulu oli samanlailla surullinen ja joka taulusta puuttui joku henkilö, luoden synkkää ja surullista tunnelmaa ympärilleen. Lopultra saavuimme käytävän päähän missä oli iso tammiovi. Deidara koputti siihen kolmekerta ja sisältä kuului vaimeasti; ’sisään’. Deidaar avasi oven ja se narahdi hiljaa. Astuimme kynnyksen yli pimeään huoneseen jota valaisin yksinäinen kynttilä pöydällä.

”Mitä asiaa?” tumma ääni kysyi jostain huoneen sopukoista.
”Johtaja, olen suorittänut tehtävän ja tuonut tyttärenne kotiin, un”, Deidara vastasi. Kotiin? Mitä Deidara tällä takoitti?

Ääni oli hetken hiljaa ja sitten se sanoi, ”Hyvä, voit lähteä. Geetta, jää, ole hyvä.”

”Hyvä on, un”,Deidara sanoin ja lähti. Jäin nyt yksin tuon mystisen äänen kanssa.

Huoneessa oli hetken hiljaista kunnes ääni sanoi, ”Geetta, kultaseni tule lähemmäksi.”

Liikuin yhden askeleen eteenpäin mutta en enempää. Pelkäsin, että tuo ääni tekisi minulle jotain.

”Älä ujostele tyttö pieni, vaan tule lähemmäksi”, ääni sanoi. ”Vai pelottaako sinua tämä synkkyys? Jos pelottaa, niin laitetaan hieman enemmän valoa.” Siinä samassa huoneeseen syttyi kymmeniä kynttilöitä. Huone valastui nyt paljon kirkkaammin ja näin nyt kunnolla, mitä huoneessa oli. Edessäni oli työ pöytä ja sen takana minusta pois päin käännetty tuoli. Vähän tääempana oli puinen kirjahylly joka pursusi erilaisia kääröjä ja kirjoja.

”Siitä on pitkä aika kun viimeksi tapasimme. Olit vasta pikkulapsi, Siitä lähtien olen ikävöinyt sinua suunnattomasti. Joka ikinen päivä olen katsonut kuvaasi ja miettinyt nähdäänköhän me enää koskaan. Ja siinä sitte sinä olet, oma kullannuppuni”, ääni sanoi ja tuoli kääntyi ympäri. Näin nyt miehen jolla oli piikikkäät oranssit hiukset ja paljon lävistyksiä. Tunnistin henkilön unistani heti.

”...Isä...”