Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.
A/N: No niin, tässä tosiaan nyt kesti. Olin todella väsynyt tuossa viikolla ja eilinen meni vielä muualla kuin kotona, joten en vain ehtinyt kirjoitella.

Ja sitten... aloitan Japanin kielen opiskelun ensi viikolla. Tunnit ovat tiistai- ja keskiviikkoiltaisin, joten tuolloin en varmaankaan pysty kirjoittamaan tai ehdi. Joka tapauksessa yritän aina löytää kirjoittamisellekin raon ja päivittää tarinaa mahdollisimman usein. Mutta koittakaa kestää, jos välillä menee kauemmin.

<-- Edellinen


Älä kysy hintaa

Luku 28

Chiakin ohimoita tykytti, mutta kipu oli siedettävissä mittasuhteissa. Yleisesti ottaen hänen olonsa oli silti kurja, eikä hän tuntenut pienintäkään halua avata silmiään. Muistot tulvivat epämiellyttävinä hänen mieleensä. Kakashin räjähtäminen, Mitoki tajuttomana, Sasuke luultavasti vielä pahemmassa kunnossa… Kaikki oli hänen syytään. Jos häntä ei olisi ollut, mitään tuosta ei olisi tapahtunut.

Hän oli luultavasti aiheuttanut rakastamansa miehen kuoleman ja tappanut parhaan ystävänsä… sekä Sasuken. Chiaki ei voinut sanoa, että olisi välittänyt pojasta erityisesti, mutta ei tämä silti ollut kohtaloaan ansainnut.

Tyttö kohotti kätensä pyyhkäistäkseen suljettuja silmiään, kun kyyneleet valuivat poskille. Käsi tuntui omituiselta, joten hänen oli pakko avata silmänsä.

Kanyyli.

Mitä hemmettiä oli tapahtunut? Chiaki ei muistanut päätyneensä sairaalahoitoon. Hänen viimeinen muistikuvansa oli ollut lähestyvä friikkimies. Sitten maailma oli yksinkertaisesti muuttunut pimeäksi. Kaikki oli kadonnut. Hän oli luullut kuolevansa… mikä olisi varmasti ollutkin parempi ratkaisu.

”Sinulle on annettu vastamyrkkyä”, pehmeä ääni ilmoitti tytölle.

Chiaki hätkähti ja käänsi päätään hyvin nopeasti. Liike tuntui kipuna ja sai tähdet vilisemään silmissä.

”Älä hötkyile. Olet turvassa nyt, joten ei ole mitään syytä hätäillä. Sitä paitsi, olet yhä heikko, äkkinäiset liikkeet eivät tee sinulle hyvää”, Uchiha Itachi kertoi.
”Minulla on kaikki syy hätäillä”, Chiaki ärähti. Hän tuijotti miestä kiukkuisena. Tämä istui sängyllä – ei sentään hänen sängyllään – ja näytti siltä kuin olisi ollut siinä jo pitkän aikaa. Tyttö erotti tyynyllä sinisen hiuspehkon. Mitoki? ”Onko Mito elossa?” hänen oli pakko kysyä, vaikkei hän olisi halunnut puhua tuolle epämiellyttävälle miehelle mitään.
”On. Ja toivoisin, ettet yrittäisi hyökätä kimppuuni, sillä saattaisit satuttaa häntä uudestaan”, Uchiha ilmoitti.

Mies oli oikeassa. Chiaki ei voinut tehdä mitään, koska hän oli jo saattanut Mitokin tuohon tilaan. Hän ei missään nimessä halunnut pahentaa sitä.

”Miksi sinä välität?” punapää kysyi. Hän ei tuntenut oloaan lainkaan miellyttäväksi. Tuo mies oli vaarallinen, ja hän oli tämän armoilla. Hyvin epäedullinen tilanne.
”Minulla on syyni, Hinote-san”, Uchiha vastasi ja kohautti olkapäitään.
”Minä en luota sinuun”, tyttö puuskahti.
”Jos olisin sinä, en luottaisi minuun. Sinulla on kaikki syyt olla luottamatta, mutta sinulla on myös keinosi selvittää totuus”, mies vastasi ja loi tyttöön pitkän katseen.
”Voin selvittää tunteesi, jos sallit sen, mutta se ei riitä kertomaan kaikkea”, punapää totesi. Miten turha keskustelu! Ja miksi ihmeessä hän vaivautui käymään sitä? Tuo mies oli tehnyt vain pahaa, tämä ei ollut hänen sanojensa arvoinen. ”Jos suot anteeksi, minulla on nyt tähdellisempää miettimistä kuin sinun tunne-elämäsi… jos sinulla nyt edes on sellaista, murhaaja.”

Tyttö hautautui sänkyyn ja käänsi selkänsä miehelle. Kanyyli nytkähti liikkeen seurauksena epämiellyttävästi, mutta Chiaki yritti unohtaa tuntemuksen. Epäilemättä hänet haluttiin pitää elossa – tosin niinhän Kisame oli sanonut Kakashille… Kakashi, poissa, kuollut, menetetty. Mitä väliä oli yhtään millään? Konoha saattoi olla mukava paikka, mutta Chiaki ei tuntenut suunnatonta tarvetta palata sinne. Paikka oli liian täynnä muistoja, siitä huolimatta, että hän oli viettänyt siellä vain hetken. Olisi raskasta asua siellä ja elää muistojen kanssa päivittäin.

Mitä järkeä oli ylipäätään elää? Hänen elämänsä oli aina ollut surkeaa, kukaan ei ollut pitänyt hänestä, paitsi Mitoki. Kakashi oli ollut erilainen, ensimmäinen mies, joka oli tunnustanut hänet tyttönä, naisena, eikä ollut nähnyt pelkkää inhottavaa friikkiä. Mutta mies oli nyt poissa, ja Mitoki luultavasti vihaisi häntä. Ei siis ollut mitään järkeä jatkaa elämää.

”Toverisi ovat kunnossa”, Uchiha huomautti. Tahtomattaan Chiaki hätkähti. Hän ei kääntynyt, mutta jäi odottamaan, jatkaisiko mies. ”Typerä veljeni joutuu todennäköisesti käyttämään hetken toipumiseen. Ainakin siitä päätellen, että Mitoki-chan oli tajuton muutaman päivän ja nytkin nukkuu kolmatta päivää. Mutta Sasuke selviää, mikä on ilmeisesti sinulle tärkeää.”
”Ja Kakashi?” kysymys vain karkasi Chiakilta. Hänen oli pakko saada tietää, vaikka hän joutuikin anelemaan tietoa viholliselta.
”Hänen klooninsa räjähti, mutta itse hän säilyi vahingoittumattomana, mikä on saavutus, kun taistelee Deidara-sania vastaan”, Uchiha kertoi. ”Heillä ei ole hätää, joten voit olla huoleti.”

Chiaki pohdiskeli miehen sanoja. Ne kuulostivat vilpittömiltä, mutta tämä saattoi aivan hyvin olla paatunut valehtelija. Kokenut rikollinen joutui epäilemättä valehtelemaan jatkuvasti selviytyäkseen hankalista ja kiusallisista tilanteista. Pitäisikö hänen sittenkin testata kykyään mieheen? Kenties valehtelun huomasi ihmisen tunne-elämästä.

Tytön oli pakko saada tietää, puhuiko mies totta. Sillä jos Kakashi oli elossa… silloin kaikessa oli vielä järkeä, elämässä ja olemisessa. Silloin oli järkeä yrittää pelastautua tästä paikasta, minne hän nyt ikinä oli sitten joutunutkaan. Hänen pitäisi vain opettaa Mitoki suojautumaan, sen jälkeen maailma olisi heille avoin. He voisivat taistella tiensä ulos… elleivät konohalaiset pelastaisi heitä ensin.

Oli oikeastaan omituista, ettei sitä ollut jo tapahtunut. Uchihan puheista pystyi päättelemään, että tytöt olivat olleet tässä paikassa vähintään viikon. Kyllä Kakashin olisi pitänyt siinä ajassa ehtiä… Niin, Uchiha saattoi tosiaan valehdella.

Chiaki asettui selälleen sängylle ja antoi luomiensa painua kiinni. Tuntui pelottavalta sulkea silmät vihollisen läsnä ollessa, mutta totuus oli, että Uchiha olisi voinut tappaa hänet jo moneen kertaan. Tuskin tämä odotti hänen nukahtamistaan. Hänet haluttiin elossa, joten välitöntä vaaraa ei ollut.

Tyttö työnsi järjestelmällisesti omia tunteitaan syrjään tehdäkseen tilaa toisille. Se ei ollut helppoa, sillä hänen mielensä oli melkoisessa kaaoksessa. Häneltä meni hetki saada oma päänsä järjestykseen, vasta sen jälkeen hän pystyi analysoimaan ympäristöään. Mitokin tavoitti helposti, tytön mielentila vaikutti rauhalliselta, mikä oli hyvä. Tämä ei tainnut nähdä mitään erikoisia uniakaan nyt, koska rauhallisuuden lisäksi Chiaki ei tavoittanut juuri muuta.

Uchiha oli vaikeampi tapaus. Mies oli jollain tapaa sulkeutunut, vaikka tällä kertaa punapää ei törmännyt muuriin. Mies otti siis tietoisen riskin ja oli jättänyt hänelle tien avoimeksi. Oliko kyseessä juoni? Halusiko mies voittaa hänen luottamuksensa ja sitten vasta puukottaa häntä selkään?

Punapää huokaisi hiljaa ja jatkoi tutkimustaan. Hän ei kyennyt tavoittamaan Uchihan tunteita täysin, mutta hän sai otteen jostain tunteentapaisesta. Miten ihmeessä tämän pää saattoi olla näin vaikea tapaus, kun tämän veli räiski tunteitaan joka suuntaan? Veljekset olivat niin samannäköisiä ja muutenkin saman oloisia. Oli kummallista, että ero oli näin huomattava, kun porauduttiin pään sisäpuolelle. Tosin Sasukeen ei ollut koskaan edes tarvinnut porautua… Vanhempi Uchiha oli huomattavasti taitavampi salaamaan tunteensa.

Pienin askelin Chiaki pääsi eteenpäin. Huolta. Uchiha oli huolissaan jostain, se oli päällimmäinen tunne tämän mielessä. Kenties mies oli huolissaan siitä, että jäisi kiinni valheistaan. Se ei olisi yllättänyt tyttöä. Tämä oli myös surullinen. Suru oli yleinen pohjavire, se oli kuin liimautunut mieheen, tullut osaksi tätä. Sen takia sitä oli vaikea havaita. Käsittämätöntä kerrassaan, murhaajalla ei totisesti ollut oikeutta suruun! Katumus olisi ollut oikeampi tunne… tosin siitäkin löytyi häivähdys.

Chiaki jatkoi penkomistaan todetakseen vain, että Uchihan mieli oli vähintäänkin yhtä sekava paikka kuin hänen omansa. Armottomaksi mieheksi tämä osoittautui hyvin tunteelliseksi. Yksi tunteista kuitenkin pääsi yllättämään punapään.

Chiaki hätkähti ja ponnahti istumaan samalla hetkellä, kun räväytti silmänsä auki. Hän yritti suunnata katseensa kohti Uchihaa, mutta hopeiset tähdet välkkyivät kaikkialla ja päähän sattui niin, että hän oli oksentaa.

”Itachi-san!” joku kivahti huoneen ovelta. ”Käskin pitää tytön rauhallisena!”
”En minä tehnyt mitään, Konan-san”, Uchiha puolustautui.

Haukkoessaan henkeä silkasta pahoinvoinnista Chiaki tunsi viileiden käsien painavan hänet takaisin selälleen sänkyyn.

”Taatusti teit. Annoin sinulle luvan olla täällä sillä ehdolla, ettet häiritse kumpaakaan”, Konaniksi kutsutun ääni jatkoi. Chiaki räpytteli silmiään. Makuulla oli paljon parempi olla, ehkä olisi parasta vielä toistaiseksi pysytellä siinä asennossa.
”Usko pois, en tekisi mitään, mikä vahingoittaisi heitä.”
”Et tahallasi, mutta…”
”Sinä…” Chiaki mutisi ja käänsi päätään niin, että näki Uchihan. Tämän kasvoilta ei paistanut mitään niistä tunteista, jotka olivat avautuneet hänelle vasta äsken.
”Minähän sanoin”, naisen ääni huokaisi. ”Mene lepäämään. Voit tulla myöhemmin uudestaan.”
”Olen mieluummin täällä, kaikella kunnioituksella, Konan-san”, Uchiha väitti. ”Ja sinun tässä pitäisi levätä. Koska sinä olet viimeksi edes nukkunut?”

Chiaki vilkaisi nyt naista, joka oli saapunut huoneeseen. Punapään silmät levisivät hämmästyksestä, kun hän näki kovin tutunoloiset kasvot, joita kehystivät siniset hiukset. Osa hiuksista oli kietaistu nutturalle, jota koristi valkoinen paperikukka. Myös siniset – joskin väsymyksestä sameat – silmät näyttivät etäisesti tutuilta. Kuin Mitoki, mutta vanhempana. Se oli hämmentävää. Punapää pani myös merkille, että Uchihan kysymys oli aiheellinen. Naisen huolellinen meikki ei onnistunut peittämään tummia silmänalusia. Tämä oli väsynyt.

Nainen kohautti olkapäitään Uchihalle. ”Kiinnitimme koko yön Kakuzu-sanin kanssa Deidara-sanin käsiä uudestaan. Ei siinä ehtinyt miettiä nukkumista.”
”Onko hän kunnossa?” Uchiha tiedusteli. Nyt Chiaki jopa aisti lievää ärtymystä tämän suunnasta. Kaikkea tämäkään ei kyennyt salaamaan. Ilmeisesti Uchihalla ja tällä Deidaralla oli jotain kiistaa keskenään. Se oli hyvä tietää, kenties tietoa voisi myöhemmin hyödyntää.
”Fyysisesti? Kyllä”, Konan vastasi. ”Henkisesti? En olisi niin varma. Emme tiedä, missä hän oikein oli, mutta hän väittää nähneensä itsestään liikkuvia vaunuja ja lentävän koneen, ennen kuin… hmmm… eräs onnistui kiskomaan hänet takaisin.” Nainen rypisti kulmiaan ja madalsi ääntään, ennen kuin jatkoi: ”Luulen, että Sasori-sanin kuolema oli hänelle liikaa. Hän saattaa olla seonnut.”
”Eikä ole!” Chiaki kiljaisi, ennen kuin tajusi, mitä oli juuri tehnyt.

Kahdet silmät kääntyivät katsomaan punapäätä, ja hämmennys täytti huoneen. Chiaki katui välittömästi, että oli avannut suunsa. Nyt hänen olisi pakko selittää. Konan istahti hänen sängylleen ja jäi katsomaan häntä odottavasti. Naisen ei tarvinnut sanoa mitään, pelkästään tämän katse vaati punapäätä kertomaan totuuden. Kuinka kukaan saattoi olla noin painostava ilman, että edes avasi suutaan?

”Niin… siis… Minä tulen siitä paikasta”, punapää mutisi. ”Olen asunut siellä.”
”Kultaseni, ei sellaista paikkaa ole olemassakaan”, Konan hymähti ja sipaisi hänen hiuksiaan. Nainen oli pelottavan äidillinen, tämä ei vaikuttanut ollenkaan rikolliselta.
”Onpas! Minä ja Mito olemme sieltä molemmat. Meillä oli sellainen… hmmm… itsestään liikkuva vaunu, mutta sitten se yhtäkkiä hajosi ja jouduimme kävelemään ja sitten törmäsimme Uchiha-saniin ja muihin…” Chiaki yritti selittää. Hän haki sanoja ja asetteli niitä uuteen järjestykseen, mutta mitä enemmän hän puhui, sitä oudommin kaksi muuta katsoivat häntä. Nämä eivät uskoneet. Tosin oliko se nyt ihme… Tässä maailmassa ei siitä todellisuudesta tiedetty mitään.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Konan käänsi katseensa Chiakista Uchihaan. Mies huokaisi raskaasti, mutta nousi Mitokin sängyltä.

”Tulen myöhemmin takaisin.”
”Lepää kuitenkin hetki ja syö jotain”, Konan huomautti.
”Etkö sinä koskaan kyllästy toisista huolehtimiseen, Konan-san?” Uchiha hymähti kadotessaan huoneen ovesta. Chiaki oli hyvin kummastunut. Nämä ihmiset olivat leppoisia ja välittäviä. Oli vaikea kuvitella olevansa kenties maailman vaarallisimman rikollisjärjestön päämajassa.

”Mikä sinun vointisi on?” Konan kysäisi saman tien punapäältä, joka käänsi katseensa uudestaan naiseen.
”Oletko sinä jotain sukua Mitolle?” Chiaki pamautti.
”En ole. Mikä sinun vointisi on, Chiaki-san?” sinihiuksinen kysyi uudestaan. Punapää ehti kuitenkin napata kiinni suunnattomasta surusta, joka naista painoi. Se oli läikähtänyt samalla hetkellä, kun hän oli maininnut Mitokin. Jotain oli tekeillä.
”Päätä särkee”, punapää totesi. Turha kai sitä oli ryhtyä valehtelemaan. Hän ei päässyt tässä tilassa mihinkään, eikä nainen toisaalta vaikuttanut edes erityisen vaaralliselta. Tämä oli kaiketi parantaja. Kenties Akatsuki oli siepannut myös tämän ja pakottanut tämän toimimaan apunaan. Se olisi selittänyt paljon.

Konan nyökkäsi tytölle. ”Se on normaalia. Olosi pitäisi pian kuitenkin helpottaa. Onko sinulla nälkä?”
”On”, Chiaki myönsi. Nyt kun asia mainittiin, hän todellakin oli nälkäinen.
”Käsken Dori-sanin tuomaan sinulle syömistä ja puhtaita vaatteita pian”, Konan totesi ja nousi sängyltä. Nainen käveli huoneen poikki Mitokin sängylle ja jäi ottamaan tytöltä pulssia. Chiaki odotti hiljaa toimenpiteen ajan, ettei sekoittaisi naista laskuissa.
”Puhuiko Uchiha-san totta?” tyttö kysyi, kun Konan päästi irti Mitokin ranteesta. ”Ovatko Kakashi ja muut elossa? Ja onko Mito kunnossa?”
”Kylläpä sinä kyselet paljon”, vanhempi nainen hymähti, mutta tämän kasvoilla läikähti lämmin hymy.
”Kaiken tämän jälkeen, olette minulle vähintään vastaukset velkaa”, punapää tuhahti.
”Nagato kai sanoisi tuohon, ettei Jumala ole kenellekään velkaa mitään…” Konan mutisi.
”Jumala?” Chiaki toisti.

Nainen hätkähti. Tämä säikähti selvästi omia sanojaan, mikä viittaisi siihen, että tämä oli puhunut ohi suunsa. Sitä paitsi oli omituista, ettei tämäkään ollut suojannut itseään. Akatsuki alkoi vaikuttaa kovin varomattomalta järjestöltä.

”Unohda se. Minun saamieni tietojen mukaan ystäväsi ovat kunnossa. Uchiha Sasuke on tajuton, mutta hänet on viety Konohaan, muut säästyivät pienillä vammoilla”, Konan selvitti. ”Tietysti minun sanani on sinulle arvoton, mutta muuta en voi tarjota. Myös Mitoki-chan on kunnossa. Hän koki elämänsä shokin, mutta hän toipuu.”

Mitoki-chan? Mistä lähtien? Akatsukien päämajassa tapahtui jotain todella kummallista. Kyllähän Mitoki oli aina ollut monien suosikki, mutta tuo oli jo vähän liikaa. Akatsuki oli halunnut tappaa heidät, joten tuollaisten ilmaisujen käyttäminen oli friikkiä. Yhtä friikkiä kuin Uchihan…

”Sinä varmasti ihmettelet, miksen ole suojannut itseäni”, Konan jatkoi. Chiaki tuijotti naista silmät suurina. Tämä oli tiennyt hänen tekosistaan? ”Niin, aavistelin, että käytät kykyjäsi meihin heti, kun saat tilaisuuden. Laskin kuitenkin sen varaan, ettet enää halua satuttaa ystävääsi uudestaan, joten olemme kaikki turvassa, kun te kaksi olette samassa tilassa.”
”No, siinä varmaan olet oikeassa”, Chiaki puuskahti.
”On myös toinen asia. Minun on oltava sinulle avoin, jotta opit luottamaan minuun”, Konan totesi. ”Minusta tulee uusi tasapainottajasi.”

Chiaki joutui totisesti pidättelemään itseään, ettei syöksynyt uudestaan pystyyn. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri huultaan hetken. Nyt ei ollut oikea hetki raivostua, sillä Mitoki oli huoneessa, eikä kyennyt suojelemaan itseään. Siispä punapään täytyi suojella ystäväänsä omalta raivoltaan.

”Ei ikinä!” tyttö sähähti. ”Sinusta ei tule minun tasapainottajaani. Kakashi…”
”Ole hiljaa!” Konan ärähti. ”On asioita, joita sinun ei kannata sanoa ääneen, ellet halua oikeasti vaarantaa Mitoki-chanin henkeä!”

Nainen jätti Mitokin sängyn ja palasi Chiakin luokse. Tämä kumartui hänen puoleensa, niin lähelle, että melkein kosketti huulillaan tytön korvaa. Se oli häiritsevää, sillä yleensä naiset eivät pyrkineet niin lähelle toisia naisia.

”Minä en tee Mitoki-chanille mitään, mutta jos muut saavat tietää totuuden siitä, ettei hän ole enää tasapainottajasi, he tappavat hänet”, Konan kuiskasi tytön korvaan niin hiljaisella äänellä, että sitä oli vaikea kuulla. ”Täällä seinilläkin on korvat, joten sinuna varoisin.”

Chiaki nyökkäsi. Hänen mielessään kävi, että muut saattaisivat arvata totuuden, sillä hän oli hyökännyt Mitokin kimppuun. Niin ei kuulunut tapahtua. Sen hän oli oppinut Jiraiyan antamasta kirjasta. Empaatit eivät hyökänneet tasapainottajiensa kimppuun.

”Usko pois, minun oli vaikea selittää tilanne. Jouduin valehtelemaan Nagatolle, eikä se ole ollut minulle koskaan helppoa. Älä tee tyhjäksi vaivannäköäni, vaikka tunteesi heittelisivät nyt, kun tasapainottajasi on poissa. Äläkä puhu tästä mitään. Voimme keskustella myöhemmin, kun keksin, miten se on turvallista”, Konan jatkoi vielä, ennen kuin suoristautui. ”Menen etsimään Dori-sanin. Olen pahoillani, mutta Itachi-san oli oikeassa. Minun on pakko levätä hieman.”

Nainen kiirehti ulos huoneesta sanojensa myötä. Chiaki jäi makaamaan selälleen sängylle ja pohtimaan kaikkea, mitä oli saanut tietoonsa. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Kaikki oli sekavaa ja epäselvää. Hän ei ymmärtänyt Konanin motiiveja alkuunkaan. Jostain syystä tämä tunsi lämpimiä, sisarellisia tunteita Mitokia kohtaan ja silti kielsi olevansa sukua tälle. Jos nuo kaksi olisivat olleet sukulaisia, Chiaki ei olisi edes ollut hämmästynyt. Vastahan oli selvinnyt, että hän oli itse kotoisin tästä todellisuudesta, joten miksei Konan olisi voinut olla hänen todellisuudestaan. Mutta Konan oli itse kieltänyt asian, eikä vaikuttanut siltä, että nainen olisi valehdellut, sillä tämä oli tullut surulliseksi omasta kiellostaan. Oli kuin nainen olisi toivonut olevansa sukua Mitokille. Kummallista.

Lisäksi vaikutti siltä, että Konan oli Chiakin puolella. Nainen halusi suojella häntä – ja Mitokia. Tosin se saattoi olla esitystä, olihan tämä sentään sanonut, että tästä piti tulla punapään uusi tasapainottaja. Se kuulosti Akatsukille sopivalta suunnitelmalta, sillä ilman tasapainottajaa järjestö ei pystyisi kontrolloimaan häntä. Ja Konan muistutti Mitokia, joten nainen oli siinäkin mielessä luonnollinen valinta.

Konaniin ei siis voinut luottaa, vaikka Chiaki myönsi, että olisi halunnut. Nainen vaikutti ainoalta turvalliselta hahmolta tällä hetkellä.

Sitten oli tietysti Uchiha, joka oli totisesti onnistunut yllättämään punapään. Hän oli odottanut miehen olevan armoton murhaaja, joka ei tuntenut mitään. Mutta kaikki se tunteiden kirjo ja…

”Itachi…”

Chiaki käänsi päätään jälleen liian nopeasti. Tähdet vilisivät hänen silmissään. Taivas, hän alkoi kyllästyä tähän! Paraneminen olisi saanut tapahtua nopeammin.

Mitoki oli noussut puolittain istumaan. Tytön siniset hiukset harottivat harjaamisen puutteesta ja nukkumisesta ja tämän silmät olivat uniset. Tämä oli myös hyvin kalpea, mutta näytti muuten terveeltä.

”Meni nukkumaan”, punapää tuhahti. Voi elämä, tämäpä nyt vasta soppa oli. Hän ei tiennyt, kumman osalta oli enemmän hämmästynyt: Uchihan vai parhaan ystävänsä. Taivaan tähden, Mitoki vältteli miehiä, vihasi näitä suorastaan! Mikä sitä tyttöä nyt riivasi?

”Chia!” Mitokin ääni muuttui. Tyttö suorastaan hyppäsi ylös sängystä ja rysähti saman tien polvilleen lattialle.
”Herranjestas! Pysy siellä, ennen kuin telot itsesi!” Chiaki kiljaisi ja yritti itse nousta.

Punapää seurasi, kun hänen ystävänsä tarttui sängynreunaan ja kampesi itsensä takaisin petiin. Chiaki huokaisi helpotuksesta ja vajosi pitkäkseen. Olivatpa he säälittäviä. Eivät edes päässeet toistensa luokse, vaikka välimatkaa oli muutama metri.

”Sinä olet kunnossa”, Mitoki sai sanottua hetken kuluttua. ”Minä luulin, että…”
”Mitä?” Chiaki kysyi.
”… että sinä kuolit”, vanhempi tyttö selvitti surkealla äänellä. ”Minä näin, kuinka se tapahtui. Se oli hirveää. Ja sitten kaikki muutkin… se oli…”
”Mitä ihmettä?” Chiaki mutisi. Hän yritti tavoittaa Mitokin selityksestä edes jotain järkevää, mutta tytön sanat olivat sekavia. Tämä puhui kuin jostain omituisesta unesta. Punapää selvitti nopeasti toiselle, että kaikki olivat edelleen elossa. Hän muisti Konanin maininneen jonkun Sasorin kuolleen, mutta Chiakista se ei ollut oleellista, joten sen hän jätti mainitsematta ystävälleen.

”Itachi on siis elossa?” Mitoki varmisti.
”No, on, on. Ei tainnut saada naarmuakaan”, punapää tuhahti. ”Ja minä olen melkein kunnossa, kiitos kysymästä. Arvostan huolenpitoasi!”
”Anteeksi”, Mitoki mutisi. ”Minä… taidan olen vielä hieman sekaisin. Totta kai minä olen huolissani sinustakin. Olisi kamalaa menettää sinut kokonaan. Minulla on ollut niin ikävä sinua.”
”Sinä jätit minut”, Chiaki puuskahti, mutta ei voinut olla hymyilemättä. ”Minullakin on ollut ikävä sinua.”

Tyttöjen välille lankesi hiljaisuus. He vain tuijottivat toisiaan. Yhtäkkiä Chiaki ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, mistä aloittaa. Oli tapahtunut niin paljon kaikkea, mistä hän halusi puhua Mitokin kanssa. Kaikkea ihanaa ja mahtavaa, mutta myös kaikkea kamalaa. Oli mahdotonta sanoa mitään. Lisäksi oli olemassa riski, että joku kuuntelisi tälläkin hetkellä heidän keskusteluaan.

Koskaan aiemmin Mitokin seurassa ei ollut ollut vaikea olla, mutta nyt punapäällä oli vaikeuksia suhtautua ystäväänsä. Jotakin oli särkynyt, ja sitä jotakin hän todella kaipasi. Hän halusi rynnätä Mitokin luokse ja halata tätä lujasti, mutta samaan aikaan hän ei voinut liikahtaakaan… eikä se johtunut sen enempää tippakanyylista kuin päänsärystäkään tai silmissä välkkyvistä tähdistä. Heidän välillään oli kummallinen kuilu, joka syveni jokaisella hiljaisella sekunnilla.

”Minä…” Mitoki aloitti, mutta pysähtyi hetkeksi hakemaan sanoja, ”… olen onnellinen, että saimme pelastettua sinut.”

Chiakin mielessä räsähti. Hänen oli käytettävä kaikki itsehillintänsä hallitakseen reaktionsa. Ei ollut Mitokin vika, jos Akatsukit olivat onnistuneet aivopesemään tytön. Silti oli raivostuttavaa kuulla tuollaista suoranaista paskaa tämän suusta.

”Itachi kertoi minulle kaiken”, vanhempi tyttö jatkoi. ”Siis siitä, miten pahassa vaarassa olit Konohassa. En osannut aavistaakaan, että kylän vanhimmat olivat vastuussa kaltaistesi tappamisesta tai että he halusivat tappaa sinutkin.”
”Mitäh?” Chiaki huudahti. Hän nousi istumaan – hitaasti tällä kertaa, vaikka olisi halunnut ponnahtaa pystyyn. ”Mistä sinä tiedät, mikä minä olen? Ja mitä sinä höpiset vanhimmista? Konohassa minusta on pidetty paremmin huolta kuin missään muualla!”
”No, siis… kuulin Akatsukeilta, mikä sinä olet ja mikä minä olen. Ja Itachi kertoi minulle myös kaiken muun, totuuden siitä, mitä Konoha on. Se paikka on oikea pahuuden pesä”, Mitoki selvitti.
”Eikä ole. Hän on aivopessyt sinut, syöttänyt sinulle valheita”, Chiaki ärähti.
”Mitä syytä hänellä olisi valehdella?”
”Mitä syytä hänellä olisi olla valehtelematta?”

Syntyi uusi hiljaisuus. Chiaki tunnusteli varovaisesti ystävänsä tunteita. Mitoki eittämättä uskoi omiin väitteisiinsä – niin naurettavia kuin ne olivatkin. Mutta tämä oli myös epävarma, joten Uchiha ei ollut täysin onnistunut yrityksessään. Valitettavasti mies oli silti vallannut liian suuren osan sinipään ajatuksista. Tilanne oli huolestuttava.

”Sinä kärsit Tukholma-syndroomasta”, punapää päätteli.
”Enkä kärsi!” Mitoki kiisti. ”Minä vain haluan auttaa sinua. Tiedän, että pidit Konohasta ja Kakashista varsinkin, mutta he olisivat tappaneet sinut. En voinut jättää sinua sinne.”
”Joten päätit, että minun on parempi rikollisjärjestön käsissä? Unohditko, että juuri samainen järjestö halusi tappaa meidät molemmat?!”
”Se oli ennen kuin he tiesivät, mitä oikeasti olemme”, Mitoki huomautti. ”He tarvitsevat meitä… tai ainakin sinua. Akatsuki ei ole joukko rikollisia, vaan he aikovat rakentaa maailmanrauhan. Ikuisen rauhan, tajuatko? Ja sinä voit auttaa heitä. Sinun kyvylläsi on mahdollista saada ihmiset haluamaan rauhaa.”
”Tajuatko ollenkaan miten naurettavalta tuo kuulostaa?” punapää väitti vastaan. ”Minä en pysty hallitsemaan massoja, en edes yksittäistä ihmistä. En ole niin taitava. Sitä paitsi, Uchiha vain huijaa sinua. Hän haluaa vain päästä pöksyihisi! Siis sen lisäksi, että on rikollinen ja haluaa pelkkää pahaa kaikille.”
”Mistä sinä tiedät?! Et tunne häntä!” Mitoki kiljaisi.
”Jos et muista, minä tiedän, mitä ihmiset tuntevat”, Chiaki muistutti. ”Sitä hän haluaa! Panna sinua, ei muuta. Kyllä sinun pitäisi se tajuta, tiedät millaisia miehet ovat. Olet yrittänyt sanoa sitä minulle monesti. He haluavat vain satuttaa. Annatko muka sen tapahtua itsellesi taas? Älä ole idiootti!”

Mitoki tuijotti hetken ystäväänsä, ennen kuin heittäytyi sängylle ja veti peiton päänsä ylitse. Chiaki tunsi, miten huono omatunto alkoi nipistellä hänen mieltään välittömästi. Hän yritti sulkea korvansa ystävänsä hiljaiselta nyyhkytykseltä, muttei voinut. Hän oli tehnyt sen taas, satuttanut Mitokia. Ja jos edellinen kerta oli ollut paha, tämä oli pahempaa. Hän oli valehdellut, tehnyt pahaa tahallaan.

Mutta Mitokin täytyi tajuta, etteivät Akatsukit olleet hyviä. Kyseessä oli vaarallinen rikollisjärjestö, jonka suunnitelmissa ei mitenkään voinut olla maailmanrauha. Ja Uchiha ei ollut sopiva mies kenellekään, eikä varsinkaan punapään parhaalle ystävälle. Tämä ansaitsi parempaa.

Jonain päivänä Mitoki ymmärtäisi. Ja sitä ennen Chiaki taistelisi heidän kummankin puolesta. Jollain tavalla hän hommaisi heidät ulos tästä loukosta. Hän veisi Mitokin takaisin Konohaan, tämä oppisi elämään siellä ja löytäisi oman onnensa. Ja Chiaki itse pääsisi takaisin Kakashin luokse.

Mikään muu ei yksinkertaisesti tullut kyseeseen.

Seuraava -->