Kolmas pyörä



   Tuut. Tuut. Tuut.
Kuuntelen, kun Naruton puhelin hälyttää. Syvä huokaus karkaa huuliltani, tilanne alkaa tuntua jo liian tutulta. Seitsemännen tuuttauksen jälkeen vastausta ei vieläkään kuulu.
Olen tottunut, mutta silti epämääräinen tyhjiö tuntuu valtaavan vatsani jälleen kerran.
Naruto ei vastaa.

   Kolmannentoista tuuttauksen jälkeen sekoan laskuissa, mutta odotan silti edelleen. Kuvittelen mielessäni, että jokaisella tuuttauksella ammutaan yksi lammas.
Tuut, pam! Tuut, pam! Tuut -

“Haloo?” Naruton ääni kuuluu linjan toisesta päästä ja suuni kuivuu, hetkeen en saa sanottua mitään.
“Naruto?” tiedän olevani huono kommunikoimaan ja ääneni tulee ulos epävakaana, hiljaisena. Tyhjiö vatsassani tuntuu laajenevan aavistuksen. Kielelläni maistuu jokin suolainen. Oloni on paremman sanan puutteessa pahoinvoiva.
“Niin, Sai?” Naruton ääni kuulostaa erilaiselta, vähän samalta kuin joku pitäisi kättään hänen suunsa edessä.
“Minä vain ajattelin, että… jos treenattaisiin tänään yhdessä?” Saan asiani sanottua ja huokaisen syvään. Sanojen saaminen ulos tuntui tuskallisen vaikealta ja se häiritsee minua. Ennen Sasuken palaamista kaikki oli niin paljon helpompaa.

Ja siinä se nyt on, ajatus, jota olen vältellyt koko päivän. Se saa sisukseni elämään kuin käärmeet, jotka vääntelehtivät pimeässä pesässään.
Sasuken paluu. Käteni puristuu tahdostani riippumatta entistä tiukemmin puhelimen ympärille, kun odotan Naruton vastausta.
“Ai… Olen juuri nyt Sasuken luona ja me ajateltiin…” Naruto alkaa selittää ja minä suljen korvani. En halua kuulla. En halua kuulla mitään, millä on jotakin tekemistä Sasuken kanssa.

“… Joten ehkä joku toinen kerta.” Naruton ääni kantautuu taas korviini.
“…Okei.” Pakottaudun rykäisemään sanan kurkustani, vaikka oikeasti mieleni tekisi päättää puhelu hyvästejä jättämättä. Linjalle laskeutuu hiljaisuus, joka saa sisukseni kurtistumaan kasaan. Haluaisin sanoa jotain, mutta en keksi mitään. Nenäni vuotaa.
   “Joo… mutta…” kuulostaa siltä kuin Naruto pakottaisi sanat ulos suustaan. Kuuntelen ja odotan. Toivon niin kovasti, että hänellä on vielä jotain sanottavaa.
Ennen Sasukea saatoimme jutella tuntikausia. Ennen Sasukea Narutolla oli aina aikaa. Ennen Sasukea…

“Pitää mennä, moikka!”
Tuttu tuuttaus valtaa taas linjan ennen kuin ennätän vastata. En olisi edes tiennyt mitä vastata. Hyvästi?
Jotakin kosteaa valuu poskelleni ja kosketan sitä sormillani. Nenäni ei ole näköjään ainoa osa kasvoistani, joka katsoo asiakseen vuotaa.
Silmiini sattuu, ja suuntaan kylpyhuoneeseen valelemaan kasvoni kylmällä vedellä.
Ennen Sasukea en koskaan kärsinyt ruumiini arvaamattomista reaktioista. Ennen Sasukea puhelin oli ystävä, ei vihollinen.

Ennen Sasukea… minulla ei ollut tällaisia tunteita. Kai minun pitäisi olla kiitollinen. En kuitenkaan kykene kuin kumartumaan lavuaarin ylle ja haukkomaan henkeäni, kun ruumiini antaa tunteiden purkautua sisimmästäni. Kyyneleitä ja kouristuksia.

Liian paljon tukahdutettuja, elämättömiä tunteita, ajattelen, kun aamiaiseni hyökyy hetkeä myöhemmin oksennuksena vessanpönttöön.
Jälkikäteen oloni on tyhjä ja heikko, vajavainen. Yksinäinen.
Olen menettänyt muutakin kuin vastasyödyn aamiaisen. Ajatus sattuu.



********************************************************
Kommentteja ja pisteitä perusteluineen otetaan vastaan.