Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.
A/N: Tässä kesti, mutta muistaakseni siitä varoitinkin. Yritän suhteellisen hyvässä tahdissa saada uusia lukuja ulos, mutta välillä voi tosiaan kestää. Olin koko viikon todella väsynyt töiden jälkeen, mikä varmasti johtui osittain siitä, että piti siirtyä normaalien ihmisten päivärytmiin (mikä ei ole minun juttuni).

Toivon, että väsymys helpottaa pikku hiljaa ja kirjoittamiselle jää siten enemmän aikaa ja jaksamista.

Mutta pidemmittä löpinöittä, jatko olisi tässä. Toivottavasti se ei ole aivan tappava ;D

<-- Edellinen


Älä kysy hintaa

Luku 25

Joku tönäisi Mitokia kylkeen. Tyttö haukotteli ja kääntyi selälleen sängyssä. Minkä hemmetin takia häntä piti tökkiä keskellä yötä?`

”Ylös nyt”, pehmeä ääni komensi. Tyttö pakottautui avaamaan silmänsä. Hän erotti Itachin hahmon sänkynsä yläpuolella juuri ja juuri. Huoneessa oli pimeää. Hän oli siis päätellyt aivan oikein: oli edelleen yö.
”Keskellä yötä…?” Mitoki jupisi, mutta nousi istumaan ja venytteli käsivarsiaan. Hän oli levännyt niin paljon, ettei ollut varsinaisesti väsynyt, mutta silti ajatus nousemisesta kukonlaulun aikaan – tai oikeastaan ennen sitä – ei houkutellut sitten yhtään.
”Kello on neljä, se ei ole keskellä yötä”, Itachi vastasi.
”On se minulle.”

Miehen huokaisu oli sen verran raskas, että Mitoki pakotti itsensä nousemaan sängystä. Hän ryhtyi pimeässä penkomaan tavaroitaan, kunnes Itachi ystävällisesti sytytti huoneeseen valot.

”Miksi näin aikainen herätys?” tyttö tiedusteli.
”Haluamme ehtiä ajoissa oikeaan paikkaan”, Itachi vastasi.
”Se tapahtuu siis tänään…”

Mitoki ei jäänyt odottamaan miehen vastausta, vaan kiirehti vessan puolelle vaihtamaan vaatteensa. Hetkeksi hän jäi tuijottamaan väsyneitä kasvojaan peilistä. Silmänaluset olivat tummat levosta huolimatta, ehkä se kieli stressistä. Hänellä oli viime aikoina ollut hyvin rankkaa, joten pakkohan sen oli jossain näkyä.

Tyttö oli aina pitänyt itseään ihan sievänä, mutta nyt hän tunsi olonsa ikivanhaksi… eikä peilistä katsonut kovin kaunis ilmestys. Tummien silmänalusten lisäksi hänen hiuksensa hapsottivat nukkumisen jäljiltä ja hänen ihonsa näytti hoitamattomalta. Oli totta, ettei hän ollut ehtinyt panostaa siihen kunnolla. Koska hän oli edes viimeksi kuorinut sen?

Mitoki irvisti omalle kuvalleen ja pesi kasvonsa kylmällä vedellä. Se raikasti oloa hieman, mutta hän olisi kaivannut kunnollista lepo- ja rentoutumishetkeä. Aikaa panostaa itseensä enemmän. Tyttö harjasi hiuksensa pikaisesti ja vaihtoi yöpaidan päivävaatteisiin, ennen kuin palasi makuuhuoneeseen. Itachi oli jo täysissä pukeissa odottamassa häntä.

Sullottuaan yöpaidan reppuunsa Mitoki nappasi sivutaskusta pienen levyn. Hän painoi pillerin ulos pakkauksesta ja heitti sen suuhunsa. Se oli viimeinen, mikä oli kieltämättä huolestuttavaa. Hän oli syönyt kaksi levyä yhteen putkeen, koska tilanne oli selvästi vaatinut sitä.

”Mitä lääkkeitä sinä syöt kaiket päivät?” Itachi kysäisi yllättäen. Se hämmästytti tyttöä, sillä mies ei ollut aiemmin osoittanut tuollaista kiinnostusta. ”Oletko sairas?”
”En, eikä sinulle kuulu, mitä minä syön”, tyttö tuhahti. Jos mies ei tuon vertaa osannut päätellä itse, oli parempi, ettei tämä tiennyt.
”Kuuluu. Jos sinulla on jokin sairaus, se voi vaikuttaa asioihin”, Itachi väitti. Ja mihinköhän muka? Miksei mies vain voinut kertoa suoraan, mitä ajatteli. Tuollaiset väitteet olivat täysin turhia, jos yksityiskohdat jätettiin pimentoon.
”Minulla ei ole sairautta”, Mitoki sanoi. ”Nämä ovat… olivat muuhun tarkoitukseen. Onko täällä muuten apteekkia?”
”Apteekkia?”
”Niin, sellaista kauppaa, josta ostetaan lääkkeitä”, tyttö huoahti. Itachi oli näköjään tavallistakin rasittavammalla tuulella.
”Tarkoitatko parantajaa, joka voi myydä sinulle tarvittavat lääkkeet, kun olet sairas?” mies kysyi.
”Ei, tarkoitan kauppaa, jonne menen reseptin kanssa hakemaan lääkkeeni. En tarvitse lääkäriä.”
”Lääkäriä?”
”Parantajaa.”
”Mutta lääkkeet haetaan parantajalta, ellei osaa sitten itse valmistaa niitä”, Itachi väitti.
”Yritätkö sinä sanoa, että tässä maailmassa ei ole apteekkeja?”
”Miten niin tässä maailmassa. Ja ei, en ole koskaan kuullutkaan apteekista.”

Todellisuus jysäytti Mitokia takaraivoon. Kyllä, hän oli epäillyt joutuneensa jonnekin… jonnekin… toiseen todellisuuteen? Mutta ajatus oli kuulostanut niin naurettavalta, ettei hän ollut voinut todella uskoa siihen. Nyt kuitenkin vaikutti pelottavasti siltä, että hän oli ollut oikeassa. Miten hemmetissä hän pääsisi ikinä takaisin kotiin? Missä kohtaa maailmojen raja oli ylitetty? Oliko moottoripyörä hajonnut, koska se ei kuulunut tähän maailmaan? Mitä pirua oli tapahtunut?

Tyttö painoi käden rintaansa vasten ja haukkoi henkeään. Hyvä luoja, hän oli niin kaukana kotoa, ettei voisi ehkä koskaan palata elämäänsä. Häntä voitaisiin etsiä, mutta ei löydettäisi ikinä. Hän oli tämän maailman sääntöjen armoilla.

”Oletko varma, ettet ole sairas?” Itachi kysyi. Mitoki oli melko varma, että miehen äänessä kuului aito huoli. Miksi tämä oli yhtäkkiä alkanut välittää?

Tyttö pakotti hengityksensä rauhalliseksi, vaikka juuri nyt häntä pelotti todella. Hän ei ehkä koskaan pystyisi palaamaan. Toisaalta hän ei ollut varma, halusiko enää tavallista tylsää elämäänsä. Chiaki ei ainakaan halunnut, joten…

”Olen ihan kunnossa…” tyttö mutisi.
”Annatko minulle sen lääkepakkauksen? Jos pärjäät päivän tai pari ilman, voin pyytää Konan-sania valmistamaan sinulle lisää”, Itachi ehdotti.
”Onko hän farmaseut… parantaja?”
”Ei virallisesti, mutta hänellä on hieman taipumusta siihen suuntaan.”

Mitoki penkoi pahvipakkauksen repustaan ja lykkäsi sen miehelle, joka jäi tuijottamaan sitä. Oli tämäkin nyt, mutta vaihtoehtoja ei tainnut olla. Heillä olisi kuitenkin ollut tärkeämpääkin mietittävää. Tänään oli tarkoitus pelastaa Chiaki konohalaisilta, jotka todennäköisesti halusivat tehdä tälle samoin kuin olivat tehneet tämän kaikille sukulaisille. Kuinka julmaa sekin oli? Jos punapään sukulaiset olivat samaa sarjaa kuin Chiaki itse, Mitoki ei voinut kuin vihata Konohan vanhimpia. Miten kukaan saattoi tappaa niin herttaisia ja hyviä ihmisiä?

”Harmonet. Raskauden ehkäisyyn. Kolmen viikon ajan, sitten seitsemän päivän tauko.”

Itachin tumma katse kohtasi Mitokin sinisen. Miehen silmistä paistoi ääneen lausumaton kysymys, johon tyttö ei missään nimessä halunnut vastata. Niin, oli omituista, että hän söi pillereitä, kun hänellä ei ollut edes miestä – eikä hän sellaista halunnut – mutta hänellä oli syynsä. Syynsä, joita hän ei alkaisi miehelle selvittää. Ei totisesti.

”Minä kysyn Konan-sanilta, mitä hän voi tehdä asian suhteen”, Itachi ilmoitti ja tunki paketin takkinsa taskuun. Mitoki nyökkäsi miehelle, sulki reppunsa ja kiskoi takin päälleen. Hän oli marssinut eteissyvennykseen ennen tätä ja ehtinyt laittaa tennarit jalkaansa. Itachi tuli perässä ja sujautti sandaalit jalkoihinsa. Kumpikaan ei puhunut mitään, kun he siirtyivät majatalon alakertaan.

Itachi meni käymään vastaanotossa, kun Mitoki puolestaan jäi nojailemaan seinään aulassa. Tytön pää oli aivan liian täynnä ajatuksia. Ehkäisypillerien loppuminen taisi olla pienin hänen ongelmistaan. He – hän ja Chiaki – olivat tempautuneet maailmaan, joka ei ollut heidän omansa. Sen lisäksi punapää oli kuolemanvaarassa, joten Mitoki joutuisi erottamaan tämän miehestä, johon tämä oli ihastunut… ellei jopa rakastunut. Kuinka Chiaki vihaisikaan häntä sen jälkeen! Pakomatka olisi pientä, punapää saisi todellisen syyn vihata häntä. Jos Mitoki yhtään ystäväänsä tunsi, tämä olisi taatusti valmis riskeeraamaan henkensä saadakseen olla Kakashin kanssa samassa paikassa.

Mutta suurempi hyvä. Miten punapään saisi ajattelemaan sitä? Miten kertoa tälle, että uhraamalla oman rakkautensa tämä voisi palvella maailmanrauhaa?

Äh, siitä tulisi vaikeaa. Ja oliko edes oikein riistää Chiakilta onnea taatakseen sen muille? Syyllisyys painoi raskaana Mitokin rinnassa. Hän ei tiennyt, tekikö oikein vai väärin. Hän tiesi vain, ettei hänellä ollut juuri vaihtoehtoja. Akatsuki ei antaisi hänen lipsua suunnitelmasta… ja toisaalta hän ei voisi koskaan antaa itselleen anteeksi, jos jättäisi parhaan ystävänsä kuolemanvaaraan.

Miksi elämän piti olla niin hemmetin vaikeaa? Miksei mihinkään ollut oikeaa vastausta? Miksei maailma voinut olla mustavalkoinen? Oli vain satoja, jopa tuhansia, harmaan eri sävyjä, mikä tarkoitti sitä, ettei koskaan voinut tietää, tekikö oikein tai oliko hyvä vai paha ihminen. Oliko se tarpeeksi, jos yritti olla riittävän hyvä? Ja mikä senkin määritelmä oli?

Mitokin teki mieli hakata päätään seinään. Hän ei ollut koskaan joutunut pohtimaan tällaisia asioita. Ne olivat jotain korkeampaa filosofiaa. Jo arkielämän vaikeutumisessa oli aivan tarpeeksi, hän ei ollut pyytänyt niskaan lisäksi elämää suurempia päätöksiä.

”Ihan yksin, un?”

Sinihiuksinen tyttö vilkaisi portaiden suuntaan. Deidara laskeutui niitä yksin, Sasoria ei näkynyt missään. Se ei tietysti tarkoittanut, ettei murhanhimoinen punapää homppeli ollut jossain nurkan takana kyttäämässä. Tämäkin vielä. Mitokilla oli ongelmia aivan liikaa!

”Entä sitten?” tyttö tuhahti.
”Et yritä karata?”
”Ei ole syytä.”
”Luulin, ettet pidä Akatsukin tekemisistä. Olin siinä käsityksessä, että jäit vain pakosta. Nyt sinulla olisi hyvä tilaisuus, un, mutta aiot ilmeisesti missata sen”, Deidara huomautti.
”Yritätkö sinä tapattaa minut?” Mitoki ärähti. ”Jos karkaan, tulette perääni ja luultavasti lahtaatte minut. Ja sitä paitsi, muutin mieleni.”
”Muutit mielesi, un?”
”Niin.”
”Miksi?”
”Olen nainen ja saan aina muuttaa mieleni!” tyttö kivahti. ”Hittoako se sinulle kuuluu?!”

Blondi loi Mitokiin pitkän katseen. ”Onko sinulla menkat tai jotain, un?”

Tyttö tuhahti miehelle ja käänsi katseensa toiseen suuntaan. Oli inhottavaa olla ilkeä blondille, sillä tämä ei ollut aikoihin tehnyt mitään epäsopivaa, mutta juuri nyt oli tärkeintä pitää tilanne edullisena. Deidara ei luultavasti tekisi hänelle mitään, vaikka hän olisi miestä kohtaan inhottava. Ystävällisyys tätä kohtaan sen sijaan saattaisi kostautua katkerasti… ja mistä sitä tiesi, vaikka Sasori päättäisi kostaa Mitokin teot Chiakille. Sitä riskiä ei missään nimessä voinut ottaa.

”Mitä helkkaria te kaksi riehutte?” ärsyyntynyt ääni kantautui rappusista. Mitoki tunnisti raskaista askelista, että tulija oli Kisame.
”Itachi voisi opettaa tytölleen parempia käytöstapoja, un”, Deidara selvitti.
”Siitä olen kyllä samaa mieltä”, kapakala tuhahti. ”Ei tekisi pahaa sinullekaan.”
”Minä en sentään käytä naistenvaivoja tekosyynä riehumiseeni, un!” blondi äyskähti haille.
”Jumalauta, minulla ei ole menkkoja!” Mitoki karjaisi ja käännähti miesten suuntaan. Samalla hetkellä Itachi palasi vastaanotosta ja Sasori laskeutui portaat alas.
”Sinuna olisin huolissani tilanteesta, Itachi-san. Emme kaipaa juuri nyt… hmmm… perheenlisäystä?” kakaralta näyttävä punapää kommentoi. Mitoki puristi kätensä nyrkkiin.

En sano mitään, en sano mitään, en sano mitään… tyttö hoki mielessään. Tämä aamuyö oli kääntynyt kerrassaan ärsyttävään suuntaan. Mikä häntä oikein riivasi? Miksi hän kiukutteli kaikille? Miksi kaikki muutkin olivat kärttyisiä? Jokainen oli ilmeisesti stressaantunut tai muuten hermostunut, sillä kaikki vaikuttivat todella kireiltä.

”Eiköhän mennä”, Itachi totesi ja marssi ensimmäisenä ovesta ulos. Mitoki kiirehti miehen perään, sillä häntä ei huvittanut jäädä muiden seuraan ja kuunnella lisää näiden nälvimistä.

Ulkona oli pimeää, vaikka kello varmasti lähestyi jo puolta viittä, ellei ollut kipittänyt yli. Se muistutti Mitokia siitä, että kesä oli kääntymässä kohti loppuaan. Tytöllä ei ollut käsitystä kuukaudesta tai edes viikosta päivästä nyt puhumattakaan. Jossain vaiheessa hänen ajantajunsa oli kadonnut, kun päivät olivat seuranneet toisiaan tylsän vaelluksen myötä. Joka tapauksessa syksy oli tulossa ja illat pitenisivät. Hän täyttäisi kaksikymmentä.

Ja mitä silläkin oli väliä…

”Haluanko tietää, mistä tuossa äskeisessä oli kyse?” Itachi tiedusteli tovin kuluttua.
”Et”, Mitoki vastasi.
”Arvelinkin hieman. Voitko yrittää olla tappelematta kaikkien kanssa?”
”En minä…”
”Olit osa sitä.”

Mitoki ei vastannut. Hän keskittyi kävelemään muiden mukana eteenpäin. Hiljalleen pimeys muuttui hämäryydeksi. Taivasta kuitenkin peitti raskas pilvikerros, joten kirkasta päivää oli turha odottaa. Sademaa oli ankea paikka kaiken kaikkiaan. Mitoki ei voinut ymmärtää, että joku halusi todella asua siellä. Ei sade ja synkkyys haitannut, jos se oli satunnaista, mutta tällainen ikuinen harmaus… johan se masensi ihmismielen.

Tyttö yritti työntää kaikki mieltään vaivaavat ajatukset kauas pois. Oli rasittavaa, kun ei tiennyt mistään mitään. Kaikki oli vain epäselvää massaa, tulevaisuus oli iskuvalmis miekanterä, se voisi viiltää minä hetkenä hyvänsä. Mitokia pelotti, että hän oli tehnyt liudan vääriä ratkaisuja. Silti hän ei enää voinut muuttaa valintaansa. Hän saattoi ainoastaan elää niiden kanssa… ellei sitten kuolisi niiden takia.

Aurinko oli luultavasti noussut pilvimassan taakse, kun joukko pysähtyi metsäaukealle. Miehet neuvottelivat matalalla äänellä hetken keskenään, ja sitten Deidara katosi puiden sekaan. Myös Sasori häipyi omille teilleen. Kisame jäi aukion reunalle odottamaan… tai jotain, joka tapauksessa kapakala ei poistunut paikalta. Mitoki itse seisoi aukion keskellä Itachin kanssa.

Mitään ei tapahtunut pitkään aikaan. Mitoki tuijotteli ympärilleen, tarkasteli kenkiensä kärkiä, istui ja käveli. Oli tappavan tylsää, mutta samaan aikaan tyttö pelkäsi, että pian tapahtuisi jotain. Jännitys oli sietämätöntä, se teki olon niin levottomaksi, ettei voinut keskittyä yhtään mihinkään. Ei sillä, että aukiolla olisi ollut mitään tekemistä, joka olisi vaatinut erityistä keskittymistä.

”Mitoki-chan?”

Mitoki käännähti ympäri. Itachi seisoi edelleen samassa paikassa, johon oli pysähtynyt ajat sitten. Tyttö oli itse vaeltanut noin kymmenen metrin päähän kuljeskeltuaan ympäri aukiota ajatuksissaan.

”Tule tänne”, mies pyysi tai käski, tämän äänensävystä oli sillä hetkellä mahdotonta päätellä mitään.

Mitokia ärsytti komentelu, mutta nyt ei ollut sellainen hetki, jolloin saattoi väittää vastaan ilman seurauksia. Tyttö tiesi varsin hyvin, että nyt oli aika tehdä tasan niin kuin sanottiin… ainakin jos hän halusi Chiakin parasta, eikä hän mitään muuta niin kovasti halunnutkaan. Kaikki muu oli nyt toissijaista. Muita asioita hän voisi pohtia myöhemmin.

”Sinulla on todella siniset silmät”, Itachi totesi tytölle. ”En ole tainnut koskaan nähdä vastaavaa.”
”Häh?” Mitoki älähti ja nosti katseensa miehen silmiin. Ne tuijottivat häntä mustina ja syvinä, hukuttavina.
”Luotatko sinä minuun?” mies kysyi.
”En”, tyttö myönsi suoraan. ”Olet kuitenkin epäluotettavista henkilöistä luotettavin, joten lasken varaasi… pienellä varauksella.”

Itachi painoi luomensa kiinni. Mitoki jäi tarkkailemaan miehen kasvoja, joiden ilmeestä ei voinut päätellä mitään. Miehen sulkeutuminen omaan yksityisyyteensä oli häiritsevää, sillä tyttö olisi todellakin halunnut tietää, mitä tämän mielessä oikein liikkui.

”Toivon todella, että luottaisit minuun”, Itachi sanoi ja avasi silmänsä. Mitoki veti vingahtaen henkeä.
”Demonisilmät!” tyttö sihahti. Punamustat silmät tuijottivat suoraan hänen omiinsa. Ne tunkeutuivat hänen tajuntaansa, eivät antaneet mahdollisuutta kääntää katsetta toisaalle.
”Ne ovat sharinganit”, mies naurahti.

Maailma keikahti. Liike oli lähes huomaamaton, eikä Mitoki olisi kiinnittänyt siihen huomiota, ellei maisema olisi samaan aikaan muuttunut. Pilvet olivat poissa, niiden tilalla kaartui tähtikirkas yötaivas. Vuorokaudenaika oli siis vaihtunut yhdessä silmänräpäyksessä. Mitoki irrotti katseensa Itachista ja katseli maisemaa kummastuneena. Mitä oli tapahtunut? Oliko hänet siirretty johonkin demonimaailmaan?

Mutta paikka oli sama kuin aiemmin. Oli vain yö, pilvet olivat kadonneet ja myös Kisame näytti tehneen katoamistempun. Mitoki pyöri joka suuntaan yrittäen tajuta tilannetta, mutta hänen aivonsa eivät kyenneet käsittelemään sitä. Tytöstä tuntui kuin hänet olisi vain yhtäkkiä heitetty ajassa eteenpäin.

Käsi laskeutui tytön olkapäälle ja pakotti hänet pysähtymään. Mitoki vilkaisi Itachia, jonka silmät olivat edelleen punaiset.

”Tämä on minun turvasatamani, paikka, jossa ei ole muita”, mies kertoi.
”Minä… en ymmärrä”, Mitoki mutisi. Itachi siis oli siirtänyt hänet joko ajassa tai paikassa tai sitten molemmissa. Oliko mies sittenkin demoni?
”Ei sinun tarvitse ymmärtää. Olet turvassa täällä, kunnes kaikki on ohi”, Itachi vastasi.
”Kaik… Mitä te aiotte tehdä Chialle?!” tyttö kiljaisi.
”Me vain sieppaamme hänet, mutta… Emme tiedä, mitä konohalaiset aikovat, joten minusta on parempi, ettet ole näkemässä, mitä tapahtuu.”
”Älkää satuttako heitä!”

Mitoki ei edes halunnut ajatella, mihin tilanne voisi lipsua. Joku saattaisi loukkaantua! Tai vielä pahempaa: kuolla! Ja vain siksi, että tytöt olivat eksyneet Tulimaahan sattuman oikusta.

”En voi luvata sitä, mutta yritän välttää taistelua viimeiseen asti”, Itachi vastasi. Mies kohotti kätensä ja sipaisi Mitokin kasvoilla roikkuvan hiuskiehkuran tämän korvan taakse. Ele sai tytön hätkähtämään kauemmas. Hän oli ehkä kokenut yhtä sun toista, mutta mitään tuollaista kukaan mies ei ollut tehnyt hänelle. Ele oli jollain tapaa pelottavan… omistava?

”Minä… minä haluan tulla teidän kanssanne”, tyttö yritti.
”Ei, näin on parempi. Voit olla täällä ja nauttia kauniista yöstä”, mies väitti.
”En voi nauttia, kun kaikki ovat vaarassa.”
”Enkä minä voi taistella, jos sinä olet vaarassa.”

Mitoki räpytteli silmiään. Mitä mies oli juuri sanonut? Ja ennen kaikkea miksi? Tuo oli omituisin lause tämän suusta koko sinä aikana, jonka he olivat toisensa tunteneet. Ja Itachi oli sentään sanonut monia omituisia asioita.

”Mitä sinä…?” tyttö aloitti.
”Olen poissa vain hetken ja palaan sitten hakemaan sinua. Et edes ehdi huomata ajankulua”, Itachi keskeytti hänet.
”Silti…” Mitoki jupisi. Näytti olevan taas sellainen hetki, ettei mieheltä voinut kysyä yhtään mitään. Tai ainakaan tämä ei vastaisi.
”Usko pois, tämä on paras ratkaisu.”

Tahtomattaan tyttö nyökkäsi. Jostain syystä jopa hänen omat aivonsa yrittivät vakuutella hänelle, että Itachi oli tehnyt oikean ratkaisun. Tunne oli häiritsevä, aivan kuin hän ei olisi enää kyennyt kontrolloimaan itseään.

”Minä en haluaisi jäädä yksin”, Mitoki huomautti.
”Valitettavasti en voi asialle mitään”, Itachi kertoi. ”Muut eivät pääse tänne… ja jos minä jään, olen todella heikoilla taistelussa.”
”Tulee siis taistelu?”
”Luultavasti, mutta kuten sanoin, yritän välttää sen.”
”Sasuke vihaa sinua.”
”Tiedän”, mies huokaisi. ”Niin on tarkoituskin.”
”Tuo on taas jotain, mitä en vain ymmärrä.”
”Selitän sinulle joskus tarkemmin, mutta nyt ei ole oikea hetki. Minun on mentävä.”

Mitoki puri huultaan. Hän ei halunnut jäädä yksin tähän outoon, luonnottomaan yöhön… ja samaan aikaan hän halusi juuri sitä. Hänen mielensä täytti halu jäädä tänne niin pitkäksi aikaa kuin oli tarpeen. Hän yritti työntää tunteen sivuun, mutta se tunki väkisin hänen mieleensä.

”Älä vastusta”, Itachi huomautti. Tyttö katsoi suoraan mieheen. Mistä tämä oli tiennyt? ”Tämä on minun maailmani, tiedän kaiken, mitä täällä tapahtuu.”
”Se on… aivan oikein.”

Taivas, mitä hän oli juuri möläyttänyt? Mitoki tuijotti miestä kiukuissaan. Laittoiko tämä jo sanoja hänen suuhunsa?

”Kuten sanoin. Mutta älä anna sen häiritä, saat pian olla rauhassa”, mies naurahti.
”Mutta…” Mitoki aloitti taas. Tällä kertaa mies painoi sormen hänen huulia vasten.
”Anna nyt olla. Voimme väitellä joskus toiste, koska sinä selvästi pidät siitä, mutta nyt ei ole oikea aika.”

Mitoki kurtisti miehelle kulmia. Ele, johon tämä vastasi hymyllä. Kuinka häiritsevää! Vaikutti miltei siltä, että Itachi olisi ollut suorastaan loistavalla tuulella, vaikka tällä saattoi olla edessään kuolettava taistelu. Miksi mies oli niin hilpeä? Tämän olisi pitänyt olla hermostunut ja huolestunut, kuten kaikki olivat olleet aamuyöstä.

Mies siirsi sormensa pois ja painoi kätensä kevyesti vasten Mitokin poskea. Käsi oli jälleen kerran hyvin lämmin. Mitoki kohotti oman kätensä ja laski sen miehen käden päälle. Hän oli melko varma, että ele tuli hänen omasta tahdostaan, mutta toisaalta… Miksi hän olisi tehnyt niin kenellekään miehelle?

”Sulje silmäsi”, Itachi pyysi. Mitoki ei edes pysähtynyt miettimään asiaa vaan totteli suoraan. Jokin pehmeä kosketti hänen huuliaan, kunnes yhtäkkiä se katosi yhdessä poskea painaneen lämmön kanssa.

Mitoki räväytti silmänsä auki. Itachi oli poissa.


Seuraava -->