Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.
A/N: Viikkohan tässä taisi taas vierähtää. Jonkin verran sain tuossa viikolla kaikista kiireistä huolimatta kirjoitettua, mutta valmiiksi luvun sain vasta tänään. Näin voi valitettavasti olla jatkossakin.

Toivottavasti luku kuitenkin maistuu teille :)

<-- Edellinen

Älä kysy hintaa

Luku 29

Huoneessa oli lähes täysin pimeää. Vain vähän valoa tuli verhojen raosta, mutta Mitokin oli mahdotonta nukkua. Hän oli ollut unessa niin pitkään, ettei nukkumisesta vain enää tullut mitään. Sitä paitsi hänellä oli liikaa ajatuksia, liikaa huolenaiheita. Kaikki oli mennyt vain sekavammaksi.

Hän pystyi puhumaan Chiakin kanssa, kunhan he välttelivät tiettyjä aiheita. Konohaa ja Akatsukia noin esimerkiksi, vaikka ne olivat ehkä tärkeimpiä asioita, joista heidän olisi pitänyt puhua. Mitoki oli kuitenkin päättänyt, että toistaiseksi hän ei toisi Akatsukin todellisia aikeita julki, koska Chiaki ei ollut valmis hyväksymään hänen kantaansa. Hänellä oli kuitenkin hyvin aikaa, koska punapää ei ollut menossa minnekään.

Tyttöjen ystävyys ei ollut ennallaan, eikä välttämättä koskaan tulisi olemaan. Se suretti Mitokia, sillä hän oli oikeasti kaivannut ystäväänsä rinnalleen. Hän oli kaivannut kaikkia jaettuja hetkiä, mutta nyt heidän yhteistä aikaansa – jota riitti – varjosti koko ajan jokin. Oli niin paljon, mistä ei voinut puhua.

Joka tapauksessa he olivat puhuneet päivän mittaan kevyemmistä aiheista… kuten Kakashista. Mitoki oli ollut oikeassa Chiakin tunteiden suhteen, mutta punapää olikin ollut kovin läpinäkyvä. Kakashi oli myös osoittautunut hyväksi mieheksi, eikä Mitoki jaksanut epäillä asiaa. Oli luultavaa, ettei harmaapäinen mies välttämättä edes tiennyt Konohan vanhimpien aikeista. Eihän kylä tiennyt siitäkään, että vanhimmat olivat käytännössä pakottaneet Itachin lahtaamaan oman klaaninsa. Paljon tapahtui kulisseissa.

Kakashi oli kuitenkin tilannetta vaikeuttava tekijä. Chiaki halusi ehdottomasti takaisin miehen luokse ja punapää halusi myös, että Mitoki tulisi mukaan. Sitä vanhempi tyttö ei voinut sallia. Konoha oli viimeinen paikka, jonne he saattaisivat suunnata. Edes Kakashi ei pystyisi suojelemaan heitä siellä, siitä Mitoki oli varma.

Ja Akatsuki tarvitsi Chiakia, sekin oli juttu sinänsä. Tietysti Mitoki ei voinut vaatia ystäväänsä työskentelemään maailmanrauhan puolesta. Olihan sellainen haave joka tapauksessa utopistinen ja kaukainen. Työhön menisi vuosia.

Suostui Chiaki tai ei, Mitoki tiesi, että hänen aikansa kävi vähiin. He eivät voisi loputtomiin esittää, että hän oli punapään tasapainottaja. Jossain vaiheessa totuus tulisi julki ja se olisi hänen loppunsa. Tosin oliko sillä sitten väliä? Kaikki tuntui menevän pieleen pahemman kerran.

Tytöt tuskin pystyisivät pääsemään yksimielisyyteen. Chiaki yrittäisi karata heti tilaisuuden tullen, mikäli Mitoki tunsi tätä yhtään. Ja jos Kakashi oli puoletkaan niin hyvä mies kuin punapää uskoi, tämä tekisi kaikkensa pelastaakseen tytön. Mitokin asema oli veitsenterällä. Hän ei voinut palata Konohaan ja hänen viimeinen tehtävänsä oli estää Chiakia palaamasta sinne.

Silti Mitoki ei voinut jäädä tännekään… sikäli kun halusi elää. Hän oli tyhjän päällä täydellisesti. Kotiin ei ollut menemistä, sillä hän ei halunnut vaarantaa ketään läheisistään. Eikä Itachilta voinut pyytää apua.

Mies oli luvannut pohtia, miten tilanne ratkaistiin, mutta ilmeisesti se kaikki oli ollut valhetta. Olisihan hänen pitänyt tajuta se. Hän oli epäillyt sitä, mutta jokin oli saanut hänet silti uskomaan miehen sanoihin. Hän oli ollut typerä, kävellyt samaan ansaan kuin ennenkin. Miehiin ei ollut luottamista.

Chiakilla ei ollut syytä valehdella. Kuinka inhottavaa! Miten hän oli saattanut kuvitella yhden… äh, ei sitä kannattanut edes ajatella. Itachi oli vain leikitellyt, koska oli tiennyt, että Mitoki kuolisi pian. Tyttö ei olisi vikisemässä ja vaatimassa oikeuksiaan, ei anelemassa miestä itselleen.

Sellaiseen hän ei koskaan suostuisi. Se mies olisi tästä lähtien hänelle ilmaa. Hän keskittyisi vain Chiakin suojelemiseen, tekisi kaiken, mitä se vaatisi, mutta siinä kaikki. Samaan aikaan hänen oli joko valmistauduttava omaan kuolemaansa tai pakoon.

Ei hän halunnut kuolla. Elämä saattoi olla paskaa juuri nyt, mutta hän ei halunnut jättää sitä vielä. Hän oli ehkä masokisti, mutta kuolema oli vanhojen juttu… eikä hän ollut vielä tarpeeksi vanha.

”Itketkö sinä, Mitoki-chan?” hyvin hiljainen kuiskaus kantoi huoneen poikki. Mitoki käänsi päätään ja erotti, että huoneen ovi käytävälle oli raollaan. Käytävästäkään ei kajastanut valoa. Ilmeisesti koko talo nukkui.

Joku käveli ovesta sisään sinihiuksisen tytön sängyn luokse. Mitoki hilasi itsensä pystympään asentoon ja pyyhkäisi nopeasti silmäkulmiaan. Hän ei erottanut tulijan piirteitä, mutta nainen tämä oli joka tapauksessa.

”Onko sinulla kipuja? Tai paha olla?” nainen kysyi.
”Kuka sinä olet?” Mitoki vastasi kysymykseen kysymyksellä.
”Konan”, kuului vastaus. ”Haluatko teetä? Laitoin vettä kuumenemaan juuri, ennen kuin tulin tarkistamaan teidän kahden tilanteen.”

Mitoki kohautti olkapäitään. Jokin naisessa herätti hänen luottamuksensa, mutta samaan aikaan hälytyskellot ryskyttivät hänen takaraivoaan vasten. Hänen ei kannattanut luottaa omiin luottamuksen tunteisiinsa, sillä ne näyttivät vain pettävän hänet yhä uudestaan ja uudestaan.

”Tule”, nainen ehdotti ja ojensi kätensä. Mitoki ei tarttunut siihen, mutta kampesi itsensä ylös sängystä. Jalat olivat hieman huterat, mutta kantoivat kuitenkin. Hyvin hitaasti hän seurasi Konania ovelle. Kyseessä oli taatusti sama Konan, josta Itachi oli puhunut. Nainen, jolla oli taipumusta parantajaksi.

Hiljaa kaksikko siirtyi käytävälle ja hiipi kohti yhdestä huoneesta kajastavaa valoa. Keittiö osoittautui hyvin tavalliseksi. Se ei näyttänyt rikollisuuden pesältä, tosin eiväthän Akatsukit oikeasti olleet rikollisia. Mitoki istahti hänelle osoitetulle paikalle ja jäi odottamaan, kun Konan kaatoi teetä heille kummallekin.

Mitoki tarkasteli naista nyt, kun vihdoin oli tarpeeksi valoisaa. Oli häkellyttävää nähdä tämän siniset hiukset, yhtä siniset silmät ja lempeät kasvonpiirteet. Tummat silmänaluset kielivät väsymyksestä ja stressistä, mutta tämä oli niistä huolimatta kaunis. Mitoki tunsi jopa epämääräisen kateudenpistoksen. Konan muistutti häntä, mutta nainen oli todellakin kaunis. Tyttö tiesi itse varsin hyvin olevansa ainoastaan sievä.

”Niin… minäkin tuijotin sinua, kun näin sinut ensimmäistä kertaa”, Konan totesi laskiessaan kupin Mitokin eteen. Tyttö tunsi punastuvansa.
”Anteeksi. Ei ollut tarkoitus tuijottaa”, hän mutisi ja jäi katselemaan kuppiinsa.
”Ei se mitään. Kuten sanoin, yhdennäköisyys hämmensi minuakin”, nainen hymähti. ”Itse asiassa toit mieleeni pikkusiskoni.”

Mitoki nyökkäsi, koska ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Ehkä hänen olisi pitänyt kysyä naisen siskosta jotain, mutta hän ei osannut. Ei ollut mitään järkevää sanottavaa.

”Hän oli minua neljä vuotta nuorempi. Täyttäisi kaksikymmentä tänä vuonna, jos…” Konan mutisi. Nainen kohotti oman kuppinsa ja vajosi hiljaisuuteen.
”Otan osaa suruun”, Mitoki kiirehti sanomaan. Naisen pikkusisko oli siis kuollut, tyttö saattoi vain kuvitella, millaisen järkytyksen tämä oli kokenut nähdessään hänet.
”Olen pahoillani, ei minun pitäisi vaivata sinua tällä”, Konan sanoi. ”Miten sinä voit? Suoraan sanottuna näytät kurjalta. Etkö olekaan iloinen, kun saimme ystäväsi luoksesi?”

Nuorempi sinihiuksinen huokaisi raskaasti. ”Totta kai olen iloinen, mutta Chia ei ole. Hän ei halua olla täällä eikä usko, että Konoha on hänelle vaaraksi.”
”Uskoisitko sinä, jos olisit hän?”
”En. Siksi tämä onkin vaikeaa. Ymmärrän häntä, mutta haluaisin hänen ymmärtävän minua. Siihen hän ei kuitenkaan suostu”, Mitoki tuskaili.
”Anna hänelle aikaa.”
”Ei minulla ole sitä. Se voi olla loppumassa jo nyt. Kenties kuolen, kun juon tämän teen”, tyttö puuskahti. Silti hän kohotti oman kuppinsa, kaipa Akatsukeilla oli nopeampiakin tapoja tappaa hänet kuin myrkyttäminen keskellä yötä.

Konan loi pitkän katseen tyttöön. Mitoki tuijotti takaisin toisiin sinisiin silmiin ja laski kupin takaisin alustalleen. Naisen katse kertoi hänelle, että tämä halusi sanoa jotain, muttei ilmeisesti voinut. Joko sanat eivät tulleet ulos tai sitten oli kyse jostain muusta.

”Mitä sanoisit pienestä kävelystä?” nainen ehdotti tovin kuluttua.
”Enkö minä ole vanki?” Mitoki kummasteli. Yleensä vankeja ei viety kävelylle minnekään, koska sellainen lisäsi karkaamisen riskiä.
”Olet, mutta et sinä minulta karkuun pääse”, Konan hymähti. ”Sinä et ole ninja, joten sinulla ei ole mitään toivoa pakenemisen suhteen. Toisaalta edes ninjana et välttämättä voittaisi minua.”

Mitoki nyökkäsi. Naisen sanoissa oli varmasti paljon perää, sillä Akatsuki ei ollut saavuttanut asemaansa pelkillä tyhjillä sanoilla. Jäsenten täytyi olla erittäin taitavia. Muuten Chiakin sieppaaminenkin olisi ollut pelkkä turha yritys.

”Kaipa se sitten käy”, Mitoki vastasi ja hörppäsi teensä kiireesti loppuun. Tekisi varmasti hyvää päästä hetkeksi ulos, sillä kuka tiesi, kuinka kauan hän oli jo ehtinyt maata sisätiloissa.

Konan johdatti tytön hänen hämmästyksekseen ensin omaan huoneeseensa. Huone oli yksinkertaisuudessaan hyvin kaunis ja paljasti naisen harrastavan origameja. Joka puolella oli paperista taiteltuja kukkia ja muita kiehtovia koristeita.

Mitoki jäi odottamaan, kun Konan penkoi vaatekaapistaan kaksi kaapua ja yhdet sandaalit. Yhä kummissaan tyttö otti Akatsuki-kaavun vastaan ja sujautti sandaalit jalkoihinsa.

”Kuvittelitko, että vien sinut ulos pyjamahousuissa ja pikkutopissa?” Konan naurahti. ”Siellä sataa, joten saisit vain kuolemantaudin.”

Nainen oli kieltämättä oikeassa. Mitoki kiskoi himpun verran liian pitkän kaavun päälleen. Se laskeutui raskaana hänen olkapäilleen, mutta oli myös lämmin. Kun Konan oli pukeutunut omaansa, he suuntasivat askeleensa kohti ulko-ovea. Mitoki ei voinut olla miettimättä, että nyt hän näytti Akatsukin jäseneltä. Asiasta tietämätön olisi taatusti luullut häntä sellaiseksi. Se ei välttämättä ollut hyvä asia, eikä tytöllä sinällään ollut halua liittyä järjestöön, mutta nyt oli kaiketi turha valittaa tilanteesta.

Ulkona tihutti vettä, mutta varsinaiseksi sateeksi keliä ei voinut sanoa. Silti taivas oli tummien pilvien peitossa, eikä tähdistä tai kuusta näkynyt jälkeäkään. Oli hyvin pimeää ja synkkää. Ilman kaapua ulkona olisi tullut todella kylmä. Syksy oli tulossa… ja Mitokin syntymäpäivä lähestyi. Ei sillä, että asialla olisi ollut mitään merkitystä. Tänä vuonna sitä tuskin juhlittaisiin.

Konan johdatti tytön kaupungille, missä ei näkynyt ketään. Oli omituisen hiljaista, kuin koko kaupunki… tai kylä… olisi ollut kuollut. Tosin nyt oli yö, joten ihmiset saattoivat vain olla nukkumassa. Silti oli sanottava, että oli harvinaista, ettei minkäänlaista yöelämää ollut nähtävissä.

”Olet oikeassa siinä, että olet vaarassa”, Konan sanoi hyvin matalalla äänellä. Mitoki kohotti kulmiaan naiselle. Hän oli kuvitellut, ettei aiheesta keskusteltaisi sen enempää kuin, mitä hän oli itse keittiössä siitä sanonut.
”Itachi kertoi minulle jo… ja Deidarakin viittasi siihen suuntaan”, Mitoki myönsi. Myös hän puhui hiljaa. Ketään ei ollut kuulolla, joten kuiskiminen kuulosti typerältä. Silti toisen puhetyyli tarttui herkästi. ”Mutta minkäs sille teet… kuten sanoit, en voi paeta. Yrittämisestä ei ole hyötyä.”

Puhuessaan Mitoki tiesi, että hän aikoi yrittää sitä vaikeuksista huolimatta. Hän ei suostuisi alistumaan. Samalla hänen mielessään kävi, että jos Akatsuki oli olevinaan maailmanrauhan asialla, miksi ketään piti tappaa. Toki sodat olivat oma juttunsa, mutta miksi Mitokin henki oli arvoton? Kenties häntä ei tarvittu tasapainottajana, mutta hänen tappamisensa ei hyödyttänyt ketään. Ellei joukko sitten ollut niin epäluuloista, että pelkäsi hänen kavaltavan nämä, paljastavan tietonsa ja johdattavansa muun maailman näiden piilopaikkaan.

”Olet oikeassa”, Konan myönsi. ”Se ei onnistu ilman apua.”
”Apua?” Mitoki toisti.
”Olen puhunut tästä Itachi-sanin kanssa. En voi nyt selittää yksityiskohtia ja asioiden järjestely vaatii aikaa, joten pako ei voi tapahtua tänä yönä”, nainen selitti.

Se siitä sitten. Itachiin ei voinut luottaa, koska mies vain leikitteli. Ehkä tämä oli kiertänyt myös Konanin pikkusormensa ympärille ja saanut naisen kuvittelemaan ties mitä turhaa. Tosin se ei selittänyt, miksi nainen ylipäätään halusi auttaa Mitokia.

”Itachiin ei voi luottaa”, tyttö tuhahti. ”Enkä tiedä, voiko sinuunkaan. Miksi auttaisit minua?”
”Jos minun pitäisi luottaa johonkuhun Jumalan lisäksi, se olisi Itachi-san”, Konan huomautti. ”Ja autan sinua, koska en halua kuolemaasi.”
”Mikset?”
”Minulla on syyni. Ole kiltti, äläkä utele niitä”, nainen pyysi.
”Miten hemmetissä sitten voin luottaa sinuun?” Mitoki tuskastui. Oli kyllä sääli, että Itachi oli onnistunut juonittelemaan Konanin puolelleen. Koko suunnitelma saattaisi kaatua siihen. Kenties korppihiuksinen mies vain odotti tilaisuutta paljastaa kuvion muille. Ja sitten myös Konan kärsisi.

Konan kohotti kätensä ja sipaisi sinisen hiuskiehkuran Mitokin korvan taakse. Naisen käsi tärähti tytön poskea vasten, ennen kuin se vetäytyi pois. Siniset silmät olivat täynnä tuskaa, sen saattoi nähdä helposti. Nainen kantoi raskasta surua sydämessään. Mitoki olisi halunnut tietää enemmän, mikä oli omituista. Hänen olisi pitänyt suhtautua naiseen paljon suuremmalla varauksella kuin hän suhtautui. Hänen sydämensä vaati häntä luottamaan, vaikka järki kamppaili vastaan.

”Sinun vain täytyy. Et saa kuolla”, Konan kuiskasi. Sisimmässään Mitoki tiesi, että jos nainen olisi puhunut ääneen, tämän ääni olisi särkynyt kesken lauseen. ”Minä järjestän kaiken. Sinun tarvitsee vain pelata mukana ja odottaa oikeaa hetkeä.”

Mitoki huokaisi. Nainen ei aikonut kertoa hänelle mitään. Toisaalta oli ehkä parempi, ettei hän tiennyt tarkasti tämän aikeita. Jos Itachi veisi hänet taas siihen pelottavaan ja kauniiseen paikkaan… siellä mies tiesi kaiken. Silloin kaikki paljastuisi tälle. Mitä vähemmän Mitoki tiesi, sitä vähemmän Itachi tietäisi… ellei Konan sitten kertonut miehelle kaikkea.

”Hyvä on”, Mitoki vastasi, ”mutta jos Chia ei halua osallistua Akatsukin suunnitelmiin, haluan hänet mukaani. En voi pakottaa häntä jäämään.”
”Valitan, mutta hänen osallistuminen uuden maailman luomiseen on Jumalan tahto”, Konan totesi. ”En voi tehdä asian suhteen mitään.”
”Mistä sinä tiedät, mikä on jumalan tahto? Mistä tiedät, että on edes jokin jumala?” Mitoki ärähti. Siis kyllä hänkin jossain määrin uskoi korkeampiin voimiin, mutta oli aika hemmetin paksua väittää tietävänsä, mitä nämä voimat halusivat. Akatsukin päämäärä oli jalo, mutta silti tyttö ei ollut osannut edes aavistaa, että kyseessä oli lauma hihhuleita.
”Koska Jumala on itse kertonut tahtonsa minulle”, Konan vastasi.

Selvä sitten. Nainen oli kaheli, mikä laski tämän luotettavuutta. Tämän katseesta näki, että tämä uskoi sanomaansa. Sitä paitsi kukaan ei sanonut tuollaista, jos ei uskonut olevansa oikeassa. Ei kukaan halunnut ottaa riskiä hulluksi leimautumisesta vain huvin vuoksi.

Ehkä oli silti parempi leikkiä mukana. Oli sääli, että noin mukava nainen oli ajautunut sekopäiden seuraan ja joutunut aivopestyksi, mutta sille Mitoki ei voinut mitään. Ei ainakaan nyt.

”Entä mikä on Jumalan tahto minun suhteeni?” tyttö kysyi.
”Että kuolet, kun et enää ole tasapainottaja”, nainen kuiskasi. Konanin silmät räpsyivät ja tämä laski katseensa. ”Haluaisin kyllä seurata Jumalan tahtoa, mutta… tässä asiassa en voi. Sydämeni sanoo, että…”
”No, minun sydämeni sanoo, että sinun jumalasi on paha ja epäoikeudenmukainen, jos hän haluaa pakottaa Chian jäämään vasten tahtoaan”, Mitoki ei voinut olla sanomatta.

Konan pudisteli päätään. ”Hän ei ole paha, Hän vain tarvitsee ystävääsi.”
”Ketään ei silti pitäisi pakottaa. Vapaa tahto ja niin poispäin”, Mitoki huokaisi. Uskovaisten kanssa väittely oli kovin vaikeaa, yleensä se ei johtanut mihinkään. ”Minä en lähde, vaan jään tänne kuolemaan, jos en voi ottaa Chiaa tarvittaessa mukaan.”
”Et voi tehdä niin!” Konan älähti.

”Usko pois, tyttö on niin itsetuhoinen, että hän voi tehdä juurikin niin”, pehmeä ääni huomautti varjoista. Mitoki hätkähti ja käänsi katseensa sivukujalle, josta ilmestyi Akatsukin kaapuun pukeutunut tuttu hahmo. Kuinka kauan Itachi oli kuunnellut heitä? Kuka muu mahtoi kuunnella? ”Tarkistin ympäristön. Täällä ei pitäisi olla ketään, mutta koskaan ei voi olla liian varma”, mies huomautti. Aivan kuin tämä olisi lukenut Mitokin ajatukset… mutta ei kai tämän pitänyt pystyä siihen muualla kuin omassa maailmassaan?

Itachi käveli kahden muun luokse. Mitoki perääntyi puoli askelta miehen tultua liian lähelle. Pelkästään tämän näkeminen teki kipeää, mutta samalla myös tytön kiukku nousi. Miksi mies kehtasi näyttää noin hämmästyneeltä hänen perääntymisensä takia? Esitti viatonta, mokoma! Tai sitten tämä kuvitteli, että pystyisi edelleen pyörittämään häntä miten päin vain. No, se oli turha luulo.

”Mitä tämä puhe jumalasta on, Konan-san?” Itachi kysyi suoraan. ”Luulin, että seuraat vain suoraan johtajan käskyjä.”

Konan näytti vaivautuneelta eikä vastannut. Mitoki loi naiseen pitkän katseen, johon ei saanut vastausta. Nyt hän oli täysin pihalla, sillä Konan näytti melkein nololta. Oliko nainen keksinyt jumalajutun päästään? Ja miksi ihmeessä tämä keksi sellaisia typeriä tarinoita?

”No, joka tapauksessa, Mitoki-chan on oikeassa. Emme voi pitää Chiaki-sania täällä vastoin hänen tahtoaan”, Itachi jatkoi yksinpuheluaan. ”Tiedän, että johtaja haluaa niin, mutta olen viime aikoina pohdiskellut asioita hyvin perusteellisesti. Luulen, etten voi enää toimia samoin kuin ennen. Sanoin sen jo sinulle aiemmin, mutta minun on lisättävä, että omatuntoni ei salli Chiaki-sanin loukkaamista.”
”Ei mikään chan sinulle”, Mitoki jupisi itsekseen ja sai miehen vilkaisemaan suuntaansa.
”On jo kovin vaikeaa saada teidät tarpeeksi kauas, että saatte riittävän etumatkan, ennen kuin peräänne tullaan”, Konan huoahti. ”Kyllä minä tiedän, että… En minä hyväksy kaikkea, mitä täällä tapahtuu, mutta minulla on syyni jäädä tänne ja toteuttaa johtajan tahto.”
”Ymmärrän syitäsi varsin hyvin, Konan-san”, Itachi lausui kohteliaimmalla äänensävyllään. Mitokia ärsytti, mies selvästi nuoleskeli naisen persettä. Tämä oli kamala peluri, pyöritti taatusti naisia joka sormelle. Ja ilmeisesti tällä oli erityinen heikkous sinihiuksisiin. ”Parempia en voisi keksiä itse. Ymmärrätkö sinä, että minun syyni ovat samanlaisia? Jos Mitoki-chanille on tärkeää, että Chiaki-san tulee mukaan, me otamme hänet mukaamme.”
”Jumalauta, heitä se chan helvettiin!” Mitoki sihahti hampaidensa välistä. ”Enkä minä ole lähdössä sinun kanssasi yhtään minnekään, eikä taatusti Chiakaan lähde! Eikä ole mitään ’meitä’, älä luulekaan, että saat sanoa niin!”

Syntyi pitkä hiljaisuus, kun kahden muun katseet kääntyivät Mitokin suuntaan. Tyttö seisoi kädet nyrkissä ja tuijotti Itachia. Hän sai tehdä kaikkensa, etteivät kyyneleet nousseet silmiin. Miksi itkua vastaan taistelemisesta oli tullut niin vaikeaa? Hän oli vuosia pystynyt pitämään kyyneleet sisällään, kovettamaan itsensä maailman pahuutta ja miesten typeryyttä vastaan. Miksei se enää onnistunut samalla tavalla?

”Mitoki-chan, sinun ei pit…” Konan aloitti.
”Älä puutu tähän!” Mitoki ärähti naiselle ja katui saman tien. Ei tämä ollut tehnyt mitään väärää, ainakaan luultavasti. ”Olen pahoillani. Arvostan apuasi ja otan sen kiitollisena vastaan, kunhan saan myös Chian mukaan. Mutta tämä juttu ei kuulu sinulle.”
”Mitoki-san on oikeassa”, Itachi totesi. Miehen ääni oli kylmä ja soinniton. Jokin Mitokin sisällä tärähti, kun hän kuuli kohteliaisuusliitteen vaihtuneen toiseen. Se sattui, vaikka hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen. ”Tämä ei ole sinun asiasi, Konan-san. Me puhumme myöhemmin lisää. Sinun pitäisi levätä.”
”Mitokin-chanin pitäisi palata vuoteeseen”, Konan huomautti.
”Minä toimitan hänet sinne. Älä ole huolissasi, pidän huolta, että hän palaa sinne ajoissa”, Itachi vastasi. ”Mene nukkumaan. Sinä teet liikaa töitä muutenkin.”

Konan tuijotti miestä pitkään, ennen kuin nyökkäsi. Nainen toivotti kummallekin hyvää yötä ja kääntyi lähteäkseen. Mitoki astui askeleen seuratakseen naista, mutta tunsi, kuinka joku tarttui häntä kaavun kauluksesta.

”Sinä et mene minnekään”, kylmä ääni huomautti hänelle.
”Sinä et komentele minua!” Mitoki ärähti. Konan vilkaisi taakseen, mutta jatkoi matkaansa ja katosi pian kulman taakse. Mitoki jäi kahdestaan Itachin kanssa pimeään ja kuolleeseen kaupunkiin. Se oli karmivaa.

Itachi pakotti tytön kääntymään. Mies tarttui Mitokia tiukalla otteella molemmista käsivarsista, ja tyttö tiesi, ettei pystyisi rimpuilemaan irti.

”Älä koske minuun!” Mitoki sähähti. Kynnet pureutuivat hänen kämmeniinsä, kun hän rutisti käsiään nyrkkiin. Hän ei itkisi!
”Mikä sinua nyt riivaa?” Itachi kysyi. Miehen ääni oli täysin tunteeton, mikä tuki Chiakin väittämää. Ei mies oikeasti voinut välittää, koska tämä käyttäytyi noin kylmästi.
”Sinä!” Mitoki ärähti kovempaa kuin oli aikonut.
”Hyvä on, minä vaivaan sinua. Koko Sadekylän ei silti tarvitse tietää sitä”, Itachi sanoi. Nyt mies kuulosti jopa ärtyneeltä, joskin Mitoki oli varma, että ärtymys johtui ainoastaan siitä, että tyttö oli järjestämässä kohtauksen julkisella paikalla. Miehet vihasivat kohtauksia, koska heistä ne olivat noloja.
”Miksei? Onko sinulla täällä kenties naisia? Naisia, joiden et halua tietää pelaamastasi pelistä?” Mitoki tiedusteli. Hän pakotti oman äänensä niin julmaksi kuin ikinä pystyi. Jos yksikin loukkaus uppoaisi mieheen, hän olisi saavuttanut edes osavoiton. Itachi oli satuttanut häntä, nyt oli hänen vuoronsa satuttaa miestä.
”Mistä pelistä?” mies kummasteli.
”Älä esitä viatonta! Tiedän, mikä sinä olet. Pelimies! Ja pahinta sorttia vielä kaiken lisäksi”, Mitoki syytti. ”Sinä ällötät minua, ettäs kehtaatkin. Kuvittelet itsestäsi liikoja, jos luulet, että lankeaisin sinun pauloihisi. Minä olen tuollaisen yläpuolella. Minua yksikään mies ei pyöritä.”
”Se on tullut huomattua”, Itachi tuhahti. ”Ethän sinä Deidara-saninkaan seurassa viihtynyt. Et suinkaan. Katselit häntä vain silmät kiiluen.”

Mitoki tuijotti miestä silmät suurina. Mitä tuo nyt oli? Hän ei voinut uskoa, että sanat olivat tulleet Itachin suusta. Se mies oli aina itse kohteliaisuus, ei koskaan sanonut mitään halveksuvaa tai törkeää toisille. Mutta tuo oli selkeä loukkaus.

Tosin se saattoi tarkoittaa, että Mitokin heittelemät iskut olivat osuneet perille. Mies puolustautui loukkaamalla, koska oli itse loukkaantunut. Täydellistä!

Mutta miksei se tuntunut siltä? Mitokin olo oli sitä kurjempi, mitä pidemmälle keskustelu pääsi. Jokainen hänen sanansa ja jokainen sana Itachilta satutti. Ei tämän pitänyt mennä näin. Itachin loukkaamisen olisi pitänyt tehdä hänen olonsa paremmaksi.

”Mitoki… san, mistä tässä on oikein kyse?” Itachi kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Minä en pysy ajatuksissasi perässä.”
”Tervetuloa kerhoon, et sinäkään minulle mitään kerro. Ikinä”, Mitoki puuskahti.
”Olen kertonut sinulle oleellisen”, mies väitti.
”Mutta unohdit mainita, että haluat vain päästä pöksyihini”, tyttö syytti ja yritti riuhtoa itseään miehen otteesta. Tämä oli kuitenkin aivan liian vahva.
”En minä yritä ’päästä pöksyihisi’, jos haluat välttämättä käyttää tuollaista ilmaisua.”

Miehen sanat kolahtivat. Mitoki avasi suunsa, muttei kyennyt sanomaan mitään. Itachi ei siis edes halunnut häntä. Miksi ihmeessä mies leikki hänen kanssaan, jos hän oli niin epähaluttava? Mies ei välittänyt hänestä, mutta ei myöskään halunnut petiin hänen kanssaan… se tarkoitti, että hän oli tämän silmissä pelkkä mitättömyys. Se oli vielä pahempaa, koska hän oli kuvitellut… Ei, hän ei edes halunnut ajatella, mitä oli kuvitellut.

Tyttö sulki suunsa ja nielaisi kuuluvasti. Kyyneleet yrittivät edelleen pyrkiä ulos. Miksi ihmeessä Itachi vaivautui? Halusiko mies satuttaa häntä vielä pahemmin osoittamalla, ettei hän kelvannut edes seksiin? Siten häntä ei ollut aiemmin loukattukaan! Itachi oli totisesti vienyt loukkaukset uudelle asteelle.

”Ja taisin ilmaista asian hieman väärin”, mies totesi, kun Mitoki edelleen keräili itseään shokin jäljiltä. Tyttö oli täysin typertynyt. Eikö mies nyt vain voinut sulkea suutaan? Mitoki ei halunnut kuulla enempää!
”Aivan sama!” tyttö kiirehti. Hän rimpuili miehen otteesta kaikilla voimillaan, mikä ei ollut paljon, sillä hänellä oli edelleen heikko olo. ”Minä en halua kuulla, mitä sinulla on sanottavanasi. Teit jo selväksi, ettet halua muuta kuin loukata ja satuttaa! Olet samanlainen kuin kaikki muutkin miehet! Minä vihaan sinua!”

Mitoki lysähti katukivetykselle, kun miehen ote hänen käsivarsistaan kirposi. Isku teki kipeää, mutta fyysinen tuska oli toissijaista. Tyttö pakottautui jaloilleen ja tuijotti miestä silmät kipunoiden.

”Minä en oikeasti anna yhdenkään miehen pompotella minua. Älä enää koskaan edes vaivaudu puhumaan minulle, Uchiha Itachi!” tyttö huusi ja kääntyi ympäri. Hän juoksi katua pitkin eteenpäin, kääntyi kulmauksesta ja sitten seuraavasta. Häntä ei kiinnostanut, minne hän päätyisi, kunhan hän vain pääsisi mahdollisimman kauas Itachista.

Polttavat kyyneleet sokaisivat katseen, ja Mitoki kompuroi omiin jalkoihinsa sekä liian pitkän kaavun helmoihin. Juokseminen oli yllättävän raskasta. Vihaisena tyttö pyyhkäisi silmiään ja jatkoi matkaa, vaikka oli kaatua jo kolmatta kertaa. Kaikki talot näyttivät samanlaisilta ja sade oli yltymässä. Synkkää, synkkää ja synkkää. Kaikki ympärillä oli yhtä synkkää kuin hänen mielensä.

Tyttö syöksyi suoraan jonkinlaiselle toriaukealle, jonka keskellä oli suihkulähde. Hän yritti pysäyttää vauhtinsa ja kompuroi, lähteen reuna lähestyi uhkaavasti. Mitoki ojensi kätensä ottaakseen niillä vastaan. Hämärästi hän tajusi iskeytyvänsä vasten kivistä reunaa hyvin pian.

Samassa joku tarttui häntä kaavun selkämyksestä ja nykäisi taaksepäin. Tytön tasapaino petti uudemman kerran ja hän rojahti Itachin rintakehää vasten. Mies päästi irti kaavusta ja auttoi hänet takaisin pystyyn.

”Sinulla on kova halu päästä uimaan taas kerran”, tämä kommentoi. Mitoki tuhahti miehelle ja yritti lähteä pois, mutta tämä tarrasi häntä ranteesta. ”Lupasin Konan-sanille toimittaa sinut nukkumaan.”
”Osaan nukkua omin päin, kiitos vain”, tyttö puuskahti. Ääni särkyi itkusta, jota oli hyvin vaikea salata enää.
”Mitoki, en tiedä, kuka sinulle on sanonut ja mitä, mutta voin vannoa, ettei se ole totta”, Itachi yritti. Tyttö riuhtoi kättään miehen otteesta, mutta se oli rautaa. Itachilta oli turha yrittää karkuun, jos mies ei itse antanut mahdollisuutta.
”Päästä irti!” tyttö pyysi epätoivoisesti. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja sokaisivat katseen. ”Minä en halua enempää valheita, en enää sanaakaan sinulta. Minä olen saanut tarpeekseni!”
”Ei siis enempää sanoja…” Itachi mutisi.

Hetken Mitoki luuli, että mies päästäisi irti hänen kädestään, mutta samassa tämä nykäisikin hänet lähemmäs itseään. Mitoki horjahti, muttei kaatunut. Itachin toinen käsi kiertyi tiukasti hänen vyötärönsä ympärille. Toinen kirposi hänen kädestään ja hakeutui hänen päänsä taakse sotkuisten ja sateesta kosteiden hiusten sekaan. Mitoki ei edes ehtinyt kunnolla tajuta, mitä tapahtui, kun Itachi oli jo painanut huulensa vaativina hänen huuliaan vasten.

Tyttö tyrkkäsi kätensä miehen rintaa vasten ja yritti taistella vastaan. Itachi ei luovuttanut, mies painoi hänen päätään kädellään ja raotti omia huuliaan. Kosketus oli yhtä aikaa pehmeä ja kova, se oli nälkäinen. Jokin Mitokin mielessä sumeni, hän tiesi haluavansa tätä enemmän kuin mitään muuta… kaikista riskeistä huolimatta. Ajattelematta asiaa hän avasi omat huulensa ja antautui suudelmalle.


Seuraava -->