Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.
A/N: Pahoittelen, että tässä kesti. Hukun töihin ja japanin läksyihin. Ylityötunteja kertyy, läksyjä on enemmän kuin ehtii tehdä. Melkoisen rankkaa puuhaa tai sitten olen vain hidas.

Mutta yritän kyllä ehtiä kirjoittamiseenkin panostaa. Toivotaan, ettei taas veny seuraavan luvun kanssa samalla tavalla.

<--- Edellinen


Älä kysy hintaa

Luku 32

Chiaki käveli ympyrää tyttöjen yhteisessä makuuhuoneessa. Häntä ahdisti ja hän olisi mieluusti purkanut ahdistuksensa juoksemalla kunnollisen lenkin. Keho raivosi liikunnan puutteesta, mutta tilanteelle ei juuri nyt voinut tehdä mitään. Niin kuin millekään muulle asialle!

Punapää puhisi itsekseen. Keskustelu Konan-sanin kanssa oli hämmentänyt häntä entisestään, hänen oli hyvin vaikea ymmärtää, mitä naisen päässä pyöri. Aiemmin tämä oli sanonut, että aikoi tytön uudeksi tasapainottajaksi Mitokin tilalle – vaikkei Mitoki enää edes ollut tasapainottaja.

Konan oli tarjonnut Chiakille mahdollisuutta päästä pois Akatsukin luota. Nainen oli selittänyt Mitokin hengen olevan vaarassa, heti kun muut tajuaisivat, ettei vanhempi tyttö enää tasapainottanut toista, tämän henki olisi halpaa. Uchiha tiesi jo, mahdollisesti myös se blondi mies, jonka mukaan Mitoki oli lähtenyt. Jostain syystä nämä kuitenkin suojelivat tyttöä… tai no, kyllä Chiaki tiesi Uchihan motiivit, mutta hän ei halunnut hyväksyä totuutta. Rentun tai naistennaurattajan hän olisi voinut vielä jotenkin Mitokilla sietää, mutta että rikollisen. Se oli vain liikaa vaadittu, sama se, mitä mies tyttöä kohtaan tunsi.

Samalla hän tiesi, ettei asia ollut hänen päätettävissään.

Konan-san oli kertonut laatineensa suunnitelman yhdessä Uchihan kanssa. Chiaki ei tiennyt suunnitelman yksityiskohtia, mikä hermostutti häntä huomattavasti. Varmasti monessa kohdassa saattaisi mennä pahemman kerran pieleen. Ja suunnitelman toteuttaminen edellyttäisi sitä, että hänen olisi luotettava Uchihaan.

Ylipäätään naisen mielenmuutos oli omituinen. Tämähän oli taatusti alusta asti seurannut Akatsukin alkuperäisiä suunnitelmia. Muutoksen täytyi liittyä jollain tapaa Mitokiin. Punapään mielessä oli kummitellut jo jonkin aikaa järjetön ajatus. Jos hänellä oli ollut sukulaisia tässä maailmassa, tässä todellisuudessa, miksei Mitokillakin… Tosin erona oli se, että hänet oli adoptoitu, sinipäätä ei. Mutta saattoihan olla, että tämän vanhemmat olivat jostain syystä paenneet tästä maailmasta toiseen.

Silloin Mitoki olisi voinut olla esimerkiksi Konan-sanin serkku. Kuinka samannäköisiä serkukset saattoivat olla? Chiaki ei ollut asiasta varma, koska hän ei ollut milloinkaan tavannut sukulaisiaan.

”Niin, mutta pidätkö sinä Deidara-senpaista?” joku kysyi käytävällä. Kahdet askeleet lähestyivät ovea. Chiaki pysähtyi ja jäi kuuntelemaan.
”Kyllä. Ystävänä”, Mitoki kuului vastaavan.
”Minäpäs kuulin, kun hän ehdotti, että te kaksi…”
”Se ei kuulu sinulle pätkääkään! Sitä paitsi hän ehdotti sitä vain, koska on onneton. Ei siksi, että olisi siinä mielessä kiinnostunut minusta!” Mitoki jupisi.

Huoneen ovi avautui ja sinipää astui sisälle. Chiaki ehti nähdä väläyksen Akatsukin punapilvikaapuun pukeutuneesta hemmosta, jolla oli kasvoillaan oranssi naamio. Mitoki oli siis vaihtanut miesseuraa kävelyretkensä aikana. Ehkä tämän Deidaran kanssa oli tullut riitaa.

”Mito…” Chiaki aloitti. Olipa tämä hankalaa. Hän ei tiennyt, mitä sanoa ja miten muotoilla sanottavansa niin, etteivät mahdolliset kuuntelijat tajuaisi kaikkea. Juuri nytkin joku saattoi tarkkailla heitä. Punapää puri huultaan ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Sinisten silmien jäätävä katse tuntui porautuvan hänen päänsä läpi. Mitoki oli edelleen vihainen hänelle. Tosin se ei ollut mikään ihme.

”No, kakista ulos”, vanhempi tyttö tokaisi. Chiaki katseli epätoivoisesti ympärilleen. Hän ei saisi vaarantaa Konan-sania, sillä silloin he eivät ikinä pääsisi pakenemaan. Täytyi olla jokin keino…

Punapää tarttui ystäväänsä käsivarresta ja ryhtyi kiskomaan tätä mukaansa. Mitoki harasi vastaan, mutta suostui lopulta vastahakoisesti seuraamaan Chiakia pieneen kylpyhuoneeseen. Nuorempi tyrkkäsi vanhemman sisälle ja tuli itse perässä. Hän veti oven kiinni ja käänsi sen lukkoon. Kylpyhuoneessa oli todella ahdasta nyt, kun he olivat molemmat siellä yhtä aikaa, mutta se oli luultavasti ainoa turvallinen paikka.

Mitoki lysähti istumaan pöntönkannelle ja jäi tuijottamaan nuorempaa tyttöä. Tämän katse oli raastavan kiukkuinen. Chiakia suorastaan ärsytti, sillä omasta mielestään hän ei ollut yksin syyssä heidän riitaansa. Sinipää oli jättänyt hänet, mikä oli anteeksiantamatonta. He olivat kumpikin käyttäytyneet typerästi, mutta jommankumman täytyi tehdä loppu riitelystä. Ilmeisesti se taakka lankesi nyt punapään osaksi.

”Kuule, minä olen pahoillani siitä, mitä sanoin”, Chiaki mutisi ja tuijotteli seinää. ”Olen pahoillani siitä, että valehtelin sinulle. Mutta tein niin vain suojellakseni sinua.”
”Niin, miltä?” Mitoki tiedusteli hyvin kylmään sävyyn. Punapää huokaisi raskaasti, tästä ei tulisi helppoa.
”Uchihalta”, nuorempi tytöistä mutisi. ”Hän saattaa tuntea sinua kohtaan jotain, mutta hän on silti murhaaja.”
”Hänellä oli varmasti syyt tekoonsa.”
”Ei se tarkoita, että hän olisi tehnyt oikein!”
”Kuule, kasva jo aikuiseksi!” Mitoki kivahti ja nousi seisomaan. Tytöt olivat melkein kiinni toisissaan, koska tilaa oli totisesti vähän. Konanin kylpyhuone oli ollut sentään järkevän kokoinen. Tästä huoneesta olisi pikemminkin pitänyt puhua suihkulla koristeltuna vessana. ”Ihmiset tekevät virheitä, joskus pahojakin. Se ei tarkoita, että he olisivat läpimätiä. Maailma ei ole mustavalkoinen. Minä jätin sinut, se ei tarkoita, etten välittäisi. Sinä valehtelit minulle, se ei tarkoita, että olisit paha. Me olemme vain ihmisiä, jotka tekevät virheitä.”

Chiaki tuijotti hetken ystäväänsä kykenemättä puhumaan. Hänen mielessään välähti kuva Konan-sanista, joka oli saarnannut hänelle aiemmin.

”Tarkoitatko, että annat min…” punapää aloitti.
”En tarkoita. En ole antanut sinulle anteeksi”, Mitoki keskeytti hänet. ”Enkä ole varma, annanko Itachillekaan anteeksi sitä, että hän salailee minulta asioita. Toinen puhuu valheita, toinen ei puhu ollenkaan… Te olette aivan yhtä mahdottomia!”
”Kakashikin salaa minulta jotain, mutta hänellä on siihen hyvä syy. Se on raivostuttavaa, mutta ei hänen oma vikansa. Ehkä Uch… Itachilla on myös syynsä”, Chiaki yritti, kun oli vihdoin saanut ystävänsä puhumaan. Uchihan etunimen lausuminen tuntui työläältä, vastenmieliseltä suorastaan. Hän ei halunnut käyttää sitä, koska etunimellä kutsuminen merkitsi sitä, että henkilö oli läheisempi kuin jos puhuttiin pelkällä sukunimellä.
”Eli teillä on juttu menossa!” Mitoki kiljaisi.

Sinihiuksisen tytön kasvot kirkastuivat, mutta tämä pakotti ilmeensä peruslukemille hyvin nopeasti. Chiaki tiesi, ettei Mitoki ollut varsinaisesti enää vihainen, mutta tämä ei vain halunnut paljastaa sitä. Kyllähän tämän täytyi tietää, ettei tunteiden salaaminen onnistunut noin vain. Mitoki oli nykyisin kenties henkisesti kauempana Chiakista kuin vuosiin, mutta silti punapää pystyi tunkeutumaan tämän tunne-elämään varsin helposti.

”Saattaa olla…” Chiaki mutisi. Hän nojasi selkänsä kylpyhuoneen ovea vasten saadakseen enemmän tilaa hengittää.
”No?” Mitoki kysyi.
”Mitä no?”
”Kyllä sinä tiedät.”
”No, en tosiaan tiedä!”

Punapäällä ei ollut aavistustakaan, mitä Mitoki yritti kysyä, mutta hän tiesi voittaneensa. Heidän välinsä tuskin tulisivat koskaan olemaan ennallaan, silti jotain oli palannut. Eivät he vain osanneet vihoitella toisilleen loputtomiin. Kummallakin oli liian suuri tarve päästä jakamaan kokemansa toisen kanssa.

”Millaista se oli? Sehän oli ensimmäinen kertasi, jos olen käsittänyt oikein”, Mitoki muotoili kysymyksensä tarkemmin.
”Taivaan tähden, emme me ole tehneet sitä!” Chiaki huudahti ja painoi käden suulleen. Hän tunsi muuttuvansa samanväriseksi hiustensa kanssa. Miksi toinen kuvitteli heti tuollaista?
”Ettekö?” aito hämmästys kuulsi Mitokin äänestä. ”Sori, minä ajattelin… No, ehkä parempi niin. Se todistaa, ettei Kakashi ole vain yhden asian perässä.”

Vanhempi tyttö istahti takaisin pöntön päälle. ”Mutta on hän kyllä aika paljon sinua vanhempi. En tarkoita, että se olisi välttämättä paha. Minä vain ajattelin, että joku… No, en tiedä, ehkä se on hyväkin. Tarvitset miehen, joka tasa… pitää huolta sinusta.”

Chiaki valui istumaan vessan matolle ja nojasi selkäänsä edelleen ovea vasten. Hän kietoi kätensä jalkojensa ympärille, varpaat törmäsivät Mitokin varpaisiin pienessä kopperossa.

”Oletko sinä sitten…” punapää haki sanoja. Ei hän yleensä kysellyt keneltäkään tällaisia, Mitokilta puhuminen sujui paremmin. ”… Itachin kanssa?”
”Ai, harrastanut seksiä vai?” vanhempi räväytti suoraan. Chiaki vain nyökkäsi, miksi sanat tulivat toiselta noin helposti. Johtuiko se kokemuksesta? Miksi häntä itseään nolotti kamalasti sanoa jotain tuollaista? Noin avointa puhumista pidettiin siveettömänä… tai niin punapää ainakin uskoi. Hän oli varma, että muut pitäisivät häntä moraalittomana, jos hän käyttäisi samoja sanoja, joita Mitoki käytti avoimesti. Toisaalta ei hän silti itse pitänyt ystäväänsä mitenkään siveettömänä, rohkeana ainoastaan.

”En”, Mitoki totesi. ”Koko juttu on vähän… no, hankala. Kun siis, en minä tiedä, mitä ajattelen. Olet oikeassa siinä, että Itachi on tehnyt paljon pahaa. Ja kun se mies ei puhu! Ja en tiedä, mitä hänen mielessään sitten liikkuu. Siis onhan hän hyvännäköinen ja se ääni, mutta… En tiedä!”
”Hän välittää syvästi, on surullinen, ahdistunut, masentunut ja epätoivoinen. Hän on ihastunut ja peloissaan. Hänessä on paljon erilaisia tunteita, joista on vaikea saada otetta. Hänen mielensä on niin monimutkainen, että sen syövereihin tunkeutuminen oli vaikeaa, vaikkei hän suojannut itseään”, Chiaki sanoi. Hän ei ollut varma, kannattiko totuutta kertoa toiselle tytölle, mutta nyt oli väärä hetki salata asioita.
”Miksei hän sitten sano sitä?” Mitoki puuskahti.
”Ei se ole niin helppoa”, punapää ärähti. ”Koska sinä olet viimeksi sanonut kenellekään välittäväsi? Minunkin piti juoda itseni tolkuttomaan humalaan, että uskalsin sanoa Kakashille yhtään mitään.”
”Mitä?” vanhempi kummasteli. ”Sinä joit itsesi humalaan? Melkein toivon, etten olisi lähtenyt! Se olisi kyllä pitänyt nähdä! Meidän pitää ottaa uusiksi koko juttu joku kerta nyt, kun sinullakin on ikää!”
”Ethän sinä juo”, Chiaki huomautti.
”Olen minä joskus juonut… ja kyllä minä voin siitä hyvästä muutaman lasin kumota, että näen sinun törttöilevän.”
”Miton reilukerho kokoontuu jälleen”, punapää murahti ja näytti kieltä ystävälleen.

Mitoki naurahti ja ryhtyi utelemaan, mitä oli tapahtunut. Chiaki kertasi illan muistoista sen verran, kun nyt itse kykeni muistamaan. Yksityiskohdat olivat hämäränpeitossa, ja häntä nolotti edelleen koko ilta. Onneksi Kakashi ei ollut enää halunnut keskustella siitä, se olisi ollut liian nöyryyttävää.

”Aa, vähänkö suloista!” Mitoki huomautti, kun punapää kertoi, mitä metsässä oli tapahtunut vain muutamaa päivää, ennen välikohtausta Akatsukin kanssa.

Chiaki ei sanonut mitään. Ikävä pusersi rintaa nyt, kun hän oli tarkoituksellisesti ajatellut Kakashia. Hänen päänsä oli ollut niin täynnä muita ajatuksia, että ne olivat pitäneet ikävän jossain syvällä hänen sisimmässään, mutta nyt se uhkasi tulvia ylitse. Hän halusi takaisin miehen luokse. Konan-san oli tarjonnut siihen keinon – tai pikemminkin heikon oljenkorren, johon tyttö oli valmis tarttumaan.

”Hei, miksi me muuten istutaan vessassa?” Mitoki kysyi yllättäen, kun toinen ei sanonut mitään. ”Täällä on vähän turhan ahdasta.”
”Koska tämä on ainoa turvallinen paikka”, punapää kiirehti sanomaan. Tavallaan hän oli helpottunut puheenaiheen muuttumisesta, mutta pieni osa hänestä olisi halunnut jatkaa Kakashista puhumista. Ja ehkä jopa Uchihasta. Koska Mitoki oli päättänyt – vaikkei sitä näköjään itselleen myöntänyt – hän kai pitäisi opetella tuntemaan se mies paremmin, että hän voisi edes jollain tasolla ymmärtää ystävänsä valintaa. Oli kyllä hämmentävää, että tämä oli päätynyt Uchihaan kaikkien huonojen kokemustensa jälkeen, sillä Uchihan maine ei luvannut mitään hyvää. Toisaalta kummaa oli sekin, että joku mies todella kiinnostui Chiakista itsestään, oli jopa suudellut häntä. Maailmassa tapahtui ihmeitä.

”Turvallinen paikka?” Mitoki toisti.
”Niin, kuulin sen Konan-sanilta. Kun sinä olit lähtenyt, hän vei minut omaan kylppäriinsä ja kertoi asioita”, Chiaki selitti.

Sinipään suunnalta häivähti kummallista mustasukkaisuutta. Mistäpäin nyt tuuli? Mitä syytä Mitokilla oli olla mustasukkainen? Punapää päätti sivuuttaa tunteen, sillä hänellä oli tärkeää kerrottavaa.

”Sinä olit sanonut hänelle haluavasi minut mukaan, kun lähdette täältä Uchihan kanssa”, nuorempi jatkoi. ”Ja minä haluan tulla. En jää tänne. En luota Akatsukiin, voi olla, että he aikovat pelastaa maailman tai jotain muuta vastaavaa, mutta niinhän hihhulit aina. Se ei tarkoita, että he toimisivat oikein. En halua olla osa sitä.”
”Ja haluat palata Kakashin luokse”, Mitoki täydensi. Mustasukkaisuus meni ohitse.
”No, sitäkin”, punapää myönsi ja käänsi katseensa varpaisiinsa.
”Ei siinä ole mitään hävettävää. Minä tein väärin, kun autoin erottamaan teidät”, Mitoki huomautti. ”Mutta sinun pitää olla varovainen. Itachi kertoi minulle vanhimmista, enkä epäile hänen sanojaan. Kun viemme sinut takaisin, Kakashi saa vannoa minulle, että suojelee sinua vaikka hengellään.”
”Miten niin viette? Etkö sinä tule?” punapää hätääntyi.

Mitokin mielen valtasi suru ja epävarmuus. Chiaki kohotti katseensa ja näki toisen tuijottavan seinää. Hänellä oli ikävä aavistus, että he kumpikin maksaisivat raskaan hinnan kesäisestä matkastaan. Ei kannattanut edes kysyä, miten kalliiksi se tulisi. Menetyksiä ei voinut mitata rahassa.

”Uchiha ei voi palata”, punapää totesi. ”Ja sinä aiot mennä hänen mukaansa.”

Vanhempi tyttö kohautti olkapäitään. Tämän silmät kiilsivät, niissä oli kyyneleitä. ”En minä tiedä! Minä… Konoha tuntuu sinusta ehkä kodille, mutta minä kohtasin siellä vain kylmyyttä. Sasuke vihaa minua, eikä Sakurakaan pidä minusta. Kun leviää sana, että olin mukana Akatsukin juonessa, viha tarttuu muihinkin.”
”Ei siinä ole silti tarpeeksi syytä lähteä puolituntemattoman miehen mukaan”, Chiaki huomautti. ”Minä haluan, että jäät kanssani.” Pyyntö oli itsekäs, eikä tyttö ollut aikonut edes esittää sitä. Se vain karkasi hänen huuliltaan lupia kyselemättä. Hän todella halusi pitää Mitokin luonaan nyt, kun oli vihdoin saanut tytön takaisin. Olisi aivan liian kova pala menettää ystävä uudestaan.
”En minä vielä tiedä, mitä teen. Tärkeintä olisi päästä pois täältä, ennen kuin…” Mitoki mutisi.
”Niin olet oikeassa”, Chiaki sanoi, vaikka olisi halunnut jatkaa inttämistä.

Kumpikin tytöistä oli hetken hiljaa. Chiaki pystyi aistimaan, että Mitoki oli hyvin surullinen ja ahdistunut. Punapää ei ollut ainoa, jota tilanne stressasi. He olivat onnistuneet vaeltamaan sellaiseen ansaan, josta ei näyttänyt pääsevän ulos ehjänä. Piti vain yrittää selvitä mahdollisimman vähin vammoin.

”Konan-sanilla on suunnitelma”, Chiaki kertoi Mitokille.
”Tiedän. Hän mainitsi siitä minulle aiemmin, muttei kertonut yksityiskohtia”, vanhempi huomautti. ”Meidän on vain odotettava oikeaa hetkeä. Siihen saakka ehdotan, että näyttelemme, että olen edelleen sinun tasapainottajasi.”
”Minusta olisi hyvä, jos näyttäisi siltä, että välimme ovat katkeamassa. Muuten he voivat alkaa epäillä jotain”, punapää ehdotti.
”Kenties, mutta se ei saa näyttää liikaa siltä. Meidän pitää mennä edestakaisin sopivasti.”

Kumpikin tytöistä huokaisi. Olisi raskasta näytellä jotain, mikä ei ollut totta. Chiaki olisi halunnut höpötellä Mitokin kanssa kaikesta maan ja taivaan väliltä nyt, kun he olivat ainakin jossain määrin sopineet erimielisyytensä… tai haudanneet vaikeat asiat väliaikaisesti. He eivät kuitenkaan voineet puhua huoneessa avoimesti eivätkä myöskään istua vessassa yhdessä kaiken päivää.

Kuin tytön ajatuksien tueksi vessanoveen koputettiin. Tosin koputus oli lähempänä jyskytystä.

”Kumpi siellä on?” joku karjaisi oven toiselta puolelta.
”Kisame!” Mitoki sihahti huuliensa välistä. Chiaki vilkaisi ystäväänsä kalpeana ja nielaisi. Mitoki nousi ja kiskoi nuoremman pystyyn. Ennen kuin punapää ehti sanoa mitään, vanhempi oli jo avannut oven ja marssinut jättimäisen sinisenharmaan miehen ohitse makuuhuoneeseen. Chiaki kiirehti toisen tytön perään vilkuillen Kisamea varautuneena, hän muisti tämän liiankin hyvin taistelukentältä.

”Miksi te olitte molemmat siellä?” Kisame halusi tietää ja mulkoili tyttöjä. Chiakin hämmästykseksi Mitoki nykäisi hänet selkänsä taakse, vaikka punapää oli se, jolla oli edes jonkinlaisia taistelutaitoja. Tosin Chiakin kannalta oli sama, missä hän seisoi. Hän pystyi hyökkäämään mistäpäin huonetta tahansa, mutta nyt hän ei voinut tehdä mitään, koska Mitoki ei osannut suojautua.

”Ei kuulu sinulle”, sinipää huomautti uhmakkaasti. ”Tyttöjen juttuja.”
”Sinusta on tullut koppava, en pidä siitä”, hai murahti. ”Vaikka Itachi-san sattuu lämpiämään sinun suuntaasi, ei kannata laskea sen varaan, että muut suhtautuisivat sinuun yhtä mukavasti, likka.”
”En laskekaan. Lasken sen varaan, että johtajasi tekee sinusta muussia, jos vahingoitat hänen arvokasta empaattiaan”, Mitoki uhmasi.
”Minulle riittää, että saan pilkkoa sinut hitaasti ja tuskallisesti”, kalamies ilmoitti ja astui askeleen lähemmäs tyttöjä.

Chiaki tunsi veren kohisevan päässään. Mitoki ei hievahtanutkaan, vaikka kaiken järjen mukaan tämän olisi pitänyt jo pyrkiä kohti huoneen ovea. Vanhempi tyttö ei edes tajunnut pelätä! Oliko tämä menettänyt järkensä lopullisesti? Punapää tunnusteli tilannetta. Hän aisti Mitokin pinnan alla kytevän pelon, mutta se ei ollut samalla tavalla hysteeristä kuin joskus aiemmin. Tyttö pelkäsi kyllä, mutta tällä oli uutta itsevarmuutta. Pikainen vilkaisu kuitenkin paljasti, että tämän kädet värisivät hieman. Uhmakkuus oli enemmän esitystä kuin todellisuutta. Yrittikö Mitoki olla urhea heidän molempien puolesta?

”Mitä te teitte molemmat siellä?” mies toisti painottaen jokaista sanaa.
”Mitä halvatun väliä sillä on?” Mitoki ärähti. ”Meidät on määrätty pysymään huoneessa, vessassa saa käsittääkseni käydä, koska se on huoneen yhteydessä.”
”Jos olisin sinä, en ärsyt…”
”Kisame-san!”

Chiaki puhalsi ilman pihalle keuhkoistaan. Hän ei ollut ollut vielä kertaakaan iloinen kuullessaan Uchihan äänen, mutta nyt hän olisi voinut aplodeerata miehelle. Tämä oli valinnut kerta kaikkiaan täydellisen ajankohdan ilmestyä paikalle.

”Itachi-san, tulin tarkistuskierrokselle ja huone oli tyhjillään. Minun oli tarkistettava tilanne”, Kisame selitti.
”Näen, että löysit molemmat tytöt”, Uchiha havainnoi.
”Kyllä, olivat sulloutuneet vessaan”, hai jatkoi. ”Minusta se on sangen epäilyttävää.”
”Todellako?” Uchiha kysyi. Tämän toinen kulmakarva katosi otsasuojuksen taakse. Chiaki pani merkille, että suojassa oli Konohan tunnus, mutta sen yli oli vedetty viilto. ”Muistaakseni monet tytöt tekivät niin jo akatemia-aikoinani. En koskaan oikein ymmärtänyt sitä, mutta kukapa nyt naisia muutenkaan ymmärtäisi.”
”Sano minun sanoneen…” kalamies puhahti.
”Sanon toki, mutta juuri nyt emme halua vahingoittaa heistä kumpaakaan mistään syystä. Toistaiseksi tarvitsemme heitä molempia”, Uchiha kuittasi.

Kisame jupisi jotain, mistä Chiaki ei saanut selvää. Hai oli varsin pahalla tuulella, mutta tämä selvästi kunnioitti itseään huomattavasti nuorempaa miestä. Tarkoittiko se, että Uchiha oli suurempi rikollinen kuin kävelevä kapakala? Punapää ei oikeastaan halunnut ottaa asiasta selvää.

Hai poistui huoneesta, mutta Uchiha ei lähtenyt mihinkään. Sen sijaan tämä sulki oven ja käveli sisälle.

”Hinote-san”, mies tervehti Chiakia, joka soi tälle lyhyen nyökkäyksen.
”Uchiha-san”, tyttö vastasi.
”Pahoittelen ystäväni käytöstä. Toivottavasti et pelästynyt liian pahasti”, mies jatkoi. Punapää alkoi ymmärtää, mitä hänen ystävänsä näki tässä. Ei sillä, Uchiha ei missään nimessä ollut Chiakin tyyppiä, mutta Mitokiin tuollainen äärimmäinen kohteliaisuus varmasti vetosi kaiken sen jälkeen, mitä tyttöparka oli joutunut kokemaan.
”Tilanne meni niin nopeasti ohitse, etten ehtinyt”, punapää valehteli. Hän livahti pois Mitokin takaa ja meni istumaan omalle sängylleen. Juuri nyt hänestä tuntui, että hän oli ylimääräinen huoneessa.

”Entä oletko sinä kunnossa?” Uchiha tiedusteli Mitokilta. Mies ei edes koskettanut tyttöä, mutta Chiaki olisi halunnut heittäytyä sängylle ja peittää päänsä tyynyllä – ei sillä, että se olisi auttanut. Hän ei halunnut tunkeilla näin intiimillä tasolla toisten tunne-elämään.
”Olen”, Mitoki vastasi yksinkertaisesti, mutta sävystä ja huoneen senhetkisestä tunnetilasta Chiaki tiesi menettäneensä pelin.

Vaikka tytöt tulisivat taistelemaan tiensä yhdessä ulos tästä paikasta, heidän polkunsa eroaisivat myöhemmin. Ilmaista illallista ei saanut kukaan, myös rakkaudesta oli maksettava kallis hinta.


Seuraava -->