Vain yksi, osa 2

Sasuke:

Jatkoin samaa rasittavan turhamaista käsien liikettä. Korviini osui vaimea maata raapiva ääni, joka muodostui käsieni muodostamasta liikkeestä.
Haravoiminen… Voiko sitä hyödyttömänpää toimeksiantoa ollakaan?

”Tämän päivän vaativa tehtävänne on… Tarkka haravointi”, Kakashi sanoi tyynenrauhallisesti.
”MITÄH?!”, Naruto parkaisi valittavan kovaäänisesti, ”ei se ole mikään oikea toimeksianto!”
”Kyllä vain, Naruto. Haravointi on vaativaa ja tarkkaa puuhaa.”


Ei sitten ollut yhtään vaikeampaa tai kehittävämpää D-tason tehtävää löytynyt. Puristin jo hieman punaiseksi hiertyneen käteni tiukemmin puuvartisen haravan ympärille ja jatkoin turhauttavaa liikettä. Keltaisten ja punaisten eri sävyiset lehdet tarttuivat jälleen haravan piikkeihin. Käänsin tottuneesti haravan ylösalaisin ja revin piikkeihin lävistyneet lehdet irti, ja heitin ne suureen haravoimaani lehtikasaan.
Vilkaisin oikealla puolellani vimmatusti haravoivaa vaaleapehkoista tiimiläistäni. Huomasin pienien hikipisaroiden valuvan hänen otsallaan, ja heikosti punertavat kämmenet näkyivät myös selvästi.
Olin huomannut hänen selvän vilkuilun lehtikasaani kohti. Tiesin hänen yrittävän päihittää minut tässäkin toimeksiannossa haravoimalla suuremman lehtikasan kuin minulla. Tuskinpa vain, hän ei ikinä pystyisi ohittamaan minua missään. Ei nyt eikä koskaan. Hän olisi aina vähintään askeleen minua jäljessä, vaikka se aina yrittikin olla kaikessa parempi. Turha toivo. Naruto oli aina ja vain yksi uhoava tumpelo, joka oli aina tiellä ja kenestä ei ollut mitään hyötyä, yleensä aina vain haittaa.

Jatkoin yhä hiljaisena haravointia.

”Sensei, eikö tässä ole jo tarpeeksi hyvin harvoitu?”, Naruto puuskaisi turhautuneena pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Puuta nojaava Kakashi nosti katseensa oikeassa kädessä olevasta Icha Icha Paradise- kirjastaan ja katsoi ympärilleen.
”Vielä vähän.”

”Mutta Sensei…”
”Naruto ole jo hiljaa ja jatka!”, Sakura keskeytti Naruton valituksen kimakalla kivahduksellaan,
”jotkut haluaisivat saada tämän työn edes joskus tehtyä!”

Naruto vaimeni ja jatkoi haravoimistaan hiljaisuuden vallitsemana.
Katsahdin nopeasti vasemmalla puolellani olevaan pinkkihiuksiseen Sakuraan. Hänellä oli meistä pienin lehtikasa, tietenkin. Sekin aina yritti sanoa sen viimeisen sanan ja jaksoi rähjätä Narutolle pienimmästäkin asiasta, vaikkei se edes ollut yhtään sen kummoisempi kuin Naruto.

Pyöräytin päätäni ja keskityin jälleen omaan haravoimiseeni, nopeuttaen tahtiani. Halusin saada tämän ”toimeksiannon” nyt tehtyä, mitä nopeammin sen parempi.

* * *

Kävelin ulos yhdestä Konohan suuresta päärakennuksesta Naruton ja Sakuran kävellessä perässäni.
”Vihdoinkin työt on tehtynä ja rahat vietynä!” Sakura hihkaisi hymyillen, kun seisoimme tiellä.

”Mm… ”, Naruto mutisi hämmästyttävän hiljaisena ja painoi kädellään alaselkäänsä, joka oli varmaankin jumiutunut pitkästä haravoinnista.

”Sasuke-kun, sinunkin kätesi ovat varmaankin hieman hiertyneet tuosta haravoinnista?”, kuulin Sakuran varovaisen kysymyksen.

Katsahdin häneen päin välittämättä vastata.

”Kun… Minulla olisi sellaista hyvää rasvaa, joka auttaa hiertymiin, niin ajattelin jos haluaisit kokeilla sitä?”
”En”, vastasin tylysti ja lähdin kävelemään hitaasti poispäin noista kahdesta tiimiläisestäni.

”Sasuke, tulisitko kanssani edes samaa matkaa tai… vietettäisiin edes hieman aikaa tiimin kesken?”, kuulin Sakuran huutavan vielä epätoivoisesti perääni.

En vaivautunut edes kääntymään vastatakseni, vaan jatkoin matkaani.

”Sakura-chan, minä voin tulla samaa matkaa kanssasi!”, kuulin Naruton ilmoittautuvan innokkaana, mutta Sakuran vastausta en enää kuullut. Hyvä vain, se oli varmasti kuitenkin jotain täyttä rähjäystä.

Jatkoin kävelemistä kadulla yhä eteenpäin.

Tämän päiväisellä tehtävällä ei taaskaan ollut mitään hyötyä. Tällaisten toimeksiantojen avulla en ikinä pääsisi lähellekään tavoitettani.
Nämä tehtävät eivät kehittäneet taitojani millään tavalla.

Potkaisin terävästi maassa olevaa kiveä. Se lensi kaaressa tien vieressä olevaan ojaan.

Tämä oli jälleen yksi niistä päivistä, mikä oli pelkästään tuhlannut aikaani. Jo useita päiviä oli mennyt aivan turhaan, vaikka ne olisi voinut käyttää harjoitteluun.

Jatkoin kävelyäni, kunnes enää harvoja ihmisiä näkyi ympärilläni. Kohotin katseeni tien päättyessä korkeaan, kohoavaan muuriin. Katselin muuria hetken aikaa kunnes löin nyrkkini muurin portin oviin. Sisälle en tällä kertaa astuisi, en kykenisi siihen tänään. En kykenisi näkemään niitä teitä, niitä taloja… Niitä huoneita.
Miten ikinä voisin kostaa kaiken kokemani tällaisella harjoituksella?
En mitenkään.

Laskin nyrkkini ja katselin porttia hetken aikaa. Siitä oli jo viisi vuotta… Viisi pitkää vuotta, enkä ollut läheskään tarpeeksi vahva tavoitteeseeni…
Itachi… Vielä minä saisin tasosi ylitettyä ja kostaisin tämän kaiken, aivan varmasti. Tekisin kaikkeni, että saan sen kostettua sinulle, millään muulla ei ole minulle enää mitään väliä.

Jouduin kääntämään katseeni pois tuosta portista. Vieläkin muistikuvat tulivat väkisin mieleeni, ne eivät pyyhkiytyisi sieltä koskaan pois.
Tunsin kuinka käteni alkoivat hieman tärisemään ja käännyin kokonaan pois tuosta viiltävän tunteen tuomasta portista. Silti tärinä ei vieläkään lakannut vaan jatkui yhä ja voimistui. Tunsin kuinka silmäkulmani kostuivat…
Ei, nyt ei ollut enää aikaa tällaiselle. Pyyhin kädelläni hieman kostuneet silmäkulmani ja käännyin poispäin tuosta liian tutusta portista.
Lähdin kävelemään takaisin Konohan keskustaan päin katsomatta enää taakseni.

* * *

Viimeisiä puiden punertavia lehtiä tippui maahan, muiden jo hieman ruskistuneiden lehtien päälle. Pian puissa ei olisi enää kuin muutama hassu vahva lehti, jotka olivat säästyneet putoamiselta. Ilmatkin alkoivat jo selvästi pikku hiljaa viiletä, talvi teki selvästi tuloaan.
Katsahdin puiden lomasta taivaalle ja huomasin suuren parven lintuja tietyssä muodostelmassa, lentämässä epäilemättäkin etelään, talvea pakoon.

Käänsin katseeni takaisin edessä olevaan puuhun kiinnitettyyn maalitauluun. Etäisyyttä puuhun oli reilusti yli 10 metriä.
Vetäisin nopeasti kunai-kotelosta uuden terä-aseen käteeni ja heitin sen nopealla vilkaisulla maalitaulua päin.
Katselin kunain lentoa kunnes se osui.
Napakymppi.

Äh, laskin pääni alas ja puristin käteni nyrkkiin. Olin vieläkin aivan liian hidas, pitäisi pyrkiä yhä parempaan tulokseen.

”No eipä ollu kummoinen heitto. Luulis, että niin ”täydelliseltä” onnistuisi toi silmät kiinni.”, ivallisen katkera tuttu ääni kuului takaatani.

”Sinä taas”, tuhahdin hiljaa kääntymättä, ”älä tuu tännekin taas häiritsemään mua.”

__________________________________________________________________

No niin, eli tässä oli sitten tämä kakkososa ja kolmososa tulee sitten jälleen Zaskelta, Naruton näkökulmasta.
Pallo on sinulla, Zaske! :D *heitto*