Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.
A/N: Jep ja uutta pukkaa. Toivottavasti nautitte tästäkin pätkästä :)

<-- Edellinen


Älä kysy hintaa

Luku 26

Räjähdys sai korvat soimaan, mutta Chiaki ei voinut peittää niitä käsillään, sillä Sakura puristi kipeästi hänen oikeaa rannettaan. Molemmat tytöt lensivät reitiltään kauemmas. Sakuran ote irtosi, ja Chiaki kieri pusikkoon. Oksat raapivat inhottavasti hänen ihoaan, mutta hän yritti olla välittämättä kivusta. Se oli pientä, hän oli sentään elossa, vaikka joka puolella räjähteli.

”Chiaki!” Sakura kiljaisi. Punapää kampesi itsensä pois puskasta, vaikka hän olisi halunnut jäädä piileskelemään sen alle. Alitajuinen pakene tai taistele -vaisto astui kuvioon ja kääntyi enemmän pakenemisosastolle. Hän ei ollut mikään taistelijaluonne, ei tällä tavoin. Hän ei tiennyt, mitä oli odottanut, muttei ainakaan täyttä sotaa.

”Olen kunnossa!” Chiaki huusi toiselle tytölle metelin ylitse. Sakura tarttui uudestaan häntä kädestä ja lähti kiskomaan häntä poispäin räjähdyksestä. Toinen tyttö oli niin vahva, että punapää ei pystynyt vastustamaan. Sakuran voimat olivat totisesti epäinhimilliset.

”Odota!” Chiaki kiljui. ”Kakashi ja kaikki muut!”
”Emme voi etsiä heitä nyt! Minun tehtäväni on suojella sinua, eikä se onnistu räjähdysten keskellä!” Sakura huusi takaisin.

Tytöt kompuroivat eteenpäin. Kompurointi johtui lähinnä Chiakista, sillä hän ei ollut tottunut tällaiseen. Kyllä hän normaalisti pystyi juoksemaan omasta mielestään ihan kiitettävän nopeasti, mutta hänellä ei ollut ninjojen liikkumiskykyä. Hän oli tietyssä mielessä vain tavallinen tyttö.

Jotain suhahti Chiakin korvan vierestä. Ennen kuin hän tajusi, Sakura oli päästänyt irti hänen kädestään ja tarttunut kunaihin. Vaaleanpunahiuksinen tyttö huitoi veitsellä jotain – Chiaki ei erottanut mitä. Joka puolella heidän ympärillään kuitenkin suhisi, ja tyttö erotti välähdyksiä ilmassa… kunnes hänen säärtään leikkasi kipu.

Chiaki huusi suoraa huutoa. Hän käänsi katseensa alas ja näki veren virtaavan jalkaansa pitkin. Sääressä oli vain kapea naarmu, mutta sitä kirveli sietämättömästi.

”Mitä nyt?” Sakura kysyi yhä puolustaessaan heitä.
”Ei mitään, pelkkä naarmu”, Chiaki kiirehti vastaamaan ja painoi selkänsä puunrunkoa vasten suojatakseen itseään edes vähän. Hänen hengityksensä oli kiihtynyt ja sydän sykki valtavaa vauhtia, mutta hän ei halunnut huolestuttaa Sakuraa. Tällä oli aivan tarpeeksi huolia ilman, että hän vielä lisäisi niitä.

Jotain ruskeaa syöksyi pusikosta heitä kohti. Se näytti nukelta, mutta liikkui itsenäisesti. Oliko se joku Akatsukeista? Vai jonkinlainen kauko-ohjattava robotti? Chiaki ei tiennyt, eikä välttämättä edes halunnut tietää vastausta. Hän halusi kotiin!

Sakura ryntäsi nukkea vastaan. Tämä joutui todella taistelemaan estääkseen sitä pääsemästä punapään luokse. Chiaki yritti tunnustella nuken tunteita, mutta tavoitti tyhjää. Edes muuria ei tullut vastaan. Kyseessä oli todellakin eloton olento, mikä vain lisäsi tytön kauhua. Hänestä ei olisi mitään apua, koska hän ei voinut hyökätä kuin elävien kimppuun.

”Pakene!” Sakura huusi. Chiaki tuijotti toista tyttöä. Ei hän voisi jättää tätä yksin, se olisi väärin. ”Ala mennä! Juokse niin kauas kuin pääset, minä tulen perässä!”

Punapää nielaisi ja tuijotti yhä Sakuraa. Hän tajusi kyllä olevansa tiellä taistelussa, mutta tuntui väärältä lähteä, paeta. Mutta hän ei halunnut olla taakka, ehkä hänestä tosiaan olisi vähemmän vaivaa, jos hän olisi omillaan. Ja jos vastaan tulisi ihmisiä, hän voisi aina yrittää hyökätä.

Chiaki sai jalat alleen. Hän syöksyi metsään vilkuilematta taakseen. Jalkaa pisteli ilkeästi, mutta hän teki kaikkensa saadakseen työnnettyä kivun mielestään. Nyt ei todellakaan ollut aikaa keskittyä tuollaisiin pikkuseikkoihin. Hän oli hengenvaarassa.

Kyllä tyttö oli tiennyt, ettei tämä reissu ollut mitään lastenleikkiä. Silti hän ei ollut osannut suhtautua tilanteeseen sen vaatimalla vakavuudella. Vasta nyt hän alkoi ymmärtää, miksei Tsunade ollut halunnut päästää heitä lähtemään ja miksi Jiraiya oli ollut viime aikoina todella kireänä. Varmasti kumpikin oli tiennyt, että näin voisi käydä.

Sillä hetkellä näytti siltä, että suunnitelma oli epäonnistunut täysin. Kakashi oli ilmoittanut hieman aiemmin, että kaksi Akatsukin jäsentä oli pysähtynyt läheiselle aukiolle, mutta kaksi puuttui. Joukko oli ehtinyt puhua sen verran, että he pyrkisivät kaappaamaan Mitokin Akatsukeilta ja pakenemaan. Kaiken oli ollut tarkoitus sujua nopeasti, ja Chiakin oli pitänyt pysytellä taustalla Sakura turvanaan.

Sitten oli alkanut räjähdellä. Yhtäkkiä oli ollut täysi sota päällä, eikä kukaan ollut tehnyt mitään. Chiaki ei edes tiennyt, missä muut nyt olivat. Miksei Kakashi ollut varoittanut hyökkäyksestä? Vai eikö mies vain ollut ehtinyt? Kaikki oli tapahtunut hyvin nopeasti, eivätkä Chiakin muistikuvat olleet kovin kirkkaita. Ne olivat pelon sävyttämiä ja repaleisia.

Jalkaa pitkin levisi kummallinen turtumus, mutta tyttö yritti olla välittämättä. Hän jatkoi matkaansa, kunnes syöksyi puskan läpi suoraan aukiolle. Hän pysähtyi sen laidalle jääden tuijottamaan kohti keskustaa.

Chiaki muisti miehen hämärästi, mutta tunnisti tämän kyllä. Noita punaisia silmiä ei voinut unohtaa. Tällä oli turhankin paljon veljensä piirteitä. Ei ollut epäilystäkään, kuka häntä oli odottanut. Ja miehen vierellä seisoi Mitoki, liikkumatta ja tyhjin katsein. Tyttö oli kyllä siinä, mutta ei kuitenkaan ollut, eivätkä tämän tunteet tulvineet punapään luokse samalla tavoin kuin ennen. Hän oli menettänyt Mitokin.

Tunnustelemalla punapää löysi kuitenkin edelleen ystävänsä tunne-elämän. Se oli täynnä hämmennystä, huolta ja pelkoa, mutta myös lämpiä tunteita. Tytön ilmeettömät kasvot olivat täysin ristiriidassa tämän sisällä myllertävän tunnemyrskyn kanssa. Mikä ihme sitä tyttöä oikein vaivasi?

”Laskimme väärin, typy on etuajassa”, röyhkeä ääni ilmoitti vähän matkan päästä. Chiakin pää käännähti automaattisesti äänen suuntaan. Tuonkin miehen hän muisti hämärästi. Näky oli silti järkyttävä. Mies ei voinut olla ihminen, vaikka tällä oli ihmismäisiä piirteitä. Jo pelkästään terävät hampaat olisivat riittäneet pelästyttämään, mutta tämä näytti siltä, että tällä oli kidukset kasvoissaan… puhumattakaan sitten sinisenharmaasta ihosta. Tuollainen ulkonäkö ei ollut mikään normaali juttu!

Punapää pohti epätoivoisesti, mitä tekisi. Uchiha Itachin toveri oli vain muutaman askeleen päässä hänestä, metsässä riehui jokin epämääräinen nukke ja kauempana räjähteli. Kaikki suunnat olivat tukossa.

Tietysti hän voisi yrittää hyökätä, mutta ensin olisi pitänyt saada Mitoki turvaan. Tämä oli niin lähellä Sasuken veljeä, että saattaisi tempautua mukaan. Chiaki ei voinut sanoa, että olisi ollut hyvä tähtäämään… eihän hän osannut kunnolla muutenkaan hyökätä.

”Mitä te haluatte meistä?” Chiaki kysyi. Hänen äänensä tärisi, ja sen pystyi kuulemaan kuka tahansa. Pelko puski pintaan väkisin.

Siitä huolimatta tyttö lähti etenemään. Noista kahdesta Uchiha Itachi vaikutti ystävällisemmältä. Olkoonkin, että mies oli murhaaja, tämä sentään näytti ihmiseltä. Tässä tilanteessa se saatettiin laskea tälle eduksi.

Vasen jalka tuntui omituiselta. Se ei kantanut kunnolla, mutta Chiaki pyrki silti sinnikkäästi eteenpäin. Hänen oli päästävä Mitokin luokse, vaikka se olisi ollut hänen viimeinen tekonsa.

”Tappaa?” siniharmaa mies ehdotti kauempaa.
”Me emme ole tehneet teille mitään”, punapää huomautti. Hän ihmetteli itsekin sanojensa rohkeutta – joka ei tosin yltänyt äänensävyyn saakka.
”Mitä nyt sotkeuduitte operaatioomme ja melkein pilasitte sen”, mies hänen takanaan jatkoi. Tämän ääni oli armoton.
”Miksette sitten jo tappaneet Mitoa? Olisin joka tapauksessa tullut etsimään häntä”, Chiaki huomautti. Hän yritti pelata aikaa ja pohtia uutta toimintasuunnitelmaa. Valitettavasti mitään järkevää ei tullut hänen mieleensä. Muut olivat jääneet jonnekin kauemmas. Hän joutui kohtaamaan Akatsukit yksin. Hän, ainoa, joka ei ollut ninja.

Kunpa vain edes Kakashi olisi tullut. Miehen avulla Chiaki olisi pystynyt päihittämään nämä kaksi. Tieto kumpusi jostain syvältä hänen sisältään, vaikkei hän osannut määritellä sen alkuperää tai todistaa sitä todeksi. Hän vain tiesi, että asia oli niin.

”Hän osoittautui hyödylliseksi, Hinote Chiaki -san.” Vihdoin Uchiha Itachi avasi suunsa. Yllätys sai Chiakin pysähtymään. Miehen ääni oli pehmeä ja kohtelias, tämä kuulosti täydelliseltä herrasmieheltä. Chiaki pani merkille, että tämä piti Mitokista kiinni – otteessa oli jotain kumman omistavaa, siitä tuli enemmän mieleen suojelu kuin… no, vaikka väkivalta.
”Mistä tiedät nimeni, Uchiha Itachi -san?” tyttö heitti vastaan, vaikka olisi halunnut kieltämättä tietää myös, miksi Mitoki oli yhtäkkiä osoittautunut hyödylliseksi. Toivottavasti miehet eivät ainakaan olleet käyttäneet tätä hyväkseen. Voisiko tyhjä ilme ja hiljaisuus johtua siitä? Pelkkä ajatus kuulosti hirvittävältä. Chiaki olisi halunnut kyvyn tunkeutua kunnolla toisten pään sisään, jotta olisi saanut tietää, mitä sinihiuksisen tytön mielessä juuri sillä hetkellä tapahtui… vai tapahtuiko mitään.
”Voisin kysyä sinulta samaa, mutta ehkä se ei ole oleellista nyt”, mies vastasi. ”Tulit siis hakemaan ystäväsi takaisin?”
”Juuri niin.”
”Tule sitten.”

Chiaki tuijotti miestä epäilevä ilme kasvoillaan. Tämä meni liian helposti, epäilemättä kyseessä oli ansa. Oliko hänellä silti vaihtoehtoja? Pakoon ei päässyt. Hän saattoi vain pelata aikaa ja toivoa pelastusta.

Tyttö lähti kulkemaan uudestaan kohti korppihiuksista miestä. Vasen jalka muljahti käsittämättömällä tavalla. Se oli osittain tunnoton, sille ei voinut edes laskea kunnolla painoa. Chiaki yritti könytä eteenpäin, mutta rojahti lopulta maahan, kun tunnottomuus alkoi levitä polven ylitse.

”Nopeaa toimintaa Sasorilta”, siniharmaa mies totesi ja käveli Chiakin lähelle.
”Mitä minulle tapahtuu?!” tyttö kiljaisi.
”Myrkky leviää hitaasti elimistöösi ja halvaannuttaa sinut”, friikkimies tiesi kertoa.
”Älä viitsi säikytellä häntä, Kisame-san. Näethän, että hän on paniikissa muutenkin”, Uchiha Itachi huomautti. ”Hinote-san, vaikutus on väliaikainen, mutta välttämätön, koska emme halua, että aiheutat häiriötä matkalla.”
”Minä en tule mukaanne”, Chiaki ilmoitti. ”Me lähdemme Miton kanssa Konohaan.”
”Olen pahoillani, mutten usko hänen haluavan palata”, Uchiha Itachi väitti. ”Kisame-san, ota tyttö. Lähdetään.”

Chiaki sulki silmänsä ja yritti keskittyä parhaansa mukaan. Hän kuuli aivan liian selvästi lähestyvät askeleet ja kummallisen miehen naurahdukset. Tämä nautti tilanteesta, toisin kuin tyttö. Punapään oli onnistuttava kerralla. Onneksi nämä miehet eivät olleet perillä hänen kyvystään. Hänen tarvitsisi vain löytää jokin tunteenriekale ja käyttää sitä miehiä vastaan. Ensin Kisamea, sitten Uchiha Itachia.

”Itachi!” Huuto leikkasi ilmaa ja sai Chiakin räväyttämään silmänsä auki. Hitaasti hän käänsi päätään ja näki Sasuken ilmestyneen aukion reunalle. Myös pojan mustat silmät olivat muuttuneet punaisiksi. Chiakilla oli hämärä kuva, että joku oli selittänyt hänelle Uchihojen silmien merkityksen, mutta valitettavasti hän ei muistanut tarkemmin. Joka tapauksessa oleellisempaa oli, että Sasuke huokui pyhää vihaa veljeään kohtaan.
”Älä sotkeudu tähän, Sasuke. Vielä ei ole sinun aikasi”, vanhempi veljistä tuhahti.
”Jätä Chiaki-san rauhaan!” Sasuke raivosi. Chiaki hätkähti tämän sanoja. Olihan poika ollut hänelle ystävällinen, mutta mitään tuollaista hän ei ollut odottanut.
”Pätkinkö hänet, Itachi-san?” Kisame tiedusteli.
”Älä. Ei hänestä ole vastusta, hän on edelleen heikko. Ota vain tyttö ja lähdetään”, vanhempi Uchiha vastasi toverilleen.
”Voisin sanoa sanasen hentomielisyydestä…”
”Myöhem…”

Kuului sähköistä rätinää, kun Sasuke lähti liikkeelle. Chiaki tuijotti poikaa, joka syöksyi veljeään – ja Mitokia – kohti jonkinlainen salamoista koostuva pallo kädessään. Tuon tekniikan nimeä tyttö ei tiennyt, mutta epäilemättä se oli voimakas. Ja epäilemättä se teki pahaa jälkeä kenelle tahansa, joka joutui sen uhriksi.

”Varo Mitoa, Sasuke!” punapää huusi. Voi luoja, jos poika iskisi yhtään hutiin, Mitokia sattuisi ja pahasti. Tuollainen pallo poltti varmasti reiän kehoon.

Tyttö näki hidastettuna filminä, kun Sasuke syöksyi veljeään kohti. Raivo oli jähmettänyt pojan kasvot naamioksi. Tämä näytti vielä normaaliakin kalpeammalta, kun salamapallo kipinöi sinistä valoa tämän kasvoille.

Chiaki tuijotti tapahtumia edelleen, kun hänen läheltään lensi kunai, joka sai Kisamen hypähtämään kauemmas. Kunaita seurasi joukko shurikenejä, jotka pakottivat hain kauemmas. Seuraavassa hetkessä kuului korvia vihlova räjähdys, ja Kisame alkoi karjua jollekulle varovaisuudesta. Kaikki oli yhtä sekavaa hässäkkää.

Tovia myöhemmin Kakashi seisoi Chiakin ja Kisamen välissä valmiina taisteluun. Tytön sydän hypähti ilosta, nyt hän pystyisi mihin vain. Kunhan Mitoki olisi edelleen elossa…

Punapään katse hakeutui Uchiha Itachin suuntaan. Mitoki oli rojahtanut maahan istumaan ja tuijotti edelleen tyhjin katsein eteensä. Vanhempi tyttö ei välittänyt ympärillään olevasta hälinästä, tämä oli kuin koomaan vajonnut. Ainoana erona oli, että tämän silmät olivat auki ja elintoiminnot käynnissä ilmeisesti edelleen, koska muutenhan tätä olisi joutunut pitämään letkuissa.

Itachi puolestaan oli tarttunut Sasukea ranteesta ja saanut jotenkin salamapallon sammumaan. Mies oli vääntänyt pojan käden hankalaan asentoon ja asettanut kunain tämän kaulalle. Kaiken tämän oli täytynyt tapahtua hyvin nopeasti, sillä Chiakilta tapahtumasarja oli mennyt täysin ohitse – tosin oli ollut häiriötekijöitäkin.

”Illuusio”, Kakashi totesi.
”Mitä?” Chiaki älähti ja vilkaisi miehen suuntaan.
”Mitoki-san on illuusion vallassa. Varo Itachin silmiä, emme halua, että sinulle käy samoin.”
”Häh?”
”Älä katso häntä silmiin. Jos voit välttää, älä katso ollenkaan hänen suuntaansa”, mies jatkoi.

”Kakashi-san, olet selvästi oppinut jotain edellisestä tapaamisestamme”, Uchiha Itachi totesi. ”Hauska tavata jälleen.”
”En voi sanoa, että tunne olisi molemminpuolinen”, Kakashi tuhahti. ”Ole hyvä ja vapauta veljesi.”
”Mielihyvin, jos luovutat tytön minulle”, korppihiuksinen teki kauppaa harmaapäisen kanssa.
”Tiedät, etten aio suostua ehtoihisi.”
”Sinulla ei taida olla vaihtoehtoja. Toverimme myrkytti tytön jo. Vain meillä on vastamyrkkyä, anna hänet meille ja parannamme hänet. Muuten menetät sekä hänet että Sasuken”, vanhempi Uchiha jatkoi tyynesti.
”Se ei ole totta!” Chiaki kiljaisi. ”Hän sanoi aiemmin, että vaikutus on väliaikainen! Älä usko häntä, hän valehtelee!”
”Hmmm, Itachi-san taisi unohtaa mainita, että vaikutus on väliaikainen, jos vastamyrkky annetaan ajoissa”, Kisame nauroi. ”Minä jäisin toki tänne mieluusti taistelemaan. Haluaisin kokeilla voimiani kunnolla konohalaisia vastaan, haluan tietää, oletteko niin kovia kuin väitetään. Mutta valitettavasti tehtävä velvoittaa. Tarvitsemme tytön elossa.”

Chiaki nielaisi. Hänellä alkoi kieltämättä olla hyvin turta olo, ehkäpä hän oli hengenvaarassa. Ehkä hän kuolisi pian, ellei saisi vastamyrkkyä.

Yhtäkkiä tyttö oli hyvin tietoinen ympäristöstään. Kakashi taisteli huoltaan ja pelkoaan vastaan, yritti pysyä rauhallisena. Samaan aikaan Sasuken viha leiskui kaikkialle. Kauempaa kuului jonkun ivahuutoja, joihin Naruto kuului vastaavan yhtä rehvakkaasti. Blondi taisi olla ainoa, joka todella nautti taistelutilanteesta.

Ja missä hemmetissä olivat Jiraiya ja Sakura? Oliko näille sattunut jotain? Chiaki ei tavoittanut kumpaakaan, kun yritti tunnustella ympäristön tunteita. Hän tarvitsi lisää voimaa, apua. Ehkä hän sitten voisi skannata suuremman alueen ja löytää nuo kaksi… elleivät nämä olleet suojautuneet hänen varaltaan.

Kakashi lähti liikkeelle. Chiaki valahti huonompaan asentoon maahan. Hänen koko alaruumiinsa alkoi olla turta, liikkuminen oli vaikeaa. Tunne oli äärimmäisen pelottava, mutta vielä pelottavampaa oli katsella, kun Kakashi kävi taisteluun Kisamea vastaan pelkkä kunai aseenaan. Friikkimiehellä oli käytössään jättikokoinen miekka, joten taistelua ei voinut kutsua millään muotoa reiluksi.

Chiaki puri huultaan tuijottaessaan miesten taistelua. Kisamella oli selvästi enemmän fyysistä voimaa, mutta Kakashi oli nopeampi ja näytti ikään kuin ennakoivan toisen liikkeet. Friikkimies ei päässyt yllättämään tätä kertaakaan, vaikka tuntui siihen pyrkivän. Silti friikillä tuntui olevan luvattoman hauskaa.

Yhtäkkiä punapää tajusi, että Kakashi oli paljastanut toisen silmänsä. Se oli punamusta, samanlainen kuin Itachin ja Sasuken silmät. Oliko Kakashikin Uchiha? Jostain syystä Chiakin oli vaikea uskoa sitä. Kyse täytyi olla jostain muusta. Sitä paitsi miehen silmäluomella ja silmän alapuolella kulki pystysuora arpi. Kaiken järjen mukaan miehellä ei olisi pitänyt olla silmää enää ollenkaan, jos joku oli viiltänyt tätä veitsellä juuri siihen kohtaan.

Oliko kyseessä siis siirrännäinen? Niin, niin sen tosiaan täytyi olla.

Jotain harmaata suhahti ilman halki ja iskeytyi Kakashin kehoon. Korvia huumaava pamaus sattui tärykalvoihin ja paineaalto lennätti Chiakin selälleen maahan. Tytön oli äärimmäisen vaikea saada itseään enää pystympään asentoon, mutta kun hän viimein onnistui siinä, hän tajusi kauhukseen, ettei Kakashia näkynyt missään. Hänen silmänsä tavoittivat vain naureskelevan Kisamen katseen.

Kakashi oli poissa! Tähän oli osunut! Mikä sitten olikaan räjähtänyt, se oli räjähtänyt juuri Kakashin kohdalla ja tappanut miehen. Pahempaa! Repinyt tämän kappaleiksi jättämättä mitään jäljelle.

Tuska tulvi Chiakin mielen ylitse sietämättömänä. Hän tunsi sen fyysisenä kipuna, joka kietoutui salamannopeasti hänen sydämensä ympärille ja rutisti sen kasaan. Hän ei kestäisi tätä, hän ei selviäisi tästä. Kakashi oli poissa!

Tyttö tajusi huutavansa ja itkevänsä yhtä aikaa. Hän oli täynnä vihaa. Hän halusi tappaa jokaisen Akatsukin. Joka ainoan. Nämä maksaisivat siitä, mitä olivat menneet tekemään. Kakashista oli hyvin lyhyessä ajassa muodostunut hänen elämänsä tärkein ihminen, ja nyt mies oli riistetty häneltä.

”Te kuolette kaikki!” tyttö kirkui tajuamatta itse sanojaan kunnolla. Maailma muuttui punareunaiseksi, hänen vihansa tulvi ylitse, sillä nyt siihen sekoittui voimakkaampaa surua kuin koskaan aiemmin. Hänen aistinsa hakivat vaistomaisesti tunteita, joihin tarttua, tunteita, joilla iskeä vihollista. Hän tapasi muureja, mutta lopulta muutama tunne osui kohdalle.

Chiaki tunsi etäisesti, kuinka kynnet upposivat hänen kämmeniinsä. Hänen vihallaan ei ollut rajoja, kun hän kävi hyökkäykseen. Hän musertaisi jokaisen, joka oli koskaan rohjennut käydä häntä vastaan. Hän tappaisi kaikki, kostaisi Kakashin puolesta.

Yhtäkkiä ilman täytti tuskainen huuto. Chiakilla ei ollut aavistustakaan, kuka huusi, mutta hän nautti jokaisesta kirkaisusta. Hänen vihollisensa saisivat kärsiä, saisivat maksaa. Näistä jäisi jäljelle vain kuoret. Hän murskaisi näiden sielut näiden omilla tunteilla. Se oli juuri sopiva kohtalo Akatsukien kaltaisille rikollisille.

Chiaki ei tiennyt, kauanko tilanne jatkui. Yhtäkkiä kaikki tunne oli vain poissa, hänen voimansa olivat lopussa. Hän lysähti hervottomana maahan kyljelleen. Hän tiesi hyökänneensä, mutta yksityiskohdat olivat sumentuneet hänen mielessään. Hän muisti vain ääniä ja punaisuuden, ei muuta. Vihan ylitse pyyhkäisi lohduttomuus. Ei hyökkäys ollut tuonut Kakashia takaisin.

Tyttö pakottautui avaamaan silmänsä. Ehkä hän tuntisi olonsa paremmaksi, jos hän näkisi vihollisensa makaamassa kuolleina maassa. Luomet olivat raskaat, mutta jotenkin hän sai hivutettua ne ylöspäin.

Näky oli shokeeraava. Enää Mitoki ei istunut tuijottamassa eteensä. Nyt tyttö makasi pää Uchiha Itachin sylissä ja näytti hengittävän vain pinnallisesti. Sasuke makasi kauempana, myös tajuttomana. Kisame näytti tarkastelevan poikaa hyvin kiinnostuneena.

Jokin oli mennyt pahasti pieleen.


Seuraava -->