Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.
A/N: No niin, junassa loppuun kasattu luku. Vieressä istuva mummo taisi lukea ainakin luvun lopun, kovasti näytti kyyläilevän näyttöäni. Mutta liekö tuosta pahasti haittaa...

<-- Edellinen

Älä kysy hintaa

Luku 31

Vettä tihutti taas, mutta Mitoki yritti olla välittämättä siitä. Hän ei voinut silti ymmärtää, miksi Akatsuki oli valinnut juuri tämän maan. Oli masentavaa elää jatkuvassa vesisateessa. Se oli niin ankeaa ja harmaata.

Deidara oli vienyt tytön suureen puutarhaan… jos sitä nyt saattoi sellaiseksi kutsua. Jotkut kasvit viihtyivät kyllä vesisateessa, mutta missään ei ollut kauniita kukintoja eikä rönsyileviä kukkapenkkejä. Puutarha painottui enemmän puiden ja patsaiden varaan. Se oli tyylikäs paikka, muttei aivan Mitokin makuun.

”Sinulla ja ystävälläsi ei mene hyvin, un”, Deidara totesi. Mitoki kohautti miehelle olkapäitään. He olivat kulkeneet puiden katveeseen, missä sade ei haitannut niin paljon. Tyttö nojasi selkäänsä puuta vasten ja kietoi Akatsuki-kaavun paremmin ympärilleen. Hänellä oli edelleen Konanin kaapu lainassa, sillä nainen ei ollut pyytänyt sitä takaisin. Deidarakin oli hakenut omansa, ennen kuin he olivat siirtyneet ulos. Se oli varmasti ollut viisasta, sillä ulkona oli jo syksyisen viileä ilma.

”Miksei?” mies jatkoi.
”Haluatko sinä todella puhua siitä?” Mitoki kummasteli. Miehen partneri oli kuollut hiljattain ja tämä halusi keskustella hänen ongelmistaan? Se oli omituista. Mutta ehkä se oli jokin miehinen tapa selviytyä tilanteesta.
”Koska se vaivaa sinua, un.”

No, se oli kyllä totta. Mitokia totisesti vaivasi se, ettei mikään enää toiminut Chiakin kanssa. Hän ei voinut ymmärtää, miksi tämä oli valehdellut. Se oli ollut törkeää. Ja samaan aikaan pieni ääni hänen päässään varoitteli, että ehkä toinen ei ollutkaan valehdellut. Ei yksi suudelma – vaikka olikin ollut todella hyvä sellainen – mitään muuttanut. Eivätkä sanatkaan. Itachi saattoi yhä yrittää huijata häntä, mutta harvemmin huijarit jaksoivat noin sinnikkäästi jatkaa. Oli olemassa helpompiakin kohteita.

”Chia on kai vain mustasukkainen, koska luulee…” Mitoki mutisi. Mitä Chiaki luuli? Oliko mitään luultavaa? Eivät he olleet Itachin kanssa sopineet mitään. Tietenkään tässä iässä ei enää käyty sitä typerää ’alatko olemaan’ -keskustelua, mutta jotenkin asiasta olisi pitänyt puhua. Mitoki ei tiennyt, missä mentiin. Hänellä oli vain hämärä käsitys siitä, mitä hän itse halusi.
”… sinun seurustelevan Itachin kanssa”, Deidara täydensi tytön lauseen. Mies lausui Itachin nimen suunnattomalla halveksunnalla.

Mitoki kohautti uudestaan olkapäitään. Oli yllättävän kiusallista keskustella asiasta blondin kanssa. Ylipäätään hänen oli vaikea suhtautua mieheen luontevasti. Hän oli kuitenkin jo jonkin aikaa käyttäytynyt tätä kohtaan mahdollisimman torjuvasti Sasorin pelossa. Nyt sellaiseen ei ollut enää tarvetta, mutta käytöstä oli vaikea muuttaa.

Halaus oli tullut luonnollisesti. Mitoki ei vain ollut tiennyt, miten muuten reagoida uutiseen. Se, että Deidara oli halannut häntä takaisin, oli yllättänyt hänet. Ei se ollut kuitenkaan tuntunut pahalta. Omituiselta vain.

”No, miten on, un?” blondi jatkoi. ”Seurusteletteko te?”
”Mitä väliä sillä on?” Mitoki puuskahti. Hän ei oikeasti halunnut käydä tätä keskustelua blondin kanssa, kun ei itsekään tiennyt vastauksia. Hän oli varautunut tukemaan ja lohduttamaan miestä, ei tällaiseen hyökkäykseen tämän taholta.
”Punapäälle sillä on”, mies huomautti. ”Eikä hän ehkä ole ainoa.”
”Mitä sinä tarkoitat?” Mitoki kysyi ja suoristautui.
”No, ehkä on muitakin, joita asia kiinnostaa. Muitakin, jotka haluavat tietää, mitä sinun mielessäsi liikkuu”, mies vastasi epämääräisesti.

Mitoki tuijotti miestä. Rattaat hänen aivoissaan kääntyivät hitaasti. Ei Deidara voinut tarkoittaa… Sasorihan oli juuri kuollut! Vain mies saattoi ajatella tuolla tavoin, vain kiimainen mies. Uskomatonta! Ehkä hän oli ymmärtänyt väärin. Blondi oli kyllä aivan käsittämätön persoonallisuus, mutta jossain tälläkin täytyi olla rajat.

”Että miten on, un?”

Tyttö avasi suunsa, muttei osannut sanoa mitään. Mikä soppa! Hän ei halunnut mitään tällaista, hän halusi vain yksinkertaisen elämän ilman ihmissuhdesekoiluja. Hän oli saanut niistä tarpeekseen.

”Et ole tosissasi!” Mitoki ärähti. ”Sinähän olet homo!”
”En ole, un”, Deidara korjasi. ”Sasori-danna oli poikkeus.”

Tytön teki mieli hakata päätään puuhun. ”Mutta… hän kuoli juuri.”
”Siksi tarvitsenkin jotain, mihin keskittää ajatukseni”, blondi huomautti.
”Joten…?”
”Jos sinulla ja Itachilla ei ole mitään…”

Sanat jäivät roikkumaan ilmaan. Mitoki nielaisi. Hän ei kyennyt uskomaan korviaan. Kyllä, hän oli pelannut tätä peliä ennenkin. Hän tunsi säännöt. Kumpikin sai, mitä halusi, kumpikaan ei puhunut jälkeenpäin. Kukaan ei saanut tietää.

Paitsi, että he olivat paikassa, jossa kaikki saattaisivat saada tietää.

Ei, ei, ei! Mitoki ei voinut oikeasti ajatella miehen tarjousta. Ei Deidara edes ollut kiinnostunut hänestä. Alkuun tämä oli halunnut vain leikitellä hänellä, sittemmin heistä oli tullut kaverit. Ja kavereita ei pantu! Paitsi panokavereita, mutta Mitoki ei halunnut olla kenenkään panokaveri. Sellaiset jutut vain mutkistivat asioita.

”Ei”, tyttö ilmoitti.
”Ei sitten, un”, Deidara nauroi. ”Mutta sinä mietit sitä, etkö miettinytkin?”
”No, en tosiaan!” Mitoki kivahti. Deidaran virne muuttui entistä leveämmäksi. Kuinka ärsyttävää! Oliko mies pilaillut? Vai ollut tosissaan, mutta lyönyt jutun leikiksi huomattuaan, ettei Mitoki ollut innoissaan?

”Mutta sinä taidat oikeasti välittää hänestä, un?” blondi tiedusteli yllättäen.
”Kenestä?”
”Kisamesta.”
”Häh?”
”Itachista tietenkin”, mies tuhahti ja pukkasi tyttöä kylkeen. Tämä käyttäytyi todella omituisesti nyt. Mitoki ei vain pysynyt perässä.
”Ei kuulu sinulle”, tyttö tuhahti.
”Entä ystävällesi?”
”Hän tietää jo aivan tarpeeksi ja valehtelee silti. Hän sanoi, että Ita…” Mitokin ääni vaipui kuulumattomiin. Hän ei voinut puhua asiasta kenellekään. Se oli typerää, noloa. Ei kenenkään tarvinnut tietää.
”… haluaa vain päästä pöksyihisi”, Deidara kuitenkin jatkoi.
”Mistä sinä sen tiedät?!” Mitoki kiljaisi. Oliko Chiaki laverrellut ympäri Akatsukia valheitaan? Miksei Itachi sitten ollut tiennyt tämän puheista? Vai oliko? Ja jos oli, miksei tämä ollut sanonut mitään?
”Zetsu saattoi mainita kuulleensa jotain sellaista, un”, blondi kertoi. ”Sinä olet kyllä aika typerys.”

Mitoki käänsi selkänsä miehelle ja jäi tuijottamaan sateista puutarhaa. Hän ei halunnut raivota Deidaralle nyt, mieshän vain varmasti purki pahaa oloaan. Mutta joka tapauksessa häntä raivostutti. Hän ei ollut itse leikkituulella. Hän kaipasi suoraa puheita ilman mitään kiertelyä.

Ja se, että joku oli salakuunnellut heitä! Sekin oli raivostuttavaa. Mitoki muisti Zetsun hämärästi, eikä hän halunnut muistaa yhtään tarkemmin. Tämä oli varmasti luiminut seinissä samalla tavalla kuin aiemmin siinä puussa tien varrella. Pelottavaa. Mitä kaikkea tämä oli nähnyt? Tirkistelikö kävelevä kasvi kaikkialle?

”Jaa, miten niin?” Mitoki tuhahti miehelle.
”No, et voinut oikeasti uskoa sellaista Itachista”, mies jatkoi.
”Mistä päättelit, että uskoin?”
”Zetsu kertoi myös sinun reaktiostasi”, blondi paljasti. Syvä puna kipusi tytön poskille. Hän muisti varsin hyvin käpertyneensä sänkyyn itkemään. Eikö mikään pysynyt salassa?
”Itachissa ei ole tarpeeksi miestä, että hän voisi haluta jonkun naisen pelkästään punkkaansa. Jos ystäväsi olisi sanonut minusta niin…”
”… en olisi hetkeäkään epäillyt, etteikö hän olisi puhunut totta”, Mitoki täydensi tällä kertaa. ”Miksi sinä puolustat Itachia?”
”En puolusta. Halusin vain osoittaa, kuinka mun… Meitä kuunnellaan!”

Mitoki käännähti ympäri. Hän yritti nähdä, missä salakuuntelija lymysi, muttei onnistunut bongaamaan käteen. Deidaran kasvoille oli levinnyt äärimmäisen ärtynyt ilme. Tyttöäkin ärsytti, lähinnä tosin siksi, ettei hän ollut itse huomannut mitään. Hän olisi halunnut edes jotain ninjakykyjä. Jos ei muusta syystä, niin itsesuojelun kannalta.

”Tobi tule esiin, sinut on havaittu, un!” Deidara jyrähti.

Pusikosta ilmestyi Akatsukin kaapuun pukeutunut mustahiuksinen mies, jonka kasvoja peitti oranssi naamio. Mitokin hämmästykseksi siinä oli vain yksi silmäaukko. Jälleen yksi friikki, mikä ei tosin yllättänyt tyttöä. Hän alkoi jo tottua siihen, että kaikki Akatsukit olivat omalla tavallaan omituisia.

Omituisuus ei silti ollut syy, jonka varjolla järjestön jäsenille voitiin sallia hiiviskely nurkissa – tai pusikoissa, jos niikseen tuli – ja kaikenlainen äärimmäisen ärsyttävä muu urkkiminen. Jos miehet halusivat tietää jotain, he olisivat vain voineet lähettää Itachin kysymään Mitokilta. Mitäpä järkeä sille miehelle olisi ollut valehdella, kun tämä joka tapauksessa voisi tehdä temppunsa ja kaivaa kaiken tiedon ulos Mitokista.

Oletettavasti mustahiuksinen mies silmäili Mitokia kiinnostuneena, mutta tyttö ei voinut naamion takia olla täysin varma asiasta. Sekin oli varsin häiritsevää. Kuinka paljon mies oli kuullut? Mitokin käymä keskustelu Deidaran kanssa ei todellakaan ollut tarkoitettu koko Akatsukin korville.

”Onko hän sinun tyttöystäväsi, Deidara-senpai?” mustahiuksinen mies tiedusteli. Tämän ääni oli lapsellisella tavalla utelias, mikä ei osunut yksiin Mitokin mielikuvaan Akatsukin jäsenistä. Toisaalta myös Sasori oli näyttänyt lapselta, joten ulkonäkö tai puhetyyli ei välttämättä kertonut kaikkea. Kyseessä oli joukko armottomia tappajia, eikä minkään jopa hellyttäväksi tulkittavan seikan pitänyt antaa hämärtää totuutta. Maailmanrauhan asialla tai ei, näiden miesten seurassa oli parempi olla varuillaan.

”No, en todellakaan ole”, Mitoki tuhahti, ennen kuin blondi ehti vastata työtoverilleen.
”Tobi, älä kysele typeriä, un”, Deidara puolestaan ärähti. Oli varsin selvää, ettei mies ollut lainkaan iloinen siitä, että mustahiuksinen kaveri oli ilmestynyt paikalle. ”Mitä sinä edes teet täällä?”
”Sinua etsitään, senpai”, Tobi suostui kertomaan. ”Ajattelin, että sinun olisi hyvä tietää asiasta, ennen kuin…” miehen ääni vaipui kuulumattomiin. Mitokille jäi epäselväksi, mitä ’ennen kuin’ -osuus oikeastaan sisälsi.

Deidara näytti entistäkin tyytymättömältä. Mitokia säälitti miehen tilanne. Tämä oli vasta toipumassa Kakashin käsittelystä ja lisäksi tämän partneri – sanan molemmissa merkityksissä – oli juuri kuollut. Ei muiden Akatsukien olisi nyt tarvinnut höykyttää tätä. Mies ansaitsi lomaa, aikaa toipua kokemistaan järkytyksistä. Niin fyysisistä kuin henkisistäkin. Jos Mitoki vain pääsisi keskustelemaan Akatsukin johtajan kanssa, hän taatusti sanoisi pari hyvin tarkkaan valikoitua sanaa tämän tavasta kohdella alaisiaan.

Tai sitten ei. Tytön oli hyvin vaikea uskoa, että kyseessä olisi ollut erityisen mukava mies. Tällä saattoi olla hienoja tavoitteita, mutta Akatsukin keinot olivat kyseenalaiset. Vain erittäin kieroutunut tyyppi saattoi suunnitella maailmanrauhaa tapattamalla ihmisiä. Harmi vain, että sekä Itachi että Deidara näyttivät uskovan järjestön toiminnan järkevyyteen. Deidara tosin vähemmän, blondi oli sentään pakotettu Akatsukin riveihin. Itachi oli liittynyt vapaaehtoisesti.

”Minä voin pitää tytölle seuraa, senpai”, Tobi tarjoutui. Mitoki tunsi, kuinka väri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän ei taatusti jäänyt tuon miehen seuraan, ei ikinä! Hän ei voinut luottaa kuin Konaniin, Itachiin tai Deidaraan. Muut saattoivat koska tahansa yrittää tappaa hänet. Chiakin luotettavuus oli myös kyseenalainen tällä hetkellä, tosin punapää tuskin sentään suunnitteli ystävänsä murhaa.

”Minä…” tyttö mutisi. ”Osaan sisälle itsekin.”
”Johtaja sanoi, että sinua pitää pitää silmällä”, Tobi huomautti. Mies selvästi tiesi enemmän kuin antoi ymmärtää. Luultavasti tämä tiesi tytön nimenkin, vaikkei ollut käyttänyt sitä. Oli siis oletettavaa, että tämä tiesi myös sen, ettei Mitokin ja Deidaran välillä ollut mitään muuta kuin ystävyyttä. Ärsyttävä nilkki.
”Minä saatan Mitokin sisälle”, Deidara ilmoitti.
”Mutta sinun pitää mennä heti, senpai”, Tobi ähkäisi kuin asia olisi ollut äärimmäisen tärkeä. Toki se saattoi ollakin. ”Anna minä hoidan tämän.”

Blondin katse oli paljon puhuva. Sininen silmä tummui pari astetta, kun tämä mulkoili työtoveriaan. Mitoki ei voinut pohtimatta, oliko Tobi Deidaran idiootti uusi partneri. Ainakin kuvaus sopi täydellisesti. Miehessä oli jotain, mikä nosti tytön niskakarvat pystyyn. Tämä yritti esittää mukavaa ja viatonta – ja näytti kunnioittavan partneriaan – mutta pinnan alla muhi jotain, mistä ei saanut otetta.

”Hyvä on sitten”, blondi puuskahti. ”Mutta, jos taitat häneltä hiuskarvankaan, vannon, että räjäytän pääsi irti, un.”

Uhkaus oli niin kliseinen, että se olisi kuulostanut naurettavalta, ellei miehen äänensävy olisi kertonut tämän olevan tosissaan. Mitoki ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Deidara käyttelisi räjähtävää saveaan varsin taidokkaasti, jos Tobi tekisi hänelle jotain. Se ei silti lohduttanut tyttöä. Mitä merkitystä kostolla oli, jos oli jo kuollut?

”Enhän minä vahingoittaisi kärpästäkään, senpai!” Tobi huudahti ja kuulosti loukkaantuneelta. Justiinsa niin, tokihan Akatsuki palkkasi miehen, joka ei ollut valmis satuttamaan ketään. Se oli yhtä uskottavaa kuin, että Naruto pettäisi Konohan.

Ilmeisesti blondi oli kanssani samaa mieltä, sillä hän tuhahti varsin kuuluvasti, ennen kuin marssi tiehensä. Mitoki jäi avuttomana tuijottamaan miehen perään. Hän ei halunnut jäädä puutarhaan Tobin kanssa, mutta huoneeseen palaaminen ei sekään kuulostanut mukavalta ajatukselta. Chiakin kanssa riiteleminen oli vain masentavaa.

~o~

Itachi nojasi käytävän seinään ja odotti Deidaran saapumista. Tobi oli kertonut tämän olevan puutarhassa – Mitokin kanssa. Se punapäinen riesa oli siis ollut oikeassa, blondi oli poistunut huoneesta yhdessä Mitokin, hänen Mitokinsa, kanssa. Sitä oli ollut aluksi vaikea uskoa, että kaikki tiesivät blondin mielenkiinnosta punapäitä kohtaan. Hinote-san olisi ollut siis todennäköisempi kohde.

Mutta Deidara oli tavannut Mitokin ensin. Itachi pystyi hyvin ymmärtämään, mikä siinä itsepäisessä ja itsetuhoisessa tytössä viehätti… tai oikeastaan ei pystynyt, sillä hän ei osannut selittää sitä edes itselleen. Kaiken järjen mukaan hänen olisi jo pitänyt älytä luovuttaa. Pelkästään tytön hengissä pitäminen vaati rasittavia toimia ja jatkuvaa valppaana olemista. Jos tämä ei yrittänyt hukuttautua, joku muu oli tämän kintereillä. Nytkin korppihiuksista miestä epäilytti, oliko Akatsukin uusin jäsen riittävän luotettavaa seuraa tytölle. Joskin hän oli painottanut tälle, että Mitokia tarvittiin Hinote-sanin aisoissa pitämiseen. Ehkä se oli riittävä syy olla vahingoittamatta tuota onnetonta tytönhupakkoa.

Myös Saedea oli aina saanut olla pelastamassa. Tosin se itsepäinen typerys ei koskaan ollut myöntänyt sitä – eikä myöntänyt Mitokikaan. Itachi ei voinut olla pelkäämättä. Hän oli kuvitellut päässeensä siitä tunteesta eroon täydellisesti, mutta sinipäisen tytön ilmestyttyä hänen elämäänsä, hän oli joutunut huomaamaan, ettei tunteita voinut karkottaa täydellisesti.

Itachi oli epäonnistunut kerran. Se kerta oli ollut ratkaiseva ja vienyt Saeden hengen. Hänen olisi pitänyt toimia toisin, pakottaa tyttö pakenemaan kylästä. Tai kenties huumata tämä ja itse kiikuttaa tämä mahdollisimman kauas, jonnekin turvaan vanhimpien ja Uchihojen välisen näkymättömän sodan seurauksilta. Hän olisi voinut pelastaa Saeden, mutta hän ei ollut tehnyt sitä.

Hän ei ollut koskaan antanut sitä anteeksi itselleen.

Itachi antaisi saman tapahtua uudestaan. Suunnitelma alkoi jo kyteä hänen mielessään, oli hyvä, että hän oli saanut Konanin siihen mukaan. Tosin siinä oli monia aukkoja ja se saattaisi epäonnistua. Yksi suurista ongelmista oli siinä, että Mitoki halusi ystävänsä mukaan. Itachi oli samaa mieltä siitä, ettei Hinote-sania tullut pakottaa tekemään mitään, mutta kahden tytön salakuljettaminen pois piilopaikasta tuntui mahdottomalta tehtävältä.

Mies pystyi kantamaan toisen tytöistä, jolloin pakeneminen tapahtuisi nopeammin, mutta kahta hän ei pystynyt. Ja kumpikaan tytöistä ei ollut ninja. Se oli ongelma. Jos he ottaisivat Hinote-sanin mukaansa, aikaa pitäisi varata enemmän.

Korppihiuksinen mies pohti, uskaltaisiko hän ottaa yhden riskin lisää. Hän riskeeraisi kaiken, todella kaiken. Mahdollisesti jopa oman henkensä, koska hän ei voinut luottaa kenenkään – paitsi ehkä Konaniin. Voisiko hän antaa oman sekä kahden viattoman hengen vieraisiin käsiin?

Hän tiesi pystyvänsä taistelemaan Kakashia vastaan. Hän tiesi selviävänsä helposti myös tämän tiimistä. Edes Sasuke ei ollut kehittynyt tarpeeksi ollakseen edes hieman vaikeuksia aiheuttava vastus. Mutta Jiraiya oli ongelma. Itachi tiesi, ettei voinut voittaa vanhusta, hän ei edes halunnut yrittää taistella tätä vastaan.

Miehen teki mieli pamauttaa takaraivonsa seinää vasten. Hän tiesi tarvitsevansa apua, koska Mitoki vaikutti siltä, ettei suostuisi lähtemään ilman Hinote-sania. Se tyttö aiheutti hänelle enemmän vaikeuksia kuin oli sopivaa. Tämä saisi korvata kaiken vaivan vielä, ja mies uskoi kyllä saavansa korvauksen… ellei Deidara sitten sotkisi kaikkea.

Takaoven pamaus kertoi, että blondi oli vihdoin suostunut poistumaan puutarhasta. Itachi suoristautui ja jäi odottamaan. Toivottavasti Tobi oli saanut pidettyä Mitokin edelleen ulkona. Tytön ei tarvinnut nähdä ja kuulla kaikkea.

”Deidara-san”, Itachi ilmaisi läsnäolonsa toiselle, vaikka tiesi tämän huomanneen sen jo.
”Ei nyt, Itachi, minulla on kiire, un”, blondi ärähti. ”Ilmeisesti johta…”
”Se olin minä”, korppihiuksinen korjasi toisen käsitystä. ”Minä lähetin Tobi-sanin tuomaan sinulle sanan.”

Itachi pani merkille, että toisella miehellä oli tummat silmänaluset, ainakin sillä puolella, joka ei ollut otsahiuksien peitossa. Tämä oli muutenkin kurjan näkynyt. Ehkä tämä ei ollut nukkunut pariin vuorokauteen tai jotain, joka tapauksessa tämä näytti vanhentuneen edellisestä vilkaisusta huomattavasti. Jos tämä ei olisi koskenut Mitokiin, Itachi oli melkein voinut sääliä tätä. Mutta vain melkein, he eivät todellakaan olleet ystäviä.

”Sinulla ei ole käskyvaltaa minuun, un”, Deidara protestoi saman tien. Itachi kohotti kulmakarvojaan miehelle ja risti kädet rinnalleen. He kumpikin tiesivät varsin hyvin, mitä tapahtuisi, jos he alkaisivat taistella. Itachilla todellakin oli valtaa Deidaran ylitse. ”Mitä sinä haluat?”
”Mitokin”, Itachi ilmoitti asiansa yksinkertaisesti.
”No, sitten keskustelet täysin väärän henkilön kanssa”, blondi puuskahti.
”Enpä usko.”

Miehet tuijottivat toisiaan hiljaisessa käytävässä. Itachi tunsi ärtymyksen kasvavan sisällään. Hänellä ei ollut mitään oikeutta kieltää Deidaraa pelaamasta omaa likaista peliään, mutta juuri niin hän halusi tehdä. Hän myös tiesi, että Mitoki raivostuisi, jos saisi kuulla hänen taas järjestäneen asioita tämän selän takana. Jostain syystä tyttö ei pitänyt siitä, vaikka olisi luullut olevan vain hyvä, että joku hoiti asiat eikä tämän tarvinnut vaivata niillä sievää päätään. Naisia oli mahdotonta ymmärtää.

Deidara pyyhkäisi otsahiukset pois vasemman silmänsä edestä. Itachi huomasi, ettei tämä ollut peittänyt silmäänsä kameralla, kuten tavallisesti. Se oli yllättävää, sillä itse asiassa korppihiuksinen mies ei ollut koskaan nähnyt toista ilman kameraa.

”Jos haluat Mitokin, sinun on keskusteltava siitä hänen kanssaan”, blondi sanoi. Oli helppo kuulla, että tällä oli vaikeuksia pitää äänensävynsä kurissa. ”En minä siitä päätä, un.” Se oli yllättävän diplomaattisesti sanottu kyseiseltä räjähdysalttiilta nuorukaiselta.
”Haluan, että sinä peräännyt”, Itachi lisäsi painottaen jokaista sanaa. Deidara liikahti, ja blondin kasvoille nousi vino hymy.
”Pelkäätkö sinä häviäväsi minulle, un?” tämä tiedusteli.
”En.”

No, itse asiassa juuri sitä Itachi pelkäsi, mutta hän ei aikonut myöntää sitä toiselle miehelle. Jos Mitoki todella halusi olla blondin kanssa, hän olisi voinut antaa tämän mennä, ainakin toisenlaisissa olosuhteissa. Korppihiuksinen mies kuitenkin epäili, ettei blondi kykenisi pitämään tyttöä turvassa. Hyvä, jos tämä kykeni huolehtimaan itsestään.

”Entä jos sanoisin päässeeni pidemmälle kuin sinä koskaan, un?” blondi jatkoi.
”Mitä tarkoitat?” Itachi kysyi. Hän piti äänensä tasaisena, vaikka huomautus oli varsin ärsyttävä. Hän halusi rutistaa tiedon ulos blondista saman tien, mutta hänellä ei ollut tapana näyttää tunteitaan. Niitä pidettiin Akatsukissa heikkoutena, eikä Itachi aikonut osoittaa olevansa heikko. Hän ei ollut samanlainen rääpäle kuin Sasuke.

”Mitä luulisit?” Deidara nauroi vasten miehen kasvoja. Ehkä Itachi oli ollut sittenkin väärässä, tuollainen käytös ei sopinut miehelle, jonka… jonka… hmmm… erityislaatuinen ystävä oli juuri kuollut. Ehkä blondi piti naisista enemmän kuin Itachi olisi tässä tilanteessa toivonut. Hän tajusi, ettei ollut koskaan aiemmin halunnut näin kovasti – jos ollenkaan – kenenkään miespuolisen tuttavansa kulkevan polkua väärään suuntaan.

”Kuvittelenko vain vai rakoileeko sinun ikuinen rauhallisuutesi vihdoin, un?” Deidara jatkoi, kun Itachi ei vastannut miehen aiempaan kysymykseen. ”Mitoki on oikein… pehmeä, un. Kyllä, käyttäisin juuri sitä sanaa.”

Blondin molemmat siniset silmät tuijottivat Itachia haastavina. Oli häiritsevää, että nekin toivat mieleen Mitokin, vaikka sävy oli hieman erilainen.

”Pysy erossa hänestä”, Itachi varoitti. Hän pakotti äänensä kylmäksi, blondi todellakin kuvitteli. Hänen rauhallisuutensa ei rakoillut, se ei tehnyt niin koskaan.
”Tai mitä, un?” blondi jatkoi ärsyttämistä. ”Minulla ei ole enää mitään menetettävää, joten voit uhkailla aivan rauhassa. Sinulla taas tuntuu olevan nykyisin hyvin paljonkin sellaista, mistä et haluaisi päästää irti.”

Itachi ei vastannut. Keskustelu ei mennyt siihen suuntaan, mihin hän olisi halunnut sen menevän. Jotain oli tapahtunut. Deidarasta oli tullut itsevarmempi hänen seurassaan, hän oli jättänyt huomioimatta jotain. Hänen otteensa oli lipsunut. Hän tiesi, kuinka paljon blondi vihasi häntä, jos Sasukea ei olisi ollut, Itachi olisi nimennyt Deidaran arkkivihollisekseen. Hänen olisi pitänyt muistaa pitää viholliset lähempänä kuin ystävät, vain siten saattoi turvata selustansa riittävän hyvin.

”Minä saan kostoni vielä, un”, blondi ärähti ja kiersi Itachin ohitse kapealla käytävällä. Korppihiuksinen ei vaivautunut tarttumaan kiinni. Hän olisi voinut taistella, mutta hän ei halunnut. Hän olisi vain tarkempi, pitäisi Deidaraa silmällä. Tämä ei pääsisi livahtamaan hänen selustaansa.

Kun blondi oli kadonnut kuulomatkan ulkopuolelle, Itachi nojasi selkänsä uudestaan seinää vasten ja huokaisi raskaasti. Mitä ihmettä Mitoki puuhasi? Tyttö oli syyttänyt häntä tämän tunteilla leikkimisestä ja useamman naisen pyörittämisestä. Itachi ei voinut ymmärtää edes sitä, mistä moiset syytteet kumpusivat. Vielä vähemmän hän ymmärsi, miksi Mitoki oli yhtäkkiä päättänyt pelehtiä Deidaran kanssa.

Suoraan sanottuna mies oli raivoissaan. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja avasi ne uudestaan. Hän ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt toimia. Hän halusi sanoa Mitokille paljon asioita, eivätkä ne olleet kauniita, mutta hänen luontainen kohteliaisuutensa esti häntä marssimasta tytön eteen ja avaamasta suutaan.

Jos tyttö ei olisi ollut hengenvaarassa, Itachi olisi yksinkertaisesti jättänyt tämän rauhaan. Nyt hän ei voinut.


Seuraava -->