“Tule luokseni.”

Mustat hiukseni liikahtivat ja peitto heilahti liikehtiessäni levottomasti unen ja todellisuuden rajamailla. Näin ihanaa unta lapsuuteni muistoista, enkä halunnut päästää niistä irti. En vielä. Painoin silmäni tiukemmin kiinni ja yritin tarrautua kaikin voimin haalistuviin muistikuviin, jotka lipuivat vääjäämättömästi ulottuviltani omaan salaiseen maailmaansa. Kuiskaava äänesi kuitenkin häiritsi keskittymistäni.

“Tule luokseni, Sasuke.”

Tiesin kuka kutsui minua, mutta en halunnut vastata. Tiesin, mitä hän minulta pyytäisi. Jälleen. Pelkään keskustelujamme, kammoan niitä, sillä ne herättävät minussa valtavaa syyllisyydentunnetta. Enkä uskalla vastata myöntävästi pyyntöön.

“Sasuke… rakas… tule kanssani.”

“Mene pois! Jätä minut jo rauhaan!” Huudan epätoivoisena käpertyen syvemmälle lämpimän peittoni syvyyksiin.

Tiedän, ettei piiloutuminen mitään auta, mutta huijaan itseni luulemaan niin, tarvitsen turvallisuuden tunnetta. En saa sitä. Minua pelottaa. Pelottaa ihan helvetisti se, mitä minulta vaaditaan.

Tunnen viileän, suorastaan jäätävän kylmän kosketuksen kasvoillani. Ihoni muuttuu väreillen kananlihalle ja kehoni jähmettyy. Vapisen enkä tiedä mitä tehdä.

“Älä koske minuun!”

Kylmä käsi vetäytyy takaisin peiton lävitse, ja huokaisen helpotuksesta. En voi sietää kosketustasi, se on niin kylmä, niin… sydämen pysäyttävä.

Uskaltaudun möngertämään peittoni alta ja varoen luon katseeni sinuun. Mustat, pitkät hiuksesi laskeutuvat huolitellusti selkääsi pitkin ja aina niin tyynet kasvosi tarkastelevat minua. Silmäsi tuijottavat minua intensiivisesti, mutta niistä ei heijastu lämpöä.

Tummat silmäsi eivät ole vihaisesti sirrillään, eivätkä kulmakarvasi kurtussa. Huulesikaan eivät ole tiukkana viivana. Kasvosi ovat täysin neutraalit, olemuksesi ei ole muuttunut lainkaan. Olet yhtä kauniin ja lempeän näköinen kuin aina ennenkin, mutta silti pelotat minua, olethan sinä sentään kuollut.

“Joko sinä… tulet mukaani… ja päästät minut… piinastani?”

“Ei! Minä en tule Itachi, ei ole vielä minun aikani. Minä pyysin jo sinulta anteeksi, mikset jätä minua rauhaan!?” Karjaisen hiljentäen sinut hetkeksi.

Niin, sinä todella olet poissa, mennyttä, kuollut. Minun käsieni kautta. Kadun tappamistasi enemmän kuin mitään muuta. Mutta minä en tiennyt totuutta! Luulin sinun tappaneen koko klaanimme ja vanhempamme pelkkää julmuuttasi. Luulin että sinusta oli tullut sydämetön murhaaja.

Olin väärässä.

Madara kertoi minulle totuuden kuoltuasi. Olit tehnyt sen auttaaksesi Konohaa, suorittaaksesi likaiset työt heidän puolestaan ja estääksesi leviävän sodan. Sinun tuli taata rauha tuhoamalla juonitteleva klaanimme. Ja ennen kaikkea halusit suojella minua. Suojella minua. Ja minä murhasin sinut vihani sokaisemana. Halusit niin tapahtuvan, olit suunnitellut kaiken, aivan liian hyvin ja tarkkaan. Mutta silti tunnen syyllisyyttä murhaamisestasi ja olen katkera.

Miksi juuri sinun täytyi ottaa tämä kaikki taakoiksesi? Miksei joku muu? Olisimme molemmat voineet saada hyvän elämän yhdessä, mutta se evättiin meiltä. Se on niin väärin, niin epäreilua.

Kunpa vain olisin tiennyt totuuden, en olisi ikinä tappanut sinua. Olisimme ehkä jopa voineet palata entiseen, lähteä yhdessä kauas pois ja tutustua toisiimme uudelleen, unohtaa menneet. Aloittaa alusta.

Mutta sinä kuolit ja minä elän suruni, katkeruuteni ja vihani voimin. En nauti elämästäni ja sinä hankaloitat sitä joka yö tunkeutumalla talooni. Ajat minut kohti tuhoani, vaikka muka halusit vain suojella minua. Sinunhan piti haluta parastani, miksi siis vaadit minua lähtemään matkaasi?

Katselen läpikuultavaa, väreilevää hahmoasi. Olet jonkinlainen henki, en oikein tiedä tarkkaan mikä. Mutta kuitenkin olet siinä. Minun veljeni. Rakas isoveljeni.

“Sasuke… ole kiltti ja tule kanssani.”

“Miksi? Miksi haluat minun kuolevan?”

Hiljenet. En tiedä mitä mielessäsi liikkuu, mutta näytät murheelliselta. Olen joka ainoan kerran tullessasi kieltäytynyt lähtemästä mukaasi. Aluksi en ihan oikeasti halunnut lähteä, mutta nyt… minua pelottaa lähteä. Ja en kuitenkaan lopulta tiedä, mitä tarkkaan ottaen haluan. Tämä on niin vaikeaa. Mielialani vaihtelee alati.

“Luulin, että voisit elää hyvän loppuelämän poismenoni jälkeen. Olen tarkkaillut sinua näiden muutaman kuukauden aikana. Elämäsi vaikuttaa menevän vain enemmän alamäkeen… suunnitelmani taisi sittenkin epäonnistua, luulin että se oli täydellinen.”

“Miten voisin jatkaa tyytyväisenä elämääni kun tiedän tappaneesi sinut! En voi, koska tiedän totuuden!”

“Olisit voinut, jos Madara olisi pitänyt tietonsa omanaan…”

“Mutta ei pitänyt! Ja asiaa ei auta sinun ilmaantumisesi tänne”, tiuskaisen ärsyyntyneenä ja yritän pidätellä kyyneleitäni. “Joten kerro hemmetti soikoon viimeinkin, miksi vainoat minua!?”

“Tahdon olla onnellinen.”

“Eh?”

“Tahdon viimeinkin olla onnellinen, se evättiin minulta aivan liian nuorena. Enkö ansaitse elää edes kuolemani jälkeistä elämää onnellisena? Tahdon myös sinun olevan ja emme ole sitä… jos emme ole yhdessä. Siksi pyydän sinua mukaani.”

Silmäni leviävät sanojesi myötä. En ole kertaakaan tullut ajatelleeksi, että voisit miettiä tuollaista. Olen vain miettinyt pääni puhki, miksi haluat piinata minua. Kuinka typerä olinkaan, kun ajattelin jälleen kerran vain itseäni. Olen tehnyt sitä liian paljon viime kuukausina. Ja tiedän sinun olevan oikeassa, en voi tulla enää täällä onnelliseksi, olen vain yrittänyt väittää itselleni niin.

“En voi jatkaa matkaani ilman sinua, Sasuke. Ja täällä olo on piinallista, sillä tämä ei ole enää minun paikkani. Näin kuollessani kauniin, puhtaan valon joka veti minua lämpimään syleilyynsä, mutta pakenin siltä hakeakseni sinut. Se odottaa kyllä meitä. Ikuinen rauha. Uusi elämä jossain paremmassa paikassa…”

“Itachi… minua pelottaa kuolla. En taida olla valmis siihen, niichan.”

“Voin auttaa sinua, voin tehdä sen puolestasi, jollet kykene siihen itse.”

Katson epäröiden silmiisi. Tiedän, että en pysty siihen itse ja että sinä et satuttaisi minua enempää kuin on tarpeen. Minulla ei ole enää mitään tässä maailmassa, joten olisi aivan sama vaikka lähtisinkin mukaasi. Vaikka palaisinkin Konohaan, takaisin entisen tiimini pariin, mikään ei olisi niin kuin joskus ennen. Ei minun tekojani niin vain unohdettaisi ja annettaisi anteeksi. Ehkä Narutolle se olisi helpointa, mutta… ei siitä mitään silti tulisi. Rikoin välini Konohaan ja sen asukkaisiin, ei niitä enää voi korjata. Ja… minulla on niin ikävä veljeäni.

Tahdon aloittaa hänen kanssaan alusta jossain muualla ja unohtaa menneet. Haluan käpertyä hänen lämpimään syliinsä, yhtä lämpimään kuin muistoissani muistan sen olleen. Tahdon meidän olevan onnellisia ja tahdon nähdä hänen lämpimän hymynsä.

Pieni hymy kohoaa kasvoillesi ja se oli varmasti tarkoitettu lämpimäksi hymyksi, mutta ei se siltä oikein näytä. Tämä maailma imee sinusta kaiken lämmön ja lämpimät tunteet. Mutta jos jatkamme matkaamme, tiedän sinun saavan ne takaisin.

“Minä… minä lähden… mukaasi, niichan”, takertelen, sillä minun on vaikea sanoa ne sanat, kuolema pelottaa minua edelleen ja kurkkua kuristaa itkun estelyn vuoksi.

“Kiitos pikkuveli.”

Hymyilen sinulle vaisusti. Seison paikoillani ja odotan, mitä aiot tehdä. Astelet lähemmäs minua, ymmärsit ilmeisesti etten kykene itse riistämään henkeäni. Tiedän, olen raukkamainen. Minkäs itselleni voin.

Seisot niin lähellä minua, että tunnen kylmyytesi. Nielaisen palan kurkustani ja kerään rohkeuteni rippeet. Minä päätin vihdoinkin lähteä, ja silloinhan minä lähden.

Kohotat kätesi ja painat sen hennosti rintaani vasten, tarkalleen sydämeni kohdalle.

“Pian kaikki on paremmin ja voimme olla jälleen yhdessä.”

Tunnen sen. Valtava kipu sydämessäni. Aivan kuin kätesi olisi kiertynyt sen ympärille ja puristaisi sydäntäni kasaan kaikella olemassa olevalla voimalla. Haukon henkeäni ja kauhistuneena painan käteni kätesi päälle, rutistaen sitä, yrittäen siten lieventää kipua. Sinun kätesi lepää rauhallisena rintakehälläni, mutta silti tuntuu kuin olisit porannut sen suoraan rintani läpi. Tältä siis tuntuu kuoleman kosketus.

Jalkani tärisevät muun kehon mukana pelon ja hapenpuutteen vuoksi. Tarraudun sinuun ja rutistan paitaasi rystyset valkoisina. Huuliltani karkaa huutoa ja voihketta. Kipu on sietämätöntä. Kätesi kietoutuvat ympärilleni suojelevasti ja pitävät minut pystyssä.

“Kaikki on hyvin, älä pelkää. Pian kipu kaikkoaa.”

Järjettömän kivun keskeltä kuulen pehmeän, lempeämmän oloisen äänesi. Tiedän kuolevani pian, koska kuulen äänessäsi lämpöä.

Viimeinen terävä isku sydämeeni, se tuntuu kunailla tehdyltä. Silmissäni sumenee. Yritän epätoivoisesti tarkentaa katsettani ja nähdä kasvosi. Otteeni mustasta paidastasi heltyy ja käteni valahtavat velttoina kylkiäni vasten jäädessäni käsiesi voimin pystyasentoon. Valo pakenee silmieni ulottuvilta. Erotan hämärästi kasvoillasi hymyn, kauneimman hymyn minkä muistan kasvoillasi nähneeni. En näe enää kauniita silmiäsi, mutta erotan poskeasi pitkin valuvat kyyneleet.

En tunne enää kipua. Suljen silmäni ja näen valonpilkahduksen ympärilleni kerääntyvän pimeyden keskeltä. Pelästyn, koska en näe Itachia missään. Meidänhän piti mennä yhtä matkaa valoa kohti! Minä en lähde ilman häntä!

Paniikki laantuu yhtä nopeasti kuin alkoikin, sillä aivan yllättäen näen jälleen makuuhuoneeni tarkasti. Itachi on kumartunut sänkyni ylle asettelemaan minua hyvään asentoon. Vasta nyt tajuan leijuvani henkenä huoneessa. Olen irtautunut kehostani.

“Itachi… entä minun ruumiini? Jääkö se vain tänne…” En voinut jatkaa lausettani enempää.

“Eiköhän tiimisi huolehdi hautaamisestasi. He heräävät aamulla ja löytävät sinut nukkumassa rauhallista, ikuista unta. Joten sinun ei tarvitse huolehtia kehosi kohtalosta. Lähdetäänkö?”

Nyökkään ja astelet viereeni tarttuen minua kädestä. Ihosi on lämmin ja tunnut turvalliselta. Kohotan katseeni silmiisi ja hymy valtaa kasvoni. Silmäsi katsovat takaisin täynnä tunnetta, täynnä rakkautta.

Vilkaisen vielä nukkuvaa ruumistani ja säälin jo nyt Karinia. Minun kuolemani on hänelle varmasti kova isku. Tiedän hänen pitäneen minusta enemmän kuin vain tiimiläisenä. Mutta tunne ei ole molemminpuolinen.

Tunnen kun puristat kättäni tiukemmin. Käännän katseeni takaisin sinuun ja nyökkään merkiksi siitä, että olen valmis lähtemään. Vilkaisen kehojamme ja huomaan niiden haalistuvan. Kiinnitän huomioni kuitenkin nopeasti silmieni eteen avautuvaan kirkkaaseen valoon. Lähdemme valoa kohti. Mitä lähemmäs pääsemme, sitä enemmän tunnen rauhan valtaavan kärsineen sieluni. Tarraudun tiukemmin veljeeni, jotta emme varmasti joudu erillemme. Itachi vastasi eleeseeni ja yhdessä me astuimme eteemme aukenevasta kultaisesta portista kadoten tästä maailmasta. Ja silloin minä tiesin tehneeni oikean päätöksen lähtiessäni veljeni matkaan.

--------------

Aikamoinen saavutus, että sain kirjoitettua jonkinasteista angstia. Mutta piti päästä purkamaan mietteitäni kuolemasta, ainakin yksi angst ficci tulee vielä, koska on pakko kirjoittaa se.

Olen menettänyt viime kuukausina ihan liian monta tärkeää henkilöä ;____;

Toivottavasti tästä ei tullut mitenkään sekava xD