Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.
A/N: Tämä tarina senkuin venyy, mutta tuskinpa se teitä lukijoita haittaa. Tässä kohtaa pitänee sanoa, että edellinen luku oli suurin piirtein yhtä pitkä kuin useimmat tämän tarinan luvuista. Jostain syystä se silti monista vaikutti lyhyemmältä :D Korvaukseksi tämä on pikkuisen keskimäärää pidempi ;) Mutta vain vähän, koska en halunnut turhia venytellä.

Ensi viikosta sen verran, että minulla on kaksi ylityöpäivää, joista toinen voi venyä kymmenentuntiseksi. Ymmärtänette, että olen luultavasti erittäin väsynyt enkä siis välttämättä jaksa kirjoitella kamalan paljon. Pahoittelen etukäteen nyt sitä, että seuraava luku voi viipyä. Koittakaa kestää.

<-- Edellinen

Älä kysy hintaa

Luku 27

”En odottanut aivan tuollaista käännettä.”
”Yhmm.”
”Mutta positiivista on, että meitä ei toistaiseksi seurata. Ehdimme ehkä kylään asti, ennen kuin he tulevat peräämme.”
”Yhmm.”
”Mikä sinua vaivaa?”

Itachi tuskin kuuli Kisamen sanoja. Hänkään ei ollut odottanut tällaista käännettä, vaikka hän oli mielestään laskeskellut kaikki mahdolliset skenaariot, jotka olisivat voineet toteutua taistelun aikana. Suurin osa oli mennyt hänen kuvitelmiensa mukaan, mutta hän oli jättänyt huomiotta yhden kohdan.

Vain yhden. Ja se yksi kohta oli ollut ratkaiseva.

Mikä oli illuusion ja empaatin iskun yhteisvaikutus? Siihen kysymykseen ei ollut ollut vastausta tähän mennessä. Nyt Itachi tiesi vastauksen. Hän oli ratkaissut mysteerin, jota oli kyllä pohdittu monissakin piireissä, muttei ollut uskallettu testata. Myös Itachin olisi pitänyt miettiä sitä kysymystä etukäteen, mutta jostain syystä hän oli unohtanut sen täysin. Se ei ollut tullut hänen mieleensä.

Hän oli epäonnistunut. Tehnyt väärän ratkaisun. Valitettavasti kerta ei ollut ensimmäinen hänen elämässään. Oikeastaan kaikki, jokainen hänen askeleensa, oli vienyt häntä väärän suuntaan. Kyllä, hän oli tehnyt tekonsa palvellakseen suurempaa hyvää, mutta hiljalleen hän oli alkanut epäillä sellaisen toiminnan järkevyyttä. Tietenkään hän ei tuonut ajatuksiaan julki, mutta ei niitä silti voinut estää.

Itachi oli menettänyt paljon taistellessaan suuremman hyvän puolesta. Hän oli aiheuttanut toisille suunnatonta surua saavuttaakseen ikuisen ilon kaikille. Voisiko sodalla saavuttaa rauhan? Sillä sota tämä oli.

Sota. Asia, jota hän eniten tässä maailmassa vihasi.

Sodan pakeneminen oli lopulta johtanut hänet sotaan. Sotaan, jonka uusin käänne huolestutti häntä erittäin paljon.

Itachi yritti pohtia, missä oli mennyt vikaan. Empaatit eivät hyökänneet tasapainottajiensa kimppuun, koskaan. Niin ainakin vanhoissa kirjoituksissa sanottiin. Tosin oli selvääkin selvempää, ettei Mitoki ollut enää punapäisen tytön tasapainottaja. Silti olisi luullut, että tyttöjen välillä olisi ollut jonkinlainen yhteys. Kyllä Itachi oli nähnyt, miten paljon Mitoki ystävästään välitti. Siksi oli hyvin omituista, että punapään hyökkäys oli kohdistunut juuri Mitokiin.

Ja Sasukeen. Eikö se idiootti osannut edes suojata itseään? Poika liikkui empaatin seurassa, muttei ollut varautunut siihen, että tämä voisi käydä kimppuun. Sellainen oli typeryyttä, heikkoutta suorastaan. Empaatit olivat tasapainottomia, tuuliviirejä, he saattoivat vaihtaa puolta sekunnissa ja tuhota aiemmat liittolaisensa. Sen takiahan heistä oli haluttu eroon.

Kyllä Sasuken olisi pitänyt tietää, olisi pitänyt osata varautua. Eikö se poika ollut kasvanut yhtään? Tällä oli totisesti vielä pitkä tie kuljettavanaan.

Joka tapauksessa oli omituista, että punapää oli hyökännyt omiensa kimppuun. Se viittasi siihen, ettei tämä hallinnut kykyjään. Se teki tästä hyvin vaarallisen. Oli oltava varuillaan aina, kun oli tytön lähellä ja tämä oli hereillä. Nyt tämä roikkui Kisamen olkapäällä hervottomana Sasorin myrkyn vaikutuksesta, mutta tilanne ei pysyisi sellaisena ikuisesti. Kunhan tyttö heräisi, Itachi aikoi kaivaa tästä totuuden ulos.

”Olen tässä miettinyt…” Kisame huomautti tovin kuluttua. Itachi tajusi, ettei ollut vastannut haimiehen aiempaan kysymykseen. Oli kuitenkin mahdollista, ettei tämä ollut todella odottanut siihen vastausta.
”Yhmm”, Itachi tuhahti. Hänen katseensa hakeutui sulkeutuneisiin luomiin ja kalpeisiin huuliin, joiden välistä hengitys kulki pinnallisena. Mitoki oli elossa, mutta kuinka pitkään? Entä jos tyttö kuolisi, ennen kuin he pääsisivät perille? Entä jos tämä juuttuisi oman päänsä sisälle?
”Empaatti ei hyökkää tasapainottajansa kimppuun”, Kisame teki saman huomion, johon Itachi oli itse päätynyt vain hetkeä aiemmin.
”Yhmm.”
”Likka ei siis ole tämän rämäpään tasapainottaja enää. Jokin on rikkonut heidän suhteensa”, hai jatkoi.
”Yhmm.”
”Luulen, että se tapahtui silloin, kun likka karkasi Konohasta”, hai päätteli edelleen.
”Yhmm.”
”… mikä tarkoittaa, että hän oli meille hyödytön alun alkaenkin… tai no, kyllähän hän syötistä kävi, mutta nyt emme tee hänellä enää mitään.”
”Mihin sinä pyrit?” Itachi ärähti.

Kisame loi pitkän katseen toveriinsa. Kyllä Itachi tiesi jo, mitä tämä yritti sanoa, mutta hän ei aikonut ottaa sanoja kuuleviin korviinsa. Tällä kertaa hän ei suostuisi satuttamaan ihmisiä suuremman hyvän vuoksi. Hän oli alkanut jopa epäillä, ettei mitään suurempaa hyvää edes ollut olemassa. Oli vain tämä hetki ja se piti elää täysillä. Muu oli jonninjoutavaa haaveilua ja haihattelua.

”Turhaan raahaamme häntä Sadekylään. Voimme jättää hänet tähän, kyllä luonto hänet korjaa”, hai selvitti.
”Ei”, Itachi totesi lyhyesti.
”Hämmentävää, miten sinusta saa jopa erilaisia vastauksia irti, kun käyttää oikeita sanoja”, siniharmaa mies huomioi.
”Yhmm.”
”Emme tarvitse likkaa enää mihinkään”, hai tuhahti.
”Saatamme tarvita. Tuskin Hinote-san häntä tahallaan satutti. Voimme kenties estää häntä hyökkäämästä pitämällä Mitoki-chanin hänen lähellään. Ei hän ota toistamiseen riskiä, että käy näin”, Itachi selosti. Hän ei tiennyt, mistä sanat tulivat tai olivatko ne edes totta, mutta riittäisi, että Kisame ajattelisi niissä olevan järkeä.

Mies ei edes itse tiennyt, miksi oli niin tärkeää säilyttää Mitoki hengissä. Se vain oli äärimmäisen tärkeää. Akatsuki oli tappanut jo tarpeeksi monia saavuttaakseen päämääränsä. Ei tarvittu enää enempää kuolemia.

Itachia sanottiin neroksi, häntä oli aina pidetty suurenmoisena ninjana, mutta sydämessään hän tiesi, että totuus oli aivan toinen. Hän rakasti liikaa rauhaa voidakseen koskaan olla todella hyvä ninja. Hänellä oli liikaa tunteita, vaikka hän yritti olla tunteeton. Hän oli onnistunut rakentamaan kuoren ympärilleen, mutta tällä hetkellä se rakoili pahemmin kuin koskaan.

Näin pahasti se oli rakoillut silloin, kun Saede oli kuollut hänen syliinsä omassa sängyssään. Sen tapahtuman jälkeen hän oli järjestelmällisesti pyrkinyt kovettamaan sydämensä, jotta voisi taistella rauhan puolesta. Hän oli pakottanut itsensä uskomaan siihen, että rauha vaatisi uhrinsa. Saede oli ollut yksi Uchihoista, yksi pettureista, niin hänelle oli jankutettu. Oli parempi, että tyttö oli kuollut.

Ja niin ehkä olikin. Tosin muista syistä. Saeden ei tarvinnut elää sellaista elämää kuin Sasuken, vihan täyttämää ja katkeraa. Tai sellaista kuin Itachin: synkkää, lohdutonta ja kylmää. Sellaisena hän oli jo kauan ajatellut elämäänsä.

Nyt siinä oli hetkellisesti häivähtänyt jotain lämmintä tuon idioottimaisen ja itsetuhoisen sinihiuksisen tytön vuoksi. Tämä oli herättänyt miehessä kummallisia ajatuksia sekä tunteita, jotka hän oli luullut unohtaneensa.

Valitettavasti näytti siltä, että myös tämä tyttö kuolisi hänen syliinsä.

”Onko jotain, mitä minun pitäisi tietää, Itachi-san?” Kisame kysyi.

Itachi vilkaisi toveriaan. He kulkivat hyvää vauhtia, kovempaa kuin olisi välttämättä ollut tarvetta, joten toisen ilmettä ei helposti erottanut. Silti korppihiuksinen tiesi toisen olevan utelias. Ja syystäkin, ei hän yleensä tällä tavoin käyttäytynyt. Hänet tunnettiin Akatsukissa rauhallisuudesta ja luonnottomasta tyyneydestä. Kaikki tiesivät, että hän vältteli taistelua viimeiseen asti, mutta pystyi tappamaan armottomasti, jos tilanne sitä vaati.

”Ei”, Itachi päätyi vastaamaan. Kisame oli hänen ystävänsä, mutta silti mies ei kokenut voivansa jakaa ajatuksiaan tämän kanssa. Hän ei ollut täysin selvillä itsekään siitä, mitä hänen päänsä sisällä tapahtui. Oli pakko selvittää kaikki itselleen, ennen kuin voisi jakaa tunnelmiaan yhtään kenenkään kanssa.

Sitä paitsi Kisame ei olisi ymmärtänyt. Tämä oli selvästi omistautunut Akatsukille. Niinhän tietysti myös Itachi oli… tai ainakin oli ollut. Viime aikoina hän oli vain alkanut epäröidä ja kyseenalaistaa. Hän oli omistanut koko elämänsä tälle taistelulle, mutta ei ollut saanut mitään itselleen. Hän oli vain menettänyt ja aiheuttanut kärsimystä. Ei hän sitä ollut koskaan halunnut. Jotain oli siis pielessä. Ei elämän kuulunut mennä näin.

Miehet jatkoivat matkaa hiljaisuuden vallitessa. Itachista heiltä meni aivan liian kauan saavuttaa Sadekylä ja Akatsukin päämaja. Mitokin tila oli joka tapauksessa pysynyt vakaana koko matkan, mikä oli edes jossain määrin positiivista. Parempi olisi silti ollut, jos tämä olisi avannut silmänsä.

Konan oli kaksikkoa vastassa heti, kun he pääsivät sisälle. Nainen komensi ensimmäisenä Kisamen viemään punapäisen tytön lepäämään huoneeseen, joka oli valmistettu tätä varten. Vasta sitten tämä käveli Itachin luokse ja loi katseensa Mitokiin.

Naisen kasvot kalpenivat monta astetta ja tämän silmät kostuivat yllättäen. Tuollaista reaktiota Itachi ei ollut odottanut. Oli totta, että Konan oli Akatsukeista herkin ja tunteellisin. Nainen ajatteli jopa liikaa sydämellään, mutta silti… ei tämä yleensä noin selvästi tuonut tunteitaan julki.

”Kimi-chan”, nainen kuiskasi ja sipaisi Mitokin poskea.
”Mitä?” Itachi älähti. Konan ei vastannut, vaan tuijotti nuorempaa sinihiuksista edelleen. ”Kuka on Kimi-san?”
”Pikkusiskoni…” Konan mutisi.
”Hän on Murasaki Mitoki”, Itachi huomautti. Olihan hänkin pannut merkille, että Mitoki näytti jossain määrin Konanilta, mutta ei hän silti ollut ajatellut, että tätä olisi voinut luulla naisen sukulaiseksi.
”Yhym, niin…” Konan sanoi enemmänkin itselleen kuin miehelle. ”Kimi-chan kuoli vuosia sitten sodassa. Samaan aikaan vanhempieni kanssa. Mutta tämä tyttö… hän muistuttaa… hän näyttää siltä, miltä voisin kuvitella Kimi-chanin näyttävän, jos tämä olisi saanut varttua aikuiseksi.”
”Olen pahoillani tapahtuneesta, mutta…” Itachi aloitti. Hän näki, että nainen oli itkuun purskahtamaisillaan. Nyt oli joka tapauksessa väärä hetki surra kuolleita tai pian he pääsisivät suremaan vielä yhtä.
”Tiedän. Mitä hänelle on tapahtunut?”
”Hän oli illuusion vallassa, kun empaatti iski. Luullakseni Mitoki-chan… hmmm… kärsi jo alun alkaen melkoisesti tunnemylläkästä, joten empaatti pääsi iskemään todella lujaa”, Itachi selvitti. Hänen kurkkunsa tuntui karhealta. Hemmetti sentään, sekin oli hänen vikansa. Jos hän ei olisi tehnyt typeryyksiä, Mitoki olisi ehkä ollut rauhallisempi.
”Niinkö?” Konan kysäisi ja kohotti toista kulmakarvaansa. Itachi ei vaivautunut kysymään, mitä naisen mielessä sillä hetkellä liikkui. ”Empaatit eivät yleensä hyökkää tasapainottajiensa kimppuun.”
”Tiedän.”
”Eli tyttö on hyödytön.”
”Tiedän.”

Konan oli hetken hiljaa ja tuijotti Mitokia. Ensimmäistä kertaa vuosiin Itachi tunsi sydämensä jyskyttävän rintaansa vasten. Hän odotti naisen tuomiota epätoivoisesti, sillä tämän sanat painaisivat paljon enemmän kuin Kisamen pohdinnat. Hai saattoi pohdiskella yhtä jos toistakin, silti tämä ei koskaan pettäisi ystäväänsä. Tämä ei kertoisi kellekään, ellei Itachi itse sitä pyytäisi. Konan sen sijaan oli läheisissä tekemisissä johtajan kanssa, tämä saattaisi hyvinkin kallistua eri kannalle kuin Itachi.

”Tietävätkö muut?” Konan kysäisi tovin kuluttua.
”Vain Kisame-san”, Itachi myönsi. ”Hän ei puhu.”
”Sitten mekään emme puhu”, nainen päätti. ”Kyllä he tajuavat sen aikaa myöten, mutta keksimme jotain siihen mennessä. Viedään hänet nyt samaan huoneeseen Hinote-sanin kanssa. Heille tekee hyvää olla yhdessä.”
”Oletko varma?”
”En, mutta minä haluaisin olla ystäväni lähellä herätessäni”, Konan hymähti. ”En luultavasti voi tehdä paljoakaan Kim… Mitoki-chanin hyväksi, mutta yritän parhaani.”

Nainen kääntyi kannoillaan ja lähti samaan suuntaan, johon oli ajanut Kisamen aiemmin. Itachi heilautti Mitokin paremmin syliinsä ja seurasi naista.

~o~

”ANBU-tiimi on lahdattu. Heidän ruum… Mitä täällä on tapahtunut?”

Kakashi veti otsasuojuksensa vasemman silmänsä eteen ja huokaisi raskaasti ennen kuin kääntyi katsomaan Jiraiyaa. Vanhus näytti siltä, miltä hänestä tuntui. Akatsuki oli valmistautunut taisteluun paremmin kuin he olivat osanneet odottaa. Kaiken lisäksi nämä olivat ehtineet viedä Chiakin, ennen kuin Kakashin toinen klooni oli ehtinyt paikalle.

Naruto istui maassa pää polviensa välissä ja valitti. Sellainen ankeus ei ollut pojan tapaista. Sakura itki Sasuken rintaa vasten. Korppihiuksinen oli yhä elossa, mutta tajuttomana. Joko Itachi oli taas hyökännyt tämän kimppuun tai… Kakashi ei halunnut ajatella sitä vaihtoehtoa, mutta hänen oli myönnettävä, että se oli mahdollinen. Chiaki oli saattanut säikähtää kloonin räjähtämistä niin, että…

Silti se oli mahdollista vain, jos Sasuke ei ollut onnistunut suojaamaan itseään. Kakashi myönsi, että sekin oli todennäköistä. Poika piti yllä kylmää kuorta, näytteli välinpitämätöntä, mutta jokainen, joka tämän tunsi paremmin, tiesi, ettei siinä ollut koko totuus. Sasuke oli täynnä vihaa ja katkeruutta, mutta myös välittämistä. Tämä ei vain antanut tunteidensa näkyä. Valitettavasti Chiaki näki sen, mitä ei muille paljastunut. Ja valitettavasti tämä myös osasi – joskin hallitsemattomasti – käyttää toisten tunteita hyväkseen julmalla tavalla.

”He saivat Chiaki-chanin”, Kakashi myönsi.
”Meidän on mentävä heidän peräänsä”, Jiraiya ärähti saman tien.
”Olisin samaa mieltä, ellei Sasuke olisi tuossa tilassa. Ja nyt näyttää myös siltä, että meidän on toimitettava myös ANBUjen ruumiit Konohaan, ennen kuin joku muu saa ne käsiinsä”, nuorempi miehistä huomautti.

Jiraiya jäi hetkeksi tuijottamaan Sasukea. Poika oli surkea näky. Itse asiassa koko tiimi seitsemän oli sillä hetkellä erittäin surkea näky. Kaikki tiesivät, etteivät halunneet jättää Chiakia oman onnensa nojaan, mutta samaan aikaan heillä ei ollut vaihtoehtoja.

”Kloonini jäljittää Uchiha Itachia ja Hoshigaki Kisamea”, Kakashi kertoi. ”Se joutuu toki pysyttelemään sellaisen välimatkan päässä, ettei sitä havaita, mutta saamme ainakin tiedon heidän sijainnistaan.”
”Elleivät he kulje jälkiä jättämättä”, Jiraiya puuskahti.
”No, joka tapauksessa tiedämme heidän suuntaavan kohti Sadekylää. Lisäksi Kisame sanoi heidän tarvitsevan Chiaki-chanin elossa”, nuorempi mies jatkoi. Se olikin ainoa tuskaa edes vähän lievittävä tieto.
”He aikovat kääntää tytön meitä vastaan, tehdä hänestä aseen”, vanhus huokaisi. ”Se on estettävä. Minä lähden sinne. Hoitakaa te kolme Sasuke ja ruumiit Konohaan.”
”Odotetaan tietoja. Et auta häntä ryntäämällä yksin koko Akatsukia vastaan”, Kakashi esteli.
”Sinä olet liian nuori ymmärtääksesi…”
”Siinä voit olla oikeassa, mutta minäkin haluaisin rynnätä sinne tällä sekunnilla. Arvostan sinua ninjana, mutta edes sinä et voi voittaa heitä kaikkia yksin”, Kakashi selvitti. ”Onnistuimme ehkä karsimaan heidän joukkoaan kahdella, mutta heitä on yhä useita. Ja keiden luulet olleen vastuussa ANBUjen kuolemasta? Ei, et todellakaan voi mennä sinne yksin.”
”En voi jättää häntä sinne! Tämä ei kuulu sinulle, Kakashi!” vanhus ärjyi.

Kakashi huokaisi uudestaan ja laski toisen kätensä vanhemman miehen olkapäälle. Hänellä oli täysi työ pidätellä itseään. Hän muisti yhä liian hyvin, mitä oli tapahtunut, kun hän edellisen kerran oli jättänyt tiimiläisen pelastamisen liian myöhään. Hänen vaistonsa repivät häntä kahtaalle eikä hän tiennyt, mikä oli oikea ratkaisu. Hän todellakin halusi lähteä Chiakin perään, mutta tiesi myös, ettei voinut vapauttaa tätä yksin tai edes yhdessä Jiraiyan kanssa. Tarvittiin kokonainen armeija, tai ainakin kunnollinen hämäys, jotta tyttö voitaisiin pelastaa.

”Chiaki-chan on elänyt koko ikänsä ilman oikeita vanhempia. Haluatko todella, että hän viettää loppuelämänsä ilman isää?” Kakashi sanoi. Hän oli luvannut salata asian, mutta nyt tilanne alkoi lipsua siihen suuntaan, ettei todellakaan enää kannattanut.
”Isää?” Naruto toisti ja nosti päänsä. Blondi tuijotti kahden vanhemman suuntaan. Myös Sakura vilkaisi näitä ohimennen, mutta palasi sitten Sasuken hoivaamiseen. Onneksi korppihiuksisella ei sentään näyttänyt olevan välitöntä hätää, vaikka tämä oli luultavasti kokenut elämänsä suurimman emotionaalisen shokin. Sakura oli kuitenkin kertonut muille, että kaikki pojan elintoiminnot olivat ennallaan. Tämä oli vain… tajuton, kenties koomassa. Hyvä on, se ei ollut hyvä uutinen, mutta parempi niin kuin, että tämä olisi kuollut.

”Onko Ero-sennin Chia-a-chanin isä?” Naruto älähti uudestaan, kun kukaan ei sanonut mitään.
”Minä tiesin sen”, Sakura mutisi Sasuken luota.
”Mistä muka? Olenko minä ainoa, jolle ei kerrottu?” blondi protestoi.
”Ääliö, se nyt on ollut päivänselvää! Jiraiya-sama on käyttäytynyt Chiakia kohtaan samalla tavalla kuin oma isäni joskus minua kohtaan. Kaikki isät ovat ylisuojelevia ja kuvittelevat tietävänsä, mikä on parasta heidän tyttärilleen. Vaikka oikeasti heillä ei ole mitään käsitystä asioista, he eivät tajua, että rakkaus ei katso ikää tai kohdetta. Se vain…” Sakuran ääni hiljeni ja tyttö jäi silittelemään Sasuken otsaa. Naruto tuijotti tyttöä hetken tuskainen ilme kasvoillaan. Kakashi ei tarvinnut Chiakia kertomaan, miltä pojasta tuntui. Se oli miehen tiimi tragedia. Valitettavasti hän ei voinut tehdä asialle mitään. Naruton täytyi itse nostaa itsensä suosta. Samoin Sakuran.

Jiraiya oli pitkään hiljaa, eikä Kakashinkaan tehnyt mieli puhua. Oli ollut typerää lähteä pelastamaan Mitokia näin huonosti valmistautuneena. Kenties he olivat voittaneet kaksi Akatsukeista. Sakura ja Jiraiya olivat tehneet tuulimaalaisen kanssa hienoa työtä, eikä Kakashin ja Naruton hoitama osuuskaan ollut mennyt pieleen, vaikka aikaa oli kulunut luvattoman paljon. Silti mikään ei ollut mennyt suunnitelman mukaan. Heitä oli ollut liian vähän.

Akatsuki oli jotenkin saanut tietää heidän aikeistaan. He olivat olleet varovaisia, mutta silti ANBUt oli tapettu. Jossain täytyi olla tietovuoto, sillä edes heille ei ollut kerrottu ANBUista. Lisäksi se tiimi oli ollut kauempana heidän seuraamistaan Akatsukeista, joten näiden ei olisi pitänyt olla selvillä asiasta ollenkaan. Puhumattakaan siitä, että he olivat taistelleet neljää Akatsukia vastaan. Ei olisi pitänyt olla ketään, joka olisi voinut käydä Akatsukin kimppuun.

Oletettavaa oli silti, että loput järjestön jäsenet olivat hoidelleet ANBUt. Täytyi myös olettaa, että nämä olivat huomattavasti voimakkaampia kuin Uchiha Itachi ja Hoshigaki Kisame.

Mutta miten tieto oli kulkenut… Se oli ratkaisematon arvoitus. Kakashin oli vaikea uskoa sitä, mutta näytti siltä, että heidän joukossaan oli petturi. Se tuskin oli kukaan hänen omasta tiimistään, mutta Konohasta joku, joku, jolla oli tarpeeksi valtaa. Chiakin asioista ei ollut huudeltu ympäri kylää, joten kyseessä täytyi olla sellainen henkilö, joka tiesi tarpeeksi.

Niitä henkilöitä ei ollut paljon. Heidät saattoi laskea yhden käden sormilla, ja kaksi heistä Kakashi oli valmis rajaamaan saman tien pois. Tsunade tai Shizune eivät olisi koskaan pettäneet Chiakia.

”Hyvä on, te olette oikeassa”, Jiraiya myönsi. ”Toimitamme ruumiit ja Sasuken yhdessä Konohaan, mutta alamme välittömästi laatia suunnitelmaa Chiakin pelastamiseksi.”
”Minä tulen mukaan”, Naruto ilmoitti.
”Minä myös”, Sakura mutisi.

Kakashi nyökkäsi lyhyesti. Hänen tiiminsä tiesi, mitä oli odotettavissa, joten hän ei aikonut kieltää näitä. Hän olisi halunnut jättää nuoret kylään, ja Tsunade jakaisi taatusti hänen mielipiteensä, mutta noita kahta pölkkypäätä ei luultavasti pidättelisi mikään. Oli kuitenkin ehkä mahdollista pitää nämä kiireisinä hetken, jolloin hän voisi lähteä ilman näitä. Kyllä, se oli halpamaista, mutta hän ei halunnut uhrata tiimiään Akatsukille.

Alkoi ripotella vettä. Kakashi vilkaisi taivaalle, pilvimassa muuttui tummemmaksi ja paksummaksi. Tuli vaikutelma, että sade oli osa suurempaa suunnitelmaa. Se oli loppunut juuri sopivasti ennen taistelua ja nyt sen jälkeen, se alkoi taas. Vainoharhaista ehkä, mutta silti epäilyttävää.

”Minulla on ikävä tunne tästä sateesta. Lähdetään, minä kannan Sasuken”, Kakashi ilmoitti ja käveli pojan luokse. Sakuran avustamana hän nosti tämän selkäänsä. ”Mennään hakemaan ANBUt ja lähetetään viesti Konohaan heti, kun olemme Tulimaan puolella.”

Koko joukko lähti liikkeelle vaitonaisena. Kenelläkään ei ollut tarvetta puhua siitä huolimatta, että oli tapahtunut paljon. Luultavasti kaikilla oli vain liikaa ajatuksia.

Sakura oli tappanut ensimmäistä kertaa. Jos Kakashi yhtään tunsi tyttöä, asia vaivaisi tätä vielä pitkään. Sakura oli erinomainen ninja, mutta ensimmäinen itse aiheutettu kuolema jätti jälkensä jokaiseen, jopa silloin, kun kohde oli vihollisista vihatuin. Oli totta, että jos Jiraiya ei olisi ilmestynyt paikalle, Sakura ei olisi luultavasti itse selvinnyt taistelusta, mutta silti tyttö oli viimeistellyt sen, sinetöinyt Akasuna no Sasorin kohtalon.

Naruto oli puolestaan auttanut Kakashia toisen miehen kukistamisessa. Kakashi uskoi kuulleensa tästä joskus aiemmin. Kivikylän karkurininja, joka oli sittemmin ryhtynyt terroristipommittajaksi. Tämä oli ollut taitava vastus, mutta kahdestaan he olivat onnistuneet päihittämään tämän. Mies ei ollut kuollut, mutta tämän molemmat kädet olivat repeytyneet irti ja Kakashi oli onnistunut lähettämään tämän toiseen ulottuvuuteen. Sieltä ei paettu helposti, joten mies olisi yhtä hyvin voinut olla kuollut.

Oli siis selvää, että hänen tiimillään riitti pohdittavaa. Siihen päälle Chiakin menettäminen ja Sasuken tila. Matka oli käynyt turhan raskaaksi. Kakashi jakoi tiimiläistensä surun, se oli myös hänen surunsa. Lisäksi häntä punapäisen tytön katoaminen painoi aivan erityisesti. Varmasti muutkin ottivat sen raskaasti, mutta hän syytti tapahtuneesta itseään. Hän oli laatinut suunnitelman, joka oli mennyt täydellisesti pieleen. Ja nyt hän oli tehnyt päätöksen jättää tyttö toistaiseksi oman onnensa nojaan.

”Pahinta saastaa ovat ne, jotka eivät välitä tovereistaan.”

Sanat kumisivat miehen mielessä. Hän, jos joku, tiesi niiden olevan totta. Hän oli oppinut läksynsä raskaimmalla mahdollisella tavalla. Jo vuosia hän oli kärsinyt syyllisyydestä, josta ei yksinkertaisesti ollut päässyt irti. Hän oli tehnyt väärin, koska oli kuvitellut tekevänsä oikein.

Pystyisikö kukaan koskaan sanomaan, mikä oli todella oikein? Joku saattoi kuvitella toimivansa suuremman hyvän puolesta ja aiheuttaa samalla kaaoksen. Oliko tämä syytön, jos tämä kertoisi kuvitelleensa tehneensä oikein, toimineensa sydämellä? Niin, sitä oli mahdotonta sanoa.

Ei ollut olemassa oikeaa ja väärää. Oli vain laajoja harmaita alueita, joista osa oli lähempänä oikeaa ja osa lähempänä väärää. Luoviminen näillä alueilla oli äärimmäisen hankalaa, joten jokainen kai saattoi lopulta vain kuunnella sydäntään.

Miksi Kakashista silti sitten tuntui, että hän oli kovaa vauhtia luisumassa mustalle alueelle?

A/N2: Toivottavasti tämä luku nyt vastasi joihinkin ilmassa roikkuneisiin kysymyksiin x)

Seuraava -->